tag:blogger.com,1999:blog-59775237661365243452024-02-22T10:42:32.043+02:00Häiriöalttius- laadutonta blogaamista jo vuodesta 2006 -Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.comBlogger227125tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-85210738086000529222015-07-20T21:15:00.000+03:002015-07-20T21:15:11.766+03:00#kesäkuntoon2018<i> "Kesäkuntoon 2018 on täällä taas! Sitä luulisi, että kun on löydetty se kuuluisa ITSEKURI (vaikkei se nyt niin hääppönen oo, mutta edes jotenkin kehityskelpoinen yksilö) ja jonkinlainen liikuntarutiini, niin sitten ois asiat hyvin. No ei oo. Sitä joutuu toteamaan, että syödä ei osaa. Siis vaikkei enää puputa sokeria koko ajan, niin sepä ei sitten (ähäkutti! Luuli pääsevänsä helpolla!) riitäkään, vaan pitää ruveta syömään, kun energiatase on muuten retuperällä. Ja kun ei varsinaisesti pidä syömisestä, niin sehän on haastekertoimeltaan vähintäänkin hankalaa. Voi elämänkevät ja hermosaurus. Nyt sitten opetellaan syömistä ihan ruokapäiväkirjasovelluksen kanssa. Niin kerta. Kun ei muuten osata. Kyllä on hyvä kun on tämmönen nörtin luonne, kuulkaas vois muuten käpy kärtsätä. Kun on kalorilaskuri ja askelmittari ja treenilistaus ja mitä vielä. Ei oo heikkohermosten hommaa. Ja jumankauta jumppaamaankin pitäis opetella. Kyllä kaikkeen sitä ihminen sotkeutuu."</i><br />
<br />
Aloitus siis suoraan taannoisesta FB-avautumisesta. En nyt voi väittää, että olisi motivaatiomonttu, mutta joku aallonpohja kumminkin on. Olen iloisesti elellyt siinä harhakuvitelmassa, että tämä painonpudotus ja elämäntaparemontti olisi jotenkin hyvässä mallissa, mutta eihän nyt tokikaan. Menin eräänä kauniina päivänä lievässä epäluuloisuuden puuskassa listaamaan päivän ruoat ylös, ja sen sijaan että päiväsaanti olisi ollut kuvittelemani about 1800-2000kcal mikä olisi tässä koossa, tällä fyysisellä (työ)aktiivisuudella ja kuntopyörän selässä hikoilulla ihan kelpo määrä, jolla paino laskisi hitaasti, niin eihän se mennyt sinne päinkään. Sain vaivoin 1500kcal. Energiatase meni sen verran reippaasti miinukselle että rupesi huolestuttamaan. Sitten rupesi huolestuttamaan vielä enemmän, kun tajusin että pitäisi ihan aikuisten oikeasti syödä enemmän. Eihän minulla ole edes nälkä juuri koskaan! Syöminen on ihan ajan haaskuuta!<br />
Jouduin nöyrtymään, latasin kännykkään kalorilaskurisovelluksen ja nyt opettelen hahmottamaan ruokailun uudestaan. Ei muuten ole mitenkään helppoa.<br />
Ongelmanani ei ole koskaan ollut liika syöminen tai liian isot annoskoot, kuten ylipainoisilla usein kai on, vaan ihan vain sokeri. Syön varsin pieniä annoksia - kaikkea muuta paitsi sokeria. Enkä varsinaisesti edes pidä syömisestä - syön koska on pakko elääkin jollain.<br />
<br />
Ryhdistäydyin. Syön nykyään aamupalan. Itse asiassa kaksi, koska en ehdi kymmenen minuutin aamukahvitauon aikana mitenkään syödä kokonaista aamupalaa, ja koska en mitenkään saata syödä sitä aamupalaa heti kun herään (klo 5.45, <i>hyi puist</i> syödä tuohon aikaan!). Olin jonkin aikaa kauhean ylpeä siitä, että syön aamupalan!<br />
Kotona aamulla syön pikkupurkillisen maustamatonta jugurttia (seassa puoli kourallista TalkMurua ja teelusikallinen hunajaa) ja aamukahvitauolla pikapuuron, vähän soppaa ja kahvin. Usein myös jonkun hedelmän tai tomaatin tai jotain kasvista kuitenkin. Hyvä ja loistavaa, ajattelin. Sitten löysin tiedon, jonka mukaan aamupalan pitäisi täyttää noin 25% päivän energiasta. Aamupalan kirjaamisen jälkeen kalorilaskuri näyttää päivän energiansaannista olevan täynnä 15-17%. Siis että mitä? Ei mennyt ihan putkeen tämäkään. En tajua mitä vielä pitäisi syödä, koska minä koen syöväni <b>ison</b> aamupalan. Ennen en syönyt viikolla mitään, viikonloppuna aamupala muodostui parista paahtoleipäviipaleesta (juustolla) ja kahdesta kahvimukillisesta. Että joo, onhan tämä nyt valtava parannus entiseen, mutta kun ei mennyt normien mukaan tämä(kään). No niin, tiedän kyllä että muun muassa hallituksella on ne normienpurkutalkoonsa, että jospa tämäkin kuuluisi niihin. Mutta vakavasti ottaen, minä ahdistun aina kun joku ei mene niin kuin kuvittelin. Onhan tämä nähty.<br />
<br />
Sitten olen saanut vakavan vaakaneuroosin. Saatan käydä vaa'alla pari-kolme kertaa päivässä, ja kyllä on välillä mieli matala. Voi auta armias kun ihmisen painohan nyt sattuu heittelemään. Ehkä pitää panna vaaka lukkojen taa, avain miehelle ja perjantaiaamuna on sitten lupa käydä katsomassa mitä se näyttää.<br />
<br />
Välillä siis menee vähän yli. Mutta kun en halua (enkä todellakaan aio!) olla "pulska harakka" koko ikääni. Joskus vain on niin vaikea tajuta että olen oikeasti nyt (yli!) 20kg kevyempi kuin lokakuussa, syön sata kertaa terveellisemmin ja kunto on rutkasti parempi. Että tämähän on mennyt oikeasti tosi hyvin, vaikka lähtötilanne oli aika heikko. Että ei oikeasti tarvitse, voi eikä saa laihtua enempää kuin sen 1,5-2kg kuussa ettei käy höpelösti. Ja että ei ole maailmanloppu jos joskus sortuu niihin irtokarkkeihin, kun kuitenkin syö kuukaudessa vähemmän karkkia kuin ennen päivässä. Mutta kun takaraivossa kolkuttaa koko ajan se ajatus, että pitäisi laihtua enemmän, nopeammin, enemmän... ja siksi se vaa'an joskus näyttämä 1-2kg enemmän-kuin-viimeksi on kuin maailmanloppu. Vaikka realismiakin on ilmassa jossain määrin, koska olen nimennyt tämän elämänmuutoksen <i>#kesäkuntoon2018</i>.<br />
<br />
Vertaistukea. Sitä tarvittaisiin. Että olisi joku joka toteaisi että oletpas ollut reipas, tai että tuolta minustakin tuntuu. Joku jota kalvaisi samat ongelmat, ja jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia. Tämä on aika yksinäistä puuhaa.<br />
<br />Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-56480696137197038542015-07-06T20:40:00.000+03:002015-07-06T20:40:00.380+03:00Ko ei oo mittään asiaa...niin funteeraillaan päivää numeroina.<br />
<br />
Tämä päivä on ollut<br />
<br />
60min työmatka-autoilua (ja musiikin kuuntelua, oi oma aika!)<br />
5,5km kävelyä<br />
8,5h kustannuspaikalla hengailua<br />
1 väliin jäänyt aamiainen (oon niin maailman huonoin syömään aamupalaa)<br />
4-5 mukia kahvia<br />
0,5 tuntia häröjuttuja työkaverin kanssa<br />
2 hermoromahdusta, joista<br />
1 ulkomaanpaketin kanssa takkuilusta (voi Prinetti!) ja<br />
1 rahtitilauksen hintahärdellistä<br />
2 kesätukkakynintää (mies ja poika)<br />
1 tunti, ~27km kuntopyörällä<br />
100 sivua Lars Keplerin Vainooja -dekkaria (osimoilleen)<br />
3 rullakkoa mustia laatikoita<br />
3 tilauskantaa<br />
8 postipakettia<br />
1 koneellinen pyykkiä ja astioita<br />
1 unohdettu kauppareissu (huomiset eväät...)<br />
0,5 tuntia sekalaista suunnittelua ja päivän kelausta puolison kanssa<br />
10 halausta<br />
1 iltasatu<br />
2 hyvääyötähyviäuniapupujenkuvia<br />
<br />
Pienin variaatioin homma toistuu. Kirja vaihtuu ja hiuksia ei leikata joka päivä, mutta elämän sisältö on suunnilleen tätä.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-12526546537963115612015-06-23T19:00:00.000+03:002015-06-23T19:00:11.128+03:00Päivän saalis<div class="gmail_default" style="background-color: white; color: #222222; display: inline;">
<span style="font-family: inherit;"></span></div>
<span style="background-color: white; color: #222222;"><span style="font-family: inherit;">Työkaverini mainitsi taannoin kokeilleensa puhelimeen ladattavaa askelmittarisovellusta. Puheenaiheena kun oli se, miten paljon liikkuvampaa työtä meidän osastolla tehdään jos verrataan moniin muihin, tuotannon puolen hommiin. Olin näppituntumalla sitä mieltä että kyllä sitä aika paljon kävelee, mutta en osannut arvioida liikkuuko sitä kuitenkaan oikeasti niin paljon kuin kuvittelee. Iski faktat pöytään pelkän mutuilun sijaan, kun vinkistä innostuneena menin itsekin lataamaan vastaavan sovelluksen. Kännykkä on yleensä aina housuntaskussa, joten veikkailisin ihan paikkansapitävää dataa tulevan.</span></span><br />
<span style="font-family: inherit;"><br /></span>
<span style="font-family: inherit;">Sovellus laskeskelee energiankulutuksen ja kilometrimäärät siihen syötettyjen henkilökohtaisten tietojen perusteella (ikä, sukupuoli, paino, askeleen pituus), ja tilastoja voi seurata reaaliaikaisesti. Tilastot myös kertyvät, joten viikko- ja kuukausiseurantakin onnistuu. Tilastointoilijalle oiva lelu, ja jos kokee saavansa motivaatiota numeroiden tuijottelusta, niin mukava kaveri liikunnan seuraamiseen.</span><br />
<span style="font-family: inherit;"><br style="background-color: white; color: #222222;" /><span style="background-color: white; color: #222222;">Ja mikä oli tulos? Kyllä sitä muuten liikkuu. Hiljaisenakin päivänä tulee noin 6000-7000 askelta, ja jotkut väittävät ettei askelmittari edes reagoi ihan jokaiseen askeleeseen. Iso osa työpäivän aikana otetuista askelista on myös sellaisia, että nostan tai kannan mukanani jotain - tavaroiden ja laatikoiden paino on välillä 10g-35kg. </span><br style="background-color: white; color: #222222;" /><span style="background-color: white; color: #222222;">Eilisen päivän saalis oli noin 9500 askelta kun leimasin itseni ulos työpaikalta. Siihen päälle kauppareissu ja saaliina yli 10000 askelta (tuo määrä päivässä kuulemma pitää lääkärin loitolla). Ei ollenkaan huonosti entiseltä sohvaperunalta!</span></span><br />
<span style="background-color: white; color: #222222;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhwE0Z83wUD187yaSf7Gmqy2ds00-eKQZQOtSTC5Do3IJxIfhF-h0BlnrbH_DP6llzSwI5RA3wy9PD5FOuAIM7o4C86OfawkRzBj5K2cPbZfCF1NSyLE7XEJdmUSzLytMgkFMvQyH3AG1K_/s1600/share.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><span style="font-family: inherit;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhwE0Z83wUD187yaSf7Gmqy2ds00-eKQZQOtSTC5Do3IJxIfhF-h0BlnrbH_DP6llzSwI5RA3wy9PD5FOuAIM7o4C86OfawkRzBj5K2cPbZfCF1NSyLE7XEJdmUSzLytMgkFMvQyH3AG1K_/s320/share.jpg" width="281" /></span></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><br /></td></tr>
</tbody></table>
<br />Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-62239606803064004142015-06-16T18:53:00.001+03:002015-06-16T20:42:28.160+03:00Viedäänkö apteekkiin?Nykyinen työnkuvani on pakkaaja. Periaatteessa se tarkoittaa valmiiden tuotteiden paketointia kuplamuoviin+pahviin ja postitusta maailmalle. Käytännössä teen paljon muutakin, juoksutan saapuvaa postia pitkin taloa ja ajelutan pakkauslaatikoita varastoon, kaikkea muuta siltä väliltä myös. Kuten rahtitilauksia lähtevälle tavaralle.<br />
<br />
Tänään minulle lyötiin nenän eteen asiakirja: koneet lähtee Itä-Eurooppaan, tilaapas rahti näillä spekseillä:<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiWAj6gtmOey0l2RnIMeYjEUMM397t1VFcsPvyeJY2ipVxERkP-TGoCw_5OKH9WnFsSUA8SmsdO1DYgU7brMwmVG9ErMUE-qvoiz-iTw1GsJXrKHPPBP1z23a9iUsoPjXIhAZ9kzhwXJPKy/s1600/20150616_103203.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiWAj6gtmOey0l2RnIMeYjEUMM397t1VFcsPvyeJY2ipVxERkP-TGoCw_5OKH9WnFsSUA8SmsdO1DYgU7brMwmVG9ErMUE-qvoiz-iTw1GsJXrKHPPBP1z23a9iUsoPjXIhAZ9kzhwXJPKy/s400/20150616_103203.jpg" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kuormapöytäkirja. The official. </td></tr>
</tbody></table>
<span style="font-size: x-small;">(Vinorivit alhaalla keskellä olen itse kirjoittanut lapun tietojen perusteella, laskin rahtia varten kollien pituudet ym. Käsialaa ei edelleenkään voi kehua kauniiksi, saati kun markkerilla kirjoittaa.)</span><br />
<br />
Minäpä tilaan.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-23215209027389536112015-06-14T18:26:00.000+03:002015-06-14T18:26:13.419+03:00Heipat vaan lastenvaateosastolleHaikeat heipat, jos ollaan tarkkoja. Tytönsuikulalle on turha enää katsella lastenvaateosaston ihanuuksia, kun useimmiten suurin koko on 122, joskus 122/128 mutta kun tytössä on mittaa jo sen verran ettei isompikaan viritys enää välttämättä ole kovin pitkää käyttöikää tarjoava tuote, niin ei auta. Vaikka tyttären mielestä kapineessa olisi kuinka ihana jäätelömuffinitikkarikuosi, niin ei inha äiti sitä osta - ei vaikka olisi kuinka koiranpentukatsetta ja "muttaku tää on niin ihana" -perustelua (luojan kiitos ei itkupotkuraivareita sentään). En osta varsinkaan kesää vasten (vaikka nyt on kesä vähän niin ja näin) kun ei se enää syksyllä mene päälle kuitenkaan.<br />
<br />
On sitten siirryttävä osastolta 98-122(128) osastolle 128-176. Vaikka mukelo on vasta ekalle menossa, on vaatetarjonta samaa kuin yläasteelle meneville. Hei, siinä on kuitenkin kuusi vuotta väliä! Onko muka oikeasti pakko pukea pikkutyttö teiniriepuihin? Vaikka se rakastaakin leksinnejä ja pillifarkkuja, ei joku kanttinen mustavalkoinen t-paidankuvatus puhuttele.<br />
Se tuli taas nähtyä. Kävimme vaatekaupassa jossa ystävällinen myyjä toimitti että "sun koko löytyy tuolta toiselta osastolta" kun tyttö haikaili jonkun pinkkiunelman perään ja minä kysyin että onkohan tuossa oikeaa kokoa, kun pitäisi olla joku 128, vähintään. Myyjätyttö ohjasi meidät seuraavalle osastolle josta löytyi - no, haaleaa puuteripinkkiä, harmaata, valkoista... ei rusetteja, ei muffineita, ei HelloKittyjä. Tytön naama venähti aika paljonpuhuvasti. Se kun tykkää edelleen ihan täysillä niistä jäätelöistä ja ruseteista, pinkistä ja hileistä, tunikoista ja röyhelömekoista. Yritin kertoa tytölle, että se on niin iso jo, että ei voida enää ostaa toiselta osastolta, kun ei ne vaatteet mene kuin kuukauden-pari, jäävät heti pieniksi, varsinkin kun nyt on ollut joku kasvupyrähdys. Tyttö oli hiljaa, sanoi sitten ettei halua mitään. Jälkikäteen jupisi että "miks mun pitää olla niin hankalassa vaiheessa ettei saa mitään vaatteita".<br />
<br />
Minustakin se on hankalaa. Järjetöntä tarjota seitsenvuotiaalle (tai pitkälle kuusivuotiaalle!) samoja kamppeita kuin kolmetoistakesäiselle. On mielenmaisema sen verran erilainen vielä tuollaisella eskari-ikäisellä verrattuna toisella kymmenellä olevaan, ja ainakin täällä meillä ollaan varsin lapsekkaita vielä. Sellaisena toivottavasti pysyykin vielä tovin.<br />
<br />
Lohdutin tyttöä että mennään kesällä kangaskauppaan niin saat valita kankaat ja minä ompelen uusia vaatteita. Vaikka pelkkää pinkkirusettia, jos haluat.<br />
<br />
Ilme kirkastui.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-34255302773235431892015-05-31T18:24:00.001+03:002015-05-31T18:24:11.470+03:00Täydellinen vs. riittävän hyvä<p dir="ltr">Täydellisyys olisi kivaa. Koti olisi täydellisessä naistenlehtisiisteydessä, mukuloilla kamppeet sävy-sävyyn ja itse kokkailisi ravintoympyrän (vai kolmioko se nykyään olikin) mukaisia aterioita, jotka nautittaisiin rauhallisen keskustelun ryydittäminä. Itsestään pitäisi totta kai huolen (kaikkihan me tiedämme naistenlehtien perusteella että se on perusedellytys yhtään millekään!) ja parisuhdettakin muistaisi helliä.</p>
<p dir="ltr">No. Olisi kivaa. Konditionaali on suomenkielen hauskin juttu. Mutta kun ei ole meno sellaista, ainakaan tässä torpassa. Ainakaan minä en ole täydellinen yhtään millään tavalla, enkä levitä täydellisyyttä ympäristööni. Harmoniasta ja rauhasta nyt puhumattakaan. Mutta haluaisin silti. Todellisuus on kuitenkin lego-laatikon sisältö lattialla, valmismaksalaatikkoa ja eriparisia sukkia, puhtaan pyykin kori kolmatta päivää vintinportaalla odottamassa josko joku jaksaisi ne viedä kaappiin.</p>
<p dir="ltr">Mitä tekee meikäläinen, kun ei meno ole perfektionismiin taipuvaisen mielenlaadun mukaista? No tietenkin - luovuttaa. Lyö hanskat tiskiin: ei tästä poijaat tuu mittään, en ees yritä. Koska epätäydellisyys ei ole vaihtoehto!</p>
<p dir="ltr">Olen aina kärsinyt suorittamisesta ja täydellisyyden vaatimuksista. Olen se, jolle 9- ei ole omalla kohdalla kelvollinen koearvosana vaan maailmanloppu. 9 1/2 voidaan jotenkin hyväksyä. Ehkä. Jos on ihan hemmetin hyvä selitys. En kestä epätäydellisyyttä, en heikkoutta enkä huonoutta. Olisi muuten kiinnostavaa tietää onko tämä puhtaasti luonnekysymys vai kasvatuksen tulos vai molempia.<br>
Siksi onkin ollut kova pala tajuta, että en ole kyennyt suorittamaan ja suoriutumaan tästä elämästä läheskään kympin arvoisesti - olen tehnyt vääriä valintoja ja virheitä. Homma ei ole mennyt kuten oli tarkoitus. Koti on kaaoksessa, kilahtelen lapsille ja miehelle eikä ulkomuotokaan miellytä, mutta koska en osaa käyttäytyä kuten täydellisen äidin ja vaimon kuuluisi, en edes yritä. Koska en kykene noudattamaan täydellistä ruokavaliota, en edes yritä. Elän suklaalla ja välttelen liikuntaa parhaan kykyni mukaan. On tai off. Minusta puuttuu säätönuppi, minussa on vain kaksiasentoinen kytkin.</p>
<p dir="ltr">Pitkään luulin että tämä on loputtomasti samaa, että minut on tuomittu ikuisesti tähän samaan oravanpyörään. Sitten kävi niin  että opin antamaan itselleni vähän armoa. Ymmärsin eräänä päivänä, että saan olla sellainen kirjoittaja kuin olen, eikä minun tarvitse pyrkiä täydellisyyteen (=julkaista mitään) siinä hommassa, vaan voin olla onnellinen pöytälaatikkokirjoittelija vaikka lopun ikääni.<br>
Ja tässä kevään mittaan olen myös pikkuhiljaa ymmärtänyt, että muissakaan jutuissa ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä tai edes riittävä. Kun paino on pudonnut, vaikken elä pelkällä täysjyvällä ja salaatilla, on päähäni pikkuhiljaa konkretisoitunut se, että kaiken ei tarvitse olla viimisen päälle viilattua että se kelpaisi tarkoitukseensa. Ei minun tarvitse asua salilla ja elää ilottomalla ruokavaliolla loppuikääni että näyttäisin hyvältä, riittää kun teen fyysistä työtä, kuntoilen muutaman kerran viikossa ja pääpiirteissäni syön vähän terveellisemmin kuin ennen. Ei minun tarvitse olla loppuikääni ilman karkkia tai jäätelöä, riittää kun vähennän sen syömisen yhteen tai kahteen päivään viikossa, ja suklaalevyn sijaan ostan lakupatukan, tai pari jos siltä tuntuu. Olen silti onnistuja, vaikka joskus lipsunkin. Se tekee ihmeitä itsetunnolle.</p>
<p dir="ltr">Takapakkia otetaan aina välillä, se pitää rehellisyyden nimissä tunnustaa. Hajoilen henkisesti kun vaaka näyttää enemmän kuin toivoin, ja päätän elää pelkällä salaatilla. Onneksi tulen nykyään järkiini vähän helpommin kuin ennen, ja pakkaan töihin normaalit eväät. Minun työssäni ei yksinkertaisesti elä pelkällä salaatilla - olen kokeillut. Sitä nälkäkärttyä ei kestä minä eikä ympäristö. Positiivista on kuitenkin se, että en ole vielä lyönyt hanskoja tiskiin, vaan olen selvinnyt jo puoli vuotta luovuttamatta vaikkei meininki ole täydellistä. Olen oppinut antamaan itselleni vähän armoa - vaikka tiedän etten koskaan tule näyttämään miltään bikinifitness-mallilta, peilikuvassa on nykyään nähtävissä vyötärön aavistus, ja se riittää ilahduttamaan minua kovasti. </p>
Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-82471281878969266992015-05-24T15:31:00.001+03:002015-05-24T15:31:53.633+03:00En tahtoisi olla täysi ääliö...mutta tänään oli taas huonompi alku päivällä. Aamulla kilahdin jälkikasvulle. Eiliset lelut edelleen lastenhuoneen lattialla ja olohuoneen lattia täynnä legoja. Vaikka on sanottu hyvästi ja pahasti aika monesti. Aamupala ei kelvannut. Ei tietenkään, koska piti saada muroja. (Ja koska kolme varttia myöhemmin bongasin roskiksesta myslipatukoiden käärepapereita. Oma-aloitteisuus oli taas ollut kylässä ennen aamupalaa - perikunta nousi seitsemältä ja meni alas, me nousimme vähän kahdeksan jälkeen.) Vaatteita ei saatu päälle. Melkein kuusivuotias huusi että pitää auttaa pukemisessa. Ilmoitin että siirrätän sen päiväkodissa vauvojen osastolle jos ei ala onnistua itse tuon ikäiseltä. Melkein seitsemänvuotia diivaili että ei voi pukea kun ei ole puhtaita alushousuja. Kerroin että niitä on ihan siellä missä ennenkin - vaatehuoneessa puhtaana. Huolimatta klo 7.50 annetusta ilmoituksesta että aamupikkukakkonen alkaa ihan kohta, se ol onnistuttu missaamaan. Josta seurasi suoraa huutoa. Että pitää laittaa alusta*.<br />
<br />
No. Käpy paloi. Aika kovaäänisesti.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: right; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjTYV2LiMDlg2I34Zjxri73hOTBCN-ArB1ai_8VDteH5Gs5KXUFicECOdPkNBTD_BjUOSld3qu2ssw-BxO40zDBlbz6CWII23K1EBKTzYvMr4S7AvEU4-yK5O-eBTAr-O4_ptHdzMgJBu6_/s1600/20150520_171306.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjTYV2LiMDlg2I34Zjxri73hOTBCN-ArB1ai_8VDteH5Gs5KXUFicECOdPkNBTD_BjUOSld3qu2ssw-BxO40zDBlbz6CWII23K1EBKTzYvMr4S7AvEU4-yK5O-eBTAr-O4_ptHdzMgJBu6_/s320/20150520_171306.jpg" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Mies toi töistä tullessaan tuliaisia. Ihana opus!</td></tr>
</tbody></table>
Heitin perikunnan isänsä kanssa kartanolle ja matot perässä. Rupesin siivoamaan. Siivosin kaiken paitsi isännän työpöytää en. Koska en vain kestä. Paperipinoja ja silleen. Mihinkään et voi koskea ettei se Pisan torni kaadu.<br />
<br />
Mutta siistiä tuli. Ja nopeasti. Tiedättekö miksi? Koska olen raivannut tätä torppaa nyt pari kuukautta, ja täällä alkaa pikku hiljaa olla a) säällinen järjestys** ja b) melkein kaikille tavaroille omat paikkansa. Alan ymmärtää (viimeinkin!) sen, että liika tavara on pahasta, varsinkin jos ei niille löydy paikkoja. Nyt alan olla oikealla aaltopituudella ja oikeassa mielentilassa tämän talon suhteen - johan Juhannuksen jälkeen tulee kolme vuotta muutosta, että kai se on viimein aikakin. Hyviä ideoita löytyi järjestyskirjasta, jonka sain tässä viikolla. Pienellä selailulla sain aika tavalla uutta intoa vinttiprojektiini ja yleisesti alakerran järjestelyyn. Alakerrassa on siis kolme huonetta ja noin 54 neliötä, joista osa menee eteiseen, portaikkoon ja vessaan. Vessa on toki nerokkaasti tehty portaiden alle, mutta ei näitä neliöitä liiaksi ole, varsinkin kun kaikki elämä käytännössä tapahtuu alakerrassa. Lastenhuone on lähinnä vitsi.<br />
<br />
Ja vinttiinkin sain viimein ne <a href="http://hairioalttius.blogspot.fi/2015/05/motivaatiomontussa.html" target="_blank">hyllyt</a>. Mies totesi että tässä ei nyt ole mitään järkeä, kun tapasi minut mittailemasta hyllynkannattimien paikkoja, otti autonavaimet ja häipyi. Soitti puoli tuntia myöhemmin että käykö neljäkymmentä senttiä syvä hyllykkö, jos se on metrikasikuus korkea? Mittasin että käy. Puoli tuntia ja yhtä ruokailua myöhemmin vintin alkovissa oli ripirinnan kaksi metallista varastohyllykköä.<br />
<br />
Nyt ne tavaratkin on melkein käyty läpi. Ensimmäisen kerran elämässäni tavarani alkavat olla järjestyksessä, niin että sieltä löytääkin jotain! Alkovin sisältö on käytännössä minun kamaani: nukkejuttuja, nukkekotijuttuja ja ompelutarvikkeita, kaavalehtiä ja sen sellaista, mukaanlukien sovitusnukke. Miehellä on autotalli harrastustilaksi, ja kotipaikallaan vanha navetta täynnä autojuttuja (plus navetantakunen täynnä autoja). Että silleen. Ei ollenkaan tilaavieviä harrasteita tässä mökissä, ei.<br />
<br />
Allekirjoitan nykyään sen, että kaikelle on oltava paikkansa ja kaikki pitää viedä käytön jälkeen paikalleen. Muuten käy huonosti.<br />
<br />
~¨¨~<br />
<br />
* Hemmetin tallentava digiboksi, opettaa kakarat liian helpolle. <i>Minun lapsuudessani</i> jos et muistanut katsoa jotain niin se meni jo!<br />
** Meidän ruokapöytä esim. pääsi viimein melkein kolmen vuoden jälkeen siitä tilapäisestä paikastaan sille oikealle paikalle. Velipojan kanssa kannettiin se tänne sisälle ja nostettiin tilapäiselle paikalle, josta se oli tarkoitus nostaa ikkunan eteen. En tiedä miten se taas vähän venyi. Ja olohuoneen nurkasta poistui se tilapäiseksi kirjahyllyksi saatu viritys, joka oli kirsikkapuun värinen ja nurkkakaappeineen ihan liian iso tänne. Tilalle sain valkoisen, puolet pienemmän lasivitriinikaapin. Olohuoneeseen tuli ainakin viisi neliötä lisää tilaa! Siltä ainakin tuntuu.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-84917237005419299742015-05-19T20:56:00.001+03:002015-05-19T20:56:56.461+03:00Motivaatiomontussa<p dir="ltr">Eilen iski kammottava motivaatiomonttu. Lähinnä tämän elämäntaparemontin tiimoilta, jonkin verran myös huushollin kroonisen hävityksenkauhistuksen takia. Minulla on koko ajan noin kymmenen pientä projektia (ja pari isoa sekä kolme keskikokoista) menossa yhtä aikaa johonkin suuntaan, ja kun vapaa-aikaa pitää vielä jyvittää kuntopyörän selässä kököttämiseenkin niin eihän sitä normaali ihminen vain ehdi. No ehtisi, jos ei tarvitsisi mennä nukkumaan viimeistään kymmeneltä. Mutta kun pitää. Kun aamulla herätys tulee 5.35.<br>
No. Mökki nyt saa olla vaiheessa, jossain välissä hermostun ja teen taas jotain valmiiksi, ei tämä nyt pariin pahvilaatikkoon kaadu (paitsi että kyllä kaatuuu...). Pahvilaatikoita on vähän joka nurkassa, ja eilen ne tuntuivat kaatuvan niskaan. Luojan kiitos kuvaannollisesti. Pisti ärsyttämään. Lähdin kylille ostamaan hyllyköitä, että nyt teen lopun tuosta vuoden kestäneestä alkovinsiivouksesta. Oliko niitä hyllyköitä? No ei ollut, ei. Piti ostaa hyllylevyjä, joita koko kaupassa oli tasan neljä (4) kpl. Johannestoki. Pääse kuin alkuun niillä. Ja sekin edellyttää että joku tyhjentää ne tilapäishyllyt (olleet kolme vuotta), siirtää ne ja ruuvaa seinään kiskot hyllynkannattimia varten. Jonkun pitää ensin käydä hakemassa pitkiä ruuveja. (Joku=minä.) Alkoi tuntua siltä että kohta tilaan pihalle siirtolavan.</p>
<p dir="ltr">Lykkäsin sitten hyllyprojektin hamaan tulevaisuuteen. Ts. siihen saakka että saan raivattua vaatehuoneen jotta saan siirretyksi ne romut tilapäisesti sinne. Tämä projekti kulkee nimellä life-size siirtelypalapeli. Tiiättekö semmoisen palapelin, jossa on 9 ruutua ja 8 palaa, ja niitä siirrellään kehyksessä yksi kerrallaan kunnes kuva on valmis? Aika vaiheessa vielä.</p>
<p dir="ltr">Toinen ja suurempi tuska&ahdistus iski sitten illalla, kun olin lusmuillen jättänyt pyöräilemättä päivän kolmevarttisen (ja syönyt päivällä ankaraan ketutukseen jäätelön). Tuli mieleen, miten masentavaa on kun on laihtunut vähintään 15kg ja on silti ihan älyttömän paljon ylipainoinen. Ja nyt ei puhuta mistään viiden kilon ylimääräisestä. Pistetään kakkonen siihen vitosen eteen niin ollaan hehtaarilla. Peilistä katsoo edelleen se sama pullukka. Ehkä vähän pienempi pullukka mutta yhtä kaikki pullukka. (Karmea pläski jos ollaan rehellisiä ja puhutaan asioista oikeilla nimillä!) Jotenkin tuntuu hirveän työläältä nyt kaikki. Vaikka olenkin ihan vähän ylpeä siitä, että olen viimeisen puolen vuoden aikana syönyt vähemmän karkkeja ja herkkuja kuin mitä ennen meni parissa viikossa. Ja syön enemmän hedelmiä ja muuta terveellistä. Silti. Se vielä pudottamista odottava kilomäärä pisti masentamaan. Varsinkin kun erehdyin katsomaan painoindeksiä (joo, se nyt on suuntaa-antava ja laskennallinen kikkailu, teidän kyllä ettei sitä pidä tuijottaa orjallisesti, mutta olen ihan vähän tosikko). Toki on päästy pois sarakkeesta "sairaalloinen lihavuus" mutta... ei naurattanut.<br>
No, eteenpäin sano mummo lumessa. Aamulla ei kiristä koskaan niin paljon, vaikka huono aamukin oli. Niskat jumissa ja sydän teki taas lisälyöntejä - tiedä sitten johtuiko jälkimmäinen ensinmainitusta. Voi vaikka johtuakin. Töissä meni mitenkuten, vaikka naurettiinkin paljon niin silti hajotti. Mutta vaikka hajotti niin lorvikatarri on ilmeisesti tältä erää ohi - töiden jälkeen pyöräilin 50min ja sortteerasin vaatehuoneen sekalaishyllyn. Ehkä tää tästä taas.</p>
<p dir="ltr">Kyllä se vintin projekti kohta selkiää, kun on niitä hyllylevyjäkin ja osaan käyttää akkuporakonetta.<br>
Ja hei, viime viikolla löysin yhdet 12 vuotta vanhat farkut jotka meni jalkaan suih vaan. Ja sain ekan kerran ostettua ihastelemastani KappAhlin Hampton Republic -mallistosta itselleni t-paidan! Se on normaalimallisto! Ei tarvinnut ostaa isojen tyttöjen puolelta - ehkä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.</p>
<p dir="ltr">Niin. Suurin ponnin tässä kevennyshommassa lienee turhamaisuus - onko mitään muikeampaa kuin mahtua monta kokoa pienempiin vaatteisiin? Tai oikeastaan on. Muikeinta on, että minä olen itse kyennyt tähän!<br>
Jaksaa jaksaa! Kyl se täst taas!<br>
</p>
Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-2488973935106047102015-05-08T21:16:00.001+03:002015-05-08T21:16:49.187+03:00Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 2Kypsässä noin neljäntoista vuoden iässä yllytyin luokkakaverin puheiden perusteella lukemaan Donna Tarttin esikoisromaanin <i>Jumalat juhlivat öisin</i>. Nimen perusteella en tätä olisi valinnut luettavaksi (en vieläkään pidä suomenkielisestä nimestä) mutta tyttö kehui kirjaa niin innostuneesti että nielin tuntemani vastenmielisyyden ja lainasin kirjan kirjastosta. Luultavasti luin sen kahdesti peräkkäin - minulla on aina ollut tapa lukea samoja kirjoja heti perään uudestaan jos olen erityisesti pitänyt lukemastani. Olin myyty. Tarina lumosi - ja ennen kaikkea Tarttin tapa kirjoittaa lumosi. Sitä lukee vaikka keittokirjaa kunhan se on kirjoitettu tyylillä.<br />
No, kymmenen vuotta oli lievetekstin mukaan kirjan työstämisessä mennyt. Eikä hukkaan, oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Kirja kuluu edelleen säännöllisesti käsissäni, eikä sen lumous haihdu vaikka tiedän mitä tarina pitää sisällään. Mielenkiintoista on se, miten samasta kirjasta saa aivan eri elämyksiä eri ikäisenä. Sama muuten pätee ainakin Emily Brontën Humisevaan harjuun. Kirja on nyt paljon ahdistavampi ja säväyttävämpi kuin lukiessani sen ensimmäisen kerran joskus kahdeksantoista vanhana. En tiedä uskallanko enää lukea sitä kunhan vielä vanhenen; kerta kerralta se tuntuu vaikuttavan voimakkaammin minuun.<br />
<br />
Meni vuosia, ei toki ihan kymmentä vuotta, mutta useampi kuitenkin kului Jumalten ensilukemisesta siihen, että sain luettavaksi Tarttin seuraavan romaanin <i>Pieni ystävä</i>. Sain (pyynnöstä) kirjan joululahjaksi - olisikohan ollut vuosi 2004 (2005? minne tämä aika muuten sivumennen sanoen katoaa?). Luin kirjan, mutta jotenkin hi-taas-ti. Se ei temmannut minua samalla tavalla mukaansa kuin edeltäjänsä. Vertasin sitä koko ajan esikoisteokseen ja olin sanalla sanoen pettynyt. Tarina oli silloiselle minulle jotenkin raskas ja ahdistava, ja taisin lukea kirjan uudelleen vasta useamman vuoden jälkeen. Tökin sitä kirjahyllyssä mutta en ottanut luettavaksi. <span style="font-size: x-small;">(Tapaan seistä hyllyjeni ääressä ja tökkiä kirjoja kun yritän valita jotain luettavaa, jos kirjaston kirjat on koluttu läpi. Kestää usein vartinkin.)</span><br />
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
Sitten Tarttin uusin julkaistiin. <i>Tikli</i>. Nimi on (ihan perskohtaisella mielipiteelläni) huonoin näistä. Joojoo, tiedän että se tällä kertaa on suora käännös, toisin kuin esikoisteoksen nimi, niin että ei pääse syyttämään edes kotimaista kustantajaa, mutta - huono se on silti. Minulla on hyvin monimutkainen suhde kirjojen nimiin, ette uskoisi kuinka monta teosta on jäänyt lukematta pöljän nimen takia. Terveisiä vaan kustantajille.<br />
En kertaakaan edes kirjakaupassa vilkaissut kirjan takakansitekstiä. Nimi oli niin huono. Ja varsinkin ne pari lukemaani kirja-arvostelua, joista ainakin toisessa kirjaa tituleerattiin <i>amerikkalaiseksi odysseiaksi</i>. No niin, ohisektorille meni niin että kilahti, terve. Skippaan tämän.<br />
<br />
Päättäväisesti kävelin ohi, kun kirja oli maaliskuussa kirjastossa "ikkunalaudalla"., joka on oikeasti alakerran kaide. Siinä on aina tyrkyllä uutuuksia ja uudehkoja teoksia, ja useampi kirja lähtee yleensä mukaani. Tiklin kohdalla hyppäsin yli. Sitten, kun suoritin toista ohimarssia, jos vaikka ensimmäisellä kerralla olisi jäänyt joku helmi huomaamatta, sen paksuus alkoi kiinnostaa. Ai se on oikeasti melkein yhdeksänsataa sivua, pitäisköhän kuitenkin edes kokeilla... kyllä, minä ostan ja luen kirjoja metritavarana. Koska lainaaminen on ilmaista, otin kirjan sitten kuitenkin, ajatuksella "no joo, hätävaraksi, onpahan jotain lukemista pääsiäiseksi".<br />
<br />
Kunhan alkujähmeydestä ja epäluuloisesta asenteestani päästiin, loppu olikin sitten historiaa. Sadan viidenkymmenen sivun jälkeen olin että hip-hej ja hurraa, onneksi tätä on vielä paljon jäljellä! Suomeksi sanottuna olin kerta kaikkiaan lumoutunut. Se Tartt, johon ihastuin, oli jälleen äänessä. Teksti sujui ja vei mukanaan, tarina onnistui herättämään mielenkiintoni ja pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti. Suotta olin karsastanut kirjaa vuoden päivät - toisaalta, tämänkin kanssa kävi niin kuin kävi Tolkienin Taru sormusten herrasta -saagan loppuessa: olin onnellinen lukemastani tarinasta mutta onneton siitä, että minulla ei enää ollut lukuelämystä odotettavissa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, kun ottaa huomioon lukemista edeltävän suhtautumiseni kirjaan. <span style="font-size: x-small;">(Tolkieninkin kanssa oli sama homma - en tullut koskaan päässeeksi ensimmäisiä sivuja pidemmälle, kun pöljänä aloitin johdannosta jonka olisi voinut ihan hyvin skipata, ja pidin kirjaa äärimmäisen tylsänä. Sitten joskus kesällä -03 otin itseäni niskasta ja päätin että nyt tämän kesytän, nyt tämän tiiliskiven luen. Aikaa oli viikko, koska kirjan omistava velipoikani oli luvannut sen jollekin lainaan. Neljässä päivässä olin kesätöiden ohella selvittänyt kaksi ensimmäistä osaa.)</span><br />
<br />
Tikli pitää ehdottomasti saada omaan hyllyyn edeltäjiensä jatkoksi, vaikka olenkin luvannut vähentää kirjojen ostamista - alkaa hyllytila loppua. Mutta aina yksi helmi mahtuu, eikö mahdukin? Siirretään kirjoja kahteen riviin jos ei muuten...Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-61573877333811451282015-05-05T20:48:00.003+03:002015-05-05T20:49:09.492+03:00Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 1Kerran, kun meillä ei vielä ollut laajakaistaa, mistään facebookeista ja spotifyista nyt puhumattakaan, löysin netin syövereistä <span style="font-size: x-small;">(jollain ihmeellisellä ilveellä sivuille päädyin, vaikkei meilllä silloin ollut myöskään blogeja vaan kämäisiä kotisivuja vieraskirjoineen, ja netissä muuten hei surffattiin modeemiyhteydellä)</span> nuoren miehen pitämät (koti)sivut. Sivuilla oli kaikenlaista juttua, mukaan lukien myös musiikkia, jonka sai ihan luvan kanssa ladata vaikka omalle koneellekin. Musiikki oli tuon nuoren miehen ja hänen bändinsä musiikkia, ei mitään laittomia mp3:sia (muistaako joku vielä ne?). Silloisen kokoonpanon nimi oli LMP; nimi tuli sivun ylläpitäjän nimikirjaimista.<br />
Kuuntelin kappaleita, ihan silkasta mielenkiinnosta uutta musiikkia kohtaan. Rakastuin. Koska en osaa määritellä tällaisia asioita, kuten miksi pidän jostain musiikista/kirjasta/elokuvasta, totean vain että joku siinä musiikissa viehätti ja puhutteli. Latasin kappaleet koneelleni, kuuntelin niitä usein öisin kun haahuilin muuten vain. (Oikeasti leikin kirjoittavani mutta no, jos rehellisiä ollaan, ihan silkkaa haahuiluakin oli paljon ilmassa.) Vuosi jotain. Ehkä 2002. En oikeasti enää muista, eikä sillä nyt niin hirveästi taida olla väliäkään. Vaihdoin muutaman kommentin bändin päätirehtöörin kanssa joko hänen tai minun tai molempien kotisivujen vieraskirjojen kautta. Olin varma että LMP:sta tulisi vielä jotain. Vaikka kappaleessa ... (nimen muodostavat kolme pistettä) pohditaankin että "tiedän mitä ne sanoisivat musiikistani levyraadissa" siihen sävyyn että arvio ei olisi järin mairitteleva. <br />
<br />
Kului vuosia.<br />
<br />
Jostain hassusta syystä ajattelin tuota musiikkia ja nuorta miestä vain muutama viikko sitten. Mietin, että tulikohan siitä mitään, siitä projektista, joka silloin sai uudet sivut ja uuden nimen. Projektista tuli Itkevä tyttö, muistaakseni siihen liittyi joku piirroskuva. En ehtinyt googlailla vaikka mielessä kävi, asia hautautui satojen muiden kanssa jonnekin mielen perukoille, mutta jätti muistijäljen kuitenkin.<br />
<br />
Tänään töissä piti kiirettä, tekemistä oli enemmän kuin ehti tehdä ja kuten tavallista, kuuntelin musiikkia. Se pitää pään jotenkin kasassa, ei keskittyminen pätki niin pahasti. Soitin omien soittolistojeni sijaan Spotifyn Suomi-listaa ja lopulta se radiohumppa kävi tylsäksi, teki mieleni saada jotain muuta kuunneltavaa viimeiseksi puoleksi tunniksi. Pikakelasin mielessäni soittolistani - ei nyt mikään puhutellut. Klikkasin löytölaarin puolelle, vaikka oikeasti olisi pitänyt tehdä töitä eikä selata musiikkia kännykästä. Ehdin arvuutella, tarjoaisiko ohjelma tällä kertaa Ismo Alankoa vai kenties jotain ulkolaista, josta en olisi koskaan kuullutkaan, kun näytölle latautui muutaman albumin kuva. Ensimmäinen tarjokas oli "Itkevä tyttö - Meri". Siis mitä?! oli ensimmäinen ajatukseni, toinen ajatus oli että heti pitää kuulla tämä. Voiko tämä olla se sama Itkevä tyttö, josta kuulin ensimmäisen kerran joskus esihistoriassa? Satunnaisotannalla lähti soimaan Lankakerä -niminen kappale, ja ensimmäisen minuutin jälkeen olin varma. Kyllä, tämä on se sama. Tunnistin Lauri-Matti Parppein äänen, vaikken ole vuosiin kuunnellut niitä LMP:n kappaleita.<br />
<br />
Seuraavaksi piti tietenkin googlettaa. <a href="http://itkevatytto.kaakao.fi/?s=yhtye" target="_blank">Itkevä tyttö</a> -yhtyeen sivut löytyvät edelleen, vaikka Wikipediasta löytyvän <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Itkev%C3%A4_tytt%C3%B6" target="_blank">infon</a> perusteella toiminta on loppunut jo tovi sitten (nyttemmin yhtye toimii nimellä <a href="http://www.mustavalo.com/" target="_blank">Musta valo</a> - pitää perehtyä jahka kerkiää). Harmittelin, että tämä ura on mennyt minulta täysin ohi, mutta noina vuosina ohi meni monta muutakin juttua. Niitä voisi kutsua pimeiksi vuosiksi. Muistikuvia on vähän ja ne ovat hataria.<br />
<br />
Uusi vanha musiikkilöytö teki minut varsin iloiseksi, ja sen jälkeen kaivelin vähän koneen ulkoista kiintolevyä - sieltähän ne vanhatkin kappaleet löytyivät. Tiedän mitä kuuntelen huomenna töissä, kunhan vain saan kikkailtua ne kännykälle...<br />
<br />
Itkevä tyttö (ja LMP) ei ehkä ole musiikkia massoille, mutta se on musiikkia juuri minulle. Se tekee minut onnelliseksi, vähän niin kuin kirjatkin. Niistä ehkä myöhemmin, kirjallisuudessakin tuli vastaan pieni (no oikeasti melkein 900 sivun) yllätys.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-1355818769138276342015-03-01T16:34:00.001+02:002015-03-01T16:34:37.643+02:00Once in a lifetimeeli kuinka sokerihiiri saatiin tekemään elämänmuutos.<br />
<br />
Jos aloitetaan alusta, niin homman nimi on se, että olen pahasti sokerihiiri. Todella pahasti. Olen ollut sokerihiiri parikymmentä vuotta, eli aika kauan, ja melkein yhtä kauan olen syyttänyt itseäni siitä etten saisi syödä sokeria. Sukurasitteena on jonkin verran kohonnut taipumus kakkostyypin diabetekseen (toki vain yhdellä lähisuvussa, mutta kuitenkin) ja kun siihen ynnätään korkean verenpaineen riski (suvussa useammallakin) niin johan sitä maallikollekin kirkastuu että ylipaino ei ole se paras seuralainen.<br />
Ylipainoa minulla on ollut pitkälti aina. Joskus ala-asteella olin tavallisen kokoinen lapsi, mutta kun jotakuta oli ilmeisesti kiusattava, niin minut valikoitiin siihen osaan. Haukkuivat läskiksi. Näytin taannoiselle kämppikselle luokkakuviani kun kiusaamisesta tuli puhe, ja hän ihmetteli että mitäs kummaa, onhan tuolla pyöreämpiäkin tapauksia kuin sinä? Sitäpä minäkin näin myöhemmällä iällä olen ihmetellyt. No, yleisellä mielipiteellä olin läski, eikä siitä enää ollut ulospääsyä. Kaverisuhteet olivat sillä selvät. Onneksi oli kirjasto ja viikkoraha. Kirjaston kirjojen kanssa ei ollut yksinäistä, ja sokerilla tuli parempi mieli.<br />
<br />
Tyypillinen lohtusyöjä, olen sittemmin diagnosoinut itse itseni. Lohtusyöjä, joka syö makeaa.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjhw_ekvLOMF6XZ0Kl0_nqduEiM83QQ3slukjk0kYCEvJ1vxUQ8-VxD-3i4HvD-EyUw0n2X3J1ZFoWRe-UUcJfNYldElfKWPIvf47Nl3hNzDxAl3PWYzIBnrsIeADRjiVQbgrqes4Ev3-X/s1600/cupcake-cartoons-mobile-wallpaper-download-wallpaper-free-cupcake-images-cartoons-mobile-download-14252-cupcake.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjhw_ekvLOMF6XZ0Kl0_nqduEiM83QQ3slukjk0kYCEvJ1vxUQ8-VxD-3i4HvD-EyUw0n2X3J1ZFoWRe-UUcJfNYldElfKWPIvf47Nl3hNzDxAl3PWYzIBnrsIeADRjiVQbgrqes4Ev3-X/s1600/cupcake-cartoons-mobile-wallpaper-download-wallpaper-free-cupcake-images-cartoons-mobile-download-14252-cupcake.jpg" height="266" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kuva <a href="http://www.wallpedes.com/wallpaper-free-cupcake-images/cupcake-cartoons-mobile-wallpaper-download.html" target="_blank">täältä</a>.</td></tr>
</tbody></table>
Minulla on ongelmia puhtaasti vain makean syönnissä. Esimerkiksi annoskokoja ruuan suhteen ei tarvitse miettiä, kun en ole koskaan syönyt paljon ruokaa. Pari pientä perunaa ja pari lihapullaa, salaattia jos on ja lasi vettä tai maitoa. Ei leipää ruoan kanssa, ei jugurtteja eikä mehuja. Ei mitään ongelmia sen suhteen. Ei minua nyt malliruokailijaksi voi kutsua, mutta huonomminkin voisi mennä. Paljon huonommin, jos katsoo näitä superdieettiläisten ja muiden painonpudottajien viikon ruokamääriä.<br />
<br />
Vasta viime vuosina kun on ruvettu enemmän puhumaan siitä, miten sokeri aiheuttaa riippuvuutta, olen tajunnut että taidan itse kuulua addiktien joukkoon. Syön makeaa ja kärsin huonosta olosta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ajattelin aina lopettavani karkkien syönnin "joskus". Yleensä "huomenna". Huomenna oli aina joku tekosyy ostaa suklaata, jos ei muuta niin se että teki hirveästi mieli.<br />
<br />
Syksyllä totesin että pitäisi kyllä mutten saa itsestäni irti. Pitäisi ruveta laihduttamaan mutta en kykene siihen. Olin jatkuvasti väsynyt, alamaissa ja suomeksi sanottuna tympääntynyt ulkonäkööni. Minulla oli kahdet farkut jotka menivät jalkaan, ja kolmannet jotka menivät jalkaan niin että lakkasin hengittämästä. Totesin että toivotonta on, pitäisi mutta en saa sitä itsestäni irti. Tiesin että minuun eivät tehoa mitkään pikadieetit ateriankorvikkein, vaan että tarvitsisin elämäntaparemontin. Ahdistuin kun näin näitä tv:n laihdutussarjojen mainoksia. Ei tuo ole minun juttuni!<br />
<br />
Onneksi sattuma puuttui peliin. Sain töitä.<br />
<br />
Joulukuun alusta siirryin pakkaamoon, jossa työ on fyysisesti raskainta koko firmassa. Aamulla menee 45-60 minuuttia tietokoneella paperitöiden kanssa, ja sen jälkeen istahdan koneelle ehkä kymmeneksi minuutiksi kerrallaan, noin kerran tunnissa. Lopun ajan teen jotain ihan muuta: seison, nostan, käännän, siirrän, pakkaan, kävelen.<br />
Joulun alla tajusin, että en oikeastaan himoitse enää makeaa samoissa määrin kuin vielä marraskuun alussa. Enkä myöskään ole nälkäinen, vaikka toisin voisi fyysisen työn vuoksi kuvitella. Olin myös kuvittelevinani että yhdet farkut olisivat olleet vähän väljemmät... ja olin kuvittelevinani että minun ei jouluna tehnyt juurikaan mieli suklaata, vaikka sitä oli tarjolla. En sitten syönyt juuri lainkaan sitä suklaata, kun ei sitä tehnyt mieli. Joulun jälkeen kävin vaa'alla, ja mielestäni se näytti vähemmän kuin kesällä, jolloin olin viimeksi käynyt. Tiesin lihoneeni syksyn mittaan muutaman kilon, mutta en ollut laittanut mitään ylös, joten siihen oli paha luottaa. Ajattelin kokeeksi laittaa lukeman muistiin. Totesin miehelle että nyt voi olla minun mahdollisuuteni. Ainoa mahdollisuuteni elämäntaparemonttiin on nyt ja tässä. Töissä ollessani syön pakostakin vähän ja kevyttä, koska nostelu täydellä vatsalla pahentaa refluksia. Ja töissä ollessa on koko ajan niin kiire että ei edes tee mieli makeaa - iltaisin olen niin väsynyt etten jaksa lähteä kauppaan sitä ostamaan. Ainoa heikko hetki on työmatkalla, joka menee kahden kaupan ohi, mutta olen purrut hammasta enkä ole mennyt. Ilmoitin ottavani kaiken irti tästä mahdollisuudesta. Miestä vähän hymyilytti. Kerroin sille olevani täysin tosissani.<br />
Kolme viikkoa myöhemmin vaaka näytti kolmisen kiloa vähemmän. Eihän sitä kukaan tietenkään huomaa, ei jos alkupaino on se mikä minulla, mutta omaa mieltä se lämmitti. Ja oli ne yhdet farkutkin vähän väljemmät, ihan oikeasti. Kaivoin kuntopyörän varastosta ja laitoin sen iskuun. Kolme varttia illalla töiden jälkeen on oikeasti kohtuullinen homma. Seuraksi joku hyvä e-kirja tabletista ja kyllä tämä täti sillä varjolla menee vaikka kuuhun ja takaisin. (Hei, oikeasti saa lukea rauhassa!)<br />
<br />
Nyt kun mennään maaliskuussa, painoa on tippunut melkein kymmenen kiloa. Sovittelin eilen housuja, ja totesin että ei ole todellista, ne yhdet jotka vielä marraskuussa menivät jalkaan meiningillä olen-hengittämättä-ja-pyörryn ovat nyt osastoa "väljät, pidetään hätävarana jos muut ovat pyykissä". Yhdet jotka ostin ennen lapsia menevät jalkaan ihan kohtuudella. Olivat jotenkin säästyneet kun siivosin kesällä. Nekin farkut jotka puin päälleni työhaastatteluun (ja jotka puristivat ihan hirveästi!) menevät nyt jalkaan niin että suih. Mahtavinta kuitenkin oli, kun CMX:n Mesmeria-paita, joka oli saapuessaan <i>ihan törkeän kittana</i>, vaikka muka tarkistinkin mitat, oli nyt asiallisen näköinen ylläni.<br />
Ja mahduinpa taas Blåkläderin työhousuihin, joita olen viimeksi pitänyt ennen lapsia. Vyötärö kiristää vähän, mutta kyse on korkeintaan parista sentistä! Huikea saavutus, josta olen ylpeä - sovitin nimittäin kaikkia eilen kokeilemiani housuja kesällä, ja hyvä jos lantiolle sain ne kiskottua...<br />
<br />
Elämäntaparemontti alkoi siis puolivahingossa, mutta nyt kun tuloksia alkaa olla kasassa, olen vakaasti sitä mieltä että enää ei luovuteta. Olen tähän mennessä laihtunut muutamaan otteeseen 10-15kg, mutta olen aina ollut jollain laihdutuskuurilla, ja jossain vaiheessa on tullut repsahdus, jonka jälkeen olen palannut vanhoihin kuvioihin, ja kilot ovat tulleet yleensä korkoineen takaisin. Nyt olisi seuraavana tavoitteena laihtua taas 5kg (asetan aina pienet ja kohtuulliset tavoitteet, ettei tule turnausväsymys) ja pitää kiinni tästä elämäntavasta. Liikakiloja on edelleen vaikka muille jakaa, mutta kuten ystävättärelle totesin, "pohjalla on nyt käyty niin peilikuvan kuin vaa'an lukemankin suhteen, että ei oo suuntaa kuin ylöspäin ja kaikki miinus on plussaa".<br />
<br />
<br />Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-41490035743240005952015-01-30T20:49:00.004+02:002015-01-30T20:49:43.827+02:0015Eniten koskaan kuuntelemani yhtye on ylivoimaisesti <a href="http://www.cmx.fi/" target="_blank">CMX</a>. Yhtye julkaisi tänään viidennentoista levynsä (joista levyistä minulla tällä hetkellä on kaksitoista ja uusin eli kolmastoista on tilauksessa, plus kaikki kolme kokoelmaa löytyy hyllystä myös). Vuosissa olen ollut yhtyeen fani viisitoista vuotta, tietoisuuden rajamailla musiikki on häälynyt jostain kouluvuodesta 1998-1999 alkaen. En muista tai ole varma siitä, kumpi oli ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin: Ruoste vai se hämärän kiehtova säepari, joka oli raapustettu ruotsinluokan pulpettiin (säepari meni näin: "kivihuoneen lattialla / istuu nuori Alexandra") ja joka jäi johonkin takaraivoon, niin että tunnistin sen heti vuotta myöhemmin kuullessani kappaleen jossa se on.<br />
<br />
Sen kuitenkin tiedän mitä kautta päädyin yhtyeen fanityttökerhoon, ja ketä* siitä saa kiittää tai syyttää.<br />
<br />
Oli joku englannintunti kevättalvella 2000, ja meillä oli tavausta. Lueteltiin omia ja kavereiden nimiä kirjain kirjaimelta. Hyvin tylsää. <span style="font-size: x-small;">(Olen muuten saattanut jaaritella tämän joskus ennenkin, mutta enpä löytänyt arkistosta.) </span>Edessäni oli vielä yksi rivi, ja siitä rivistä kääntyi äkkiä pitkänhontelo nuori mies puoleeni. Sanoi jotain mistä en saanut selvää, mutta jotenkin se liittyi Yrjänä-nimeen - ryhmässä erästä poikaa kutsuttiin sillä nimellä. Sitten kaveri katsoi minua tiiviisti ja kysyi olenko kuunnellut bändiä nimeltä CMX? Vastasin hämmentyneesti että en. Intensiivisen ja pitkän tuijotuksen jälkeen kaveri totesi lakonisesti "sun kyllä kannattais" ja kääntyi jatkamaan tavausharjoituksia. Vieläkin hämmästelen sitä, miten oikeaan kehotus osui, vaikkei tyyppi minua sen kummemmin tuntenut.<br />
Kävin seuraavana viikonloppuna Anttilan levyosastolla ja arvuuttelin pitkään minkä levyn ostaisin. Arvoin muistaakseni Rautakanteleen ja Vainajalan välillä, Vainajala vetosi nimellään kaikesta historiallisesta kuten luonnonuskonnoista ja pakanuudesta kiinnostuneeseen minääni.<br />
<br />
Loppu onkin sitten historiaa. Nyt minulla on albumit Auringosta Seitsentahokkaaseen, Mesmeria on tilattu - ja Mesmeria T-paita myös. En ehtinyt aiemmin tilata, koska piti ensin tarkistaa mitä kokoa paidat ovat, ettei tule pientä tahi suurta. Levykauppa Äx:lle täydet pinnat asiakaspalvelusta asian suhteen!<br />
<br />
*Fanityttö kiittää "Skeittaria R:sta!".Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-73851392962625976502014-12-24T09:00:00.000+02:002014-12-24T09:00:01.447+02:00Hyvää Joulua! God Jul! Merry Christmas!<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<b>Joulua ja jouluiloa kaikille!</b></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDTfg7hq1vmj-URWYMHuy4ii7wLCfBgANxEGF2wyHECbMRsq-1OEdVLzCPYSCCra9hR-JxNKwronAHx2PHpw-tjCEuzR6iJ__-bFurAWWvM3N2w09gmQP475cgXVH-7J3k7WQ4jbhPXxcp/s1600/20141220_165520.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDTfg7hq1vmj-URWYMHuy4ii7wLCfBgANxEGF2wyHECbMRsq-1OEdVLzCPYSCCra9hR-JxNKwronAHx2PHpw-tjCEuzR6iJ__-bFurAWWvM3N2w09gmQP475cgXVH-7J3k7WQ4jbhPXxcp/s1600/20141220_165520.jpg" height="300" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Perikunnan piparkakkutalot. Ja perintökynttelikkö ja -verhot.</td></tr>
</tbody></table>
<br />Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-89869269662044177432014-12-21T21:13:00.002+02:002014-12-21T21:13:45.898+02:00Muutosta ilmassaHyvin alkaneeseen päivitystahtiin tuli sitten näemmä pitkä katkos. Ei ollut suunniteltua, ei, vaan on tässä pitänyt sopeutua elämänmuutokseen ja vaikka pää on ollut täynnä jutunjuurta, on se juttu jäänyt sinne päähän. Marraskuussa tuli nopealla tahdilla ja täysin varoittamatta uusi meininki elämään, ja tovi on mennyt totutellessa.<br />
<br />
Ei. En pissinyt kahta viivaa tikkuun.<br />
<br />
Sain töitä.<br />
<br />
Jep. Samassa kuussa, jolloin mm. Yle uutisoi useampaankin otteeseen työttömyydestä, tukityöllistymisestä, TE-toimistojen "turhuudesta" ja ties mistä työllistymisen vaikeudesta, minä (epäonnisuudestani tunnettu!) sain töitä. Ihan oikeasti! Ja kuulkaa ihan kotoa tultiin hakemaan! Torstaina soitettiin ja kysyttiin että pääsetkö huomenna haastatteluun, ja perjantaina sitten vartin yli neljä tuli puhelu: tuletko maanantaina meille töihin? Enkä edes ollut hakenut koko firmaan! <br />
<br />
Ihan maanantaiksi en luvannut, mutta keskiviikkona aloitin. Hullunmyllyä oli pari päivää kun järjestelin perikunnalle päivähoitoa ja koulukyytiä ja muuta häslinkiä, mutta kuukauden päivät olen nyt kulkenut naapurikunnassa töissä. Toteen kävi tokaisu, jonka puolitosissani heitin yhdelle opettajalle joka tulevaisuudensuunnitelmiani kyseli viime talvena: "En tiiä mitä teen, mutta en ainakaan lisää lapsia. Varastoapinaksi kyllä voisin uudestaan ruveta."<br />
<br />
Varastoapina a.k.a. pakkaaja kuittaa.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-78224047657721013462014-11-16T17:47:00.000+02:002014-11-16T17:47:00.033+02:00Läppäri?Kirjoituspuuhien elpymisen myötä rupesin haaveilemaan omasta tietokoneesta ja sitä myötä edes jonkinlaisesta työrauhasta. Meillä on niukanlaisesti laitekantaa kotosalla; löytyy yhteiskäytössä oleva ns. pöytäkone, ja minulla on lisäksi Samsungin tabletti. Kirjoittelen joskus pöytäkoneella, mutta vain kun olen yksin kotona, eli käytännössä silloin kun lapset ja mies ovat jossain muualla. En todellakaan kaipaa ketään lukutaitoista kurkkimaan olan yli, ja sellaisen välttäminen on mahdotonta niin kauan kuin tietokone sijaitsee olohuoneessa ja kaikki muu toiminta tapahtuu siinä välittömässä läheisyydessä. Työhuoneeksi pyhitettävää tilaa ei tässä talossa yksinkertaisesti ole. Neliöitä on alle sata, ja makuuhuoneeseen tietokoneella on ehdoton porttikielto - sinne ehkä fyysisesti sopisi mutta henkisesti tökkää. Joku muu ratkaisu olisi siis keksittävä.<br />
<br />
Läppäri olisi kiva. Saisi tehdä juttujaan siellä missä sattuu rauhallista olemaan, mutta onko se ehkä vähän ylimitoitettua ostaa läppäri vain kirjoituskoneeksi? Ja jos kelvollisen haluaa, niin jokunen satanen siihen uppoaisi. Se vähän pisti miettimään. Tarvitsenko minä sitä oikeasti niin paljon, että uhraisin kolme-neljäsataa? No en.<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: right; margin-left: 1em; text-align: right;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjpYDJ2feGzjne4VpeILxWhFenYOgPe_FgkrIWRORlje3WtK-JKgLFYQNBu2MBr8wddGbw2Wv6z1FvZ9VxIIMsHDbpoxoKsmn-fM0ssFNpkpwH0wVZHmPc5O5amK_XKLLSvDwW5NeDSrUTf/w501-h835-no/20141116_142225.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjpYDJ2feGzjne4VpeILxWhFenYOgPe_FgkrIWRORlje3WtK-JKgLFYQNBu2MBr8wddGbw2Wv6z1FvZ9VxIIMsHDbpoxoKsmn-fM0ssFNpkpwH0wVZHmPc5O5amK_XKLLSvDwW5NeDSrUTf/w501-h835-no/20141116_142225.jpg" height="400" width="240" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Mun uusi "läppäri".</td></tr>
</tbody></table>
Miksi en? Siksi, koska tabletillakin pyörii ihan toimiva karvalakkimallin tekstinkäsittely, ja sen kummempaa en tarvitsekaan* - pärjäisin periaatteessa ohjelmiston puolesta ihan loistavasti.<br />
<br />
Mutta kun tabletissa on niin toivottoman epäkäytännöllinen kosketusnäyttö. Siitä puuttuu tuntuma ja ns. näppäinpalaute eli lyöntivirheitä tulee tuhkatiheään. Plus että virtuaalinäppis syö noin puolet ruudusta, ja se sitten syö hermoja. Lisäksi kosketusnäytöllä on ärsyttävän hankala kohdistaa kursoria - se menee aina vähän sinne päin, ja se käy pidemmän päälle hermoille. No, rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän silläkin kirjoittaa, mutta <i>voisihan</i> meillä olla helpompaakin... Aloin vakavissani jo kallistua uudestaan läppärin hankinnan puoleen, kunnes muistin törmänneeni reilu vuosi sitten eBayssa Bluetooth-yhteydellä toimiviin, näppäimistöllisiin tablet-koteloihin. Hiukan kyllä arvelutti skandien puuttuminen, mutta noh, joka tapauksessahan pyöritän niitä samoja tekstejä pöytäkoneellakin (käteviä nuo pilvipalvelut!) joten saahan ne korjattua sitten sitä kautta, jos häiritseväksi käy.<br />
<br />
Tilausta kehiin, ja perjantaina hain postista uudenkarhean näppikseni.<br />
<br />
Pikaisen latauksen jälkeen (näppäimistö latautuu pöytäkoneen USB-portista) pääsin kokeilemaan kirjoittamista, ja kyllähän oli ihan toista kuin kosketusnäytön kanssa nyhvääminen! Juhlaa! Silikoniset näppäimet painuvat juuri sopivasti, viive näytöllä on olematon ja sokerina pohjalla: vaikka näppiksen asettelu on näennäisesti jenkkimallinen niin käytännössä merkit löytyvät samoilta paikoilta kuin normaalissakin näppiksessä. Merkki näppäimistöllä on siis (muiden kuin A-Z -aakkoston osalta) eri kuin tulostuva merkki, mutta eipä tuo haittaa. Melkein parikymmentä vuotta kun on kirjoittanut koneella niin harvoin sitä tarvitsee näppäimistöä katsoa. Ä tosin löytyy ihan eri paikasta kuin normaalisti, mutta parissa illassa meni sormille perille että missä se olikaan (alarivillä).<br />
<br />
Kapistus maksoi parikymppiä ja olen erittäin tyytyväinen. Paketti taittuu pienehköksi salkuksi kun sen sulkee, eli se suojaa samalla myös itse laitteen esim. laukussa. Avattuna se toimii myös näytön tukena kuten kuvasta näkyy. Kokoontaitettuna muistuttaa pientä salkkua.<br />
<br />
Ja koska tästä löytyy myös nuolinäppäimistö, se turhauttava kursorin kohdistaminen tekstitiedostossa on historiaa. Riittää kun osuu edes sinne päin ja nuolilla pelataan loput. Heippa hei, turhautuminen! Terve, uusi "läppäri"!<br />
<br />
<br />
--<br />
<span style="font-size: x-small;">*Hei, alkuaikoina kirjoitin kaiken Notepadilla - karvalakeista karvalakeimmalla kirjoitusohjelmalla siis!</span>Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-71148095139623966602014-11-05T10:20:00.000+02:002014-11-05T10:20:00.053+02:00ViihdytysjoukoistaEnsin meinasin listata ärsyttävimmät lastenohjelmat, mutta sitten ajattelin että menee turhan negatiiviseksi (ja tulee liian pitkä lista. En pidä suurimmasta osasta.) joten tein listan kivoista lastenohjelmista. Sikäli rajoittuneella otannalla mennään, että meillä ei jälkikasvu katso muuta kuin YLE:n ohjelmistoa. Osa Pikkukakkosestakin tuntuu edelleen olevan liian jännittävää, joten olemme vetäneet rajan siihen. Toimii meillä oikein hyvin.<br />
Nämä eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, lähinnä siinä missä ne juolahtivat mieleen. Kaikki eivät välttämättä edes pyöri tällä hetkellä.<br />
<br />
<b>Närpiäiset</b>. Jassoo ja Joltakulta ovat aina yhtä riemastuttavia, kun yrittävät sovittaa yhteen kahta totaalisen erilaista maailmankatsomusta. Tulee muistaakseni maanantai-iltana.<br />
<b><br /></b>
<b>Neposen teatteri</b>. Minusta näytteleminen on kivaa, ja Neposelta katoaa aina jossain vaiheessa punainen lanka - vähän kuin lapsiltakin. Neponen on muutenkin aivan ihana!<br />
<b><br /></b>
<b>Muumilaakson tarinoita</b>. No koska muumit on muumeja.<br />
<br />
<b>Kaapo ja Late</b>. Silloin kun siivotaan, niin silloin siivotaan... Saako ne ikinä siivottua kun aina vain leikitään? Meininki on ihan kuin meillä kun yritän patistaa mukeloita siivoamaan.<br />
<br />
<b>Me Peltiset</b>. Periaatteessa kai tässä on se slapstick-meininki mikä huvittaa.<br />
<br />
<b>Stella ja Sami</b>. Ihana piirrosjälki ja onnistunut dubbaus. Aihe on aina jotenkin hellyttävä. Plussaa siitä että tässä ei kiusata ketään. Ainakaan en ole onnistunut sellaista jaksoa näkemään.<br />
<b><br /></b>
<b>Katinkontti</b>. Katti Matikaisella on aina jotain hämäriä probleemeja. Onko murtomaatuskahiihto Suomen kansallisurheilu? (Nauroin tälle viikon...)<br />
<b><br /></b>
<b>Tinga-Tingan tarinat</b>. Yleensä tämä piirrostyyli ei uppoa, mutta tykkään jostain syystä ihan hirveästi tästä kyseisestä sarjasta. Ehkä ne hahmot pelastavat.<br />
<b><br /></b>
<b>Viiru ja Pesonen</b>. Tällä kaksikolla menee aina lujaa. Tykkään myös kirjoista.<br />
<br />
Aika lyhyt lista. En pidä hirveästi lastenohjelmista, ehkä yksi kymmenestä pääsee jotenkin armoihin. Ja eniten näemmä pidän niistä, jotka on tehty "ihmisvoimin", en niinkään piirretyistä. Piirretyissäkin on helmiä ihan kuvallisesti katsottuna, mutta dubbaus pilaa useimmat. Joskus pitää paeta olohuoneesta kun tulee jotain poikkeuksellisen rasittavasti puhuttua. Pahin on ehkä se Pikkupupu siinä missä on Isopupu ja Pikkupupu (olikohan nimi jotain Kuinka paljon sinua rakastan) koska se pikkupoika(?) joka toimii Pikkupupun äänenä on vain niin hermojakiristävä. Sillä on lievä r-vika, mikä sinänsä voisi olla hellyttävää, mutta kun ei se ulosanti vain oikein toimi. En osaa määritellä mikä siinä ärsyttää eniten, ehkä se koko paketti. R-vika, sönkötys, nenä-tukosssa -soundi, luen-suoraan-paperista-enkä-osaa-tauottaa-enkä-painottaa-oikein -tunnelma. Eihän lapset tuota viimeisintä osaakaan, ja varmasti joutuvat lukemaan paperista, ja pointsit siitä että kaveri tekee homman niinkin hyvin, mutta kun se hermostuttaa minua. Onneksi pääsen vintille pakoon kun oikein kiristää.<br />
<br />
Ai niin. Listasta jäi puuttumaan <b>Ruohonjuuritasolla</b>. Meillä siitä tykkää niin ipanat kuin aikuisetkin. Youtubestakin löytyy nimellä Minuscule. Ötököitä! Tässä talossa suosituin pätkä on ehdottomasti <a href="https://www.youtube.com/watch?v=VdodAXvcPno" target="_blank">Halloween Paranoid</a>.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-86081602577370685422014-11-04T14:04:00.001+02:002014-11-04T14:04:34.221+02:00Matkalla ei minnekäänKirjoitin jonkin verran <a href="http://hairioalttius.blogspot.fi/2013/06/no-kun-joku-sanoo-sen-kumminkin-paremmin.html" target="_blank">kirjoittamisesta</a> viime vuonna, ja tuossa joku aika sitten tuumin aihetta vähän <a href="http://hairioalttius.blogspot.fi/2014/07/heippa-mina.html" target="_blank">lisää</a>. Olen siis harrastanut jonkinasteista kynäilyä kaksitoistavuotiaasta asti. Piti oikein miettiä että milloin aloitin, mutta kyllä se ala-asteen puolella oli. Kirjoitin silloin ihan hirveää saippuaoopperaa, jossa johtotähtenä toimivat nuortenlehtien novellit. Muistaako joku sellaista lehteä kuin Sinä&Minä? Jos muistaa, niin sitten muistaa varmaan ne novellitkin. Haalin lehtiä kirjastosta hirveällä vimmalla, ahmin kritiikittä kirjalliset tuotokset ja tsip, matkijalintu minussa heräsi. Elämänkokemusta tuolloin oli pyöreä nolla. Ei kai tarvitse selittää enempää? Hävettää kuulkaa vieläkin niin vietävästi.<br />
Luetin "hengentuotteitani" kaveripiirillä, mutta sen laajemmalle ne eivät (kiitosjaylistys!) koskaan levinneet. Toki ne ovat vielä tallella. Hienosti ruutupaperin molemmin puolin kuulakärkikynällä - nyttemmin jo levinneellä - kirjoitettuina, yliviivattuina ja marginaaleihin korjattuina. Ehkä kestän katsoa niitä joskus kymmenen vuoden kuluttua.<br />
<br />
Silloin minulla ei ollut ongelmia saada tekstiä päätökseen. Minulla oli aina joku kristallinkirkas idea, jonka pohjalta lähdin tarinoitani kirjoittelemaan. Hallitsin draaman kaaren, olihan sitä niin paljon jauhettu ainekirjoituksen yhteydessä, mutta asiasisällön kanssa olikin sitten niin ja näin. Tai ei niissä asiasisältöä ollut, hyvä jos sisältöä. Olin nuori, innokas ja varsin pihalla. Kaikesta. Mutta ei se tahtia haitannut. Ja oli kirjoittelusta ihan konkreettista hyötyäkin: äidinkielen aineista saadut numerot sen kuin paranivat paranemistaan, niin että kun lähtötaso oli jossain kasin paikkeilla, viimeiset yläasteella kirjoitetut aineet olivat vähintään 10-. (Oikeinkirjoitustaidosta on ehkä kyllä hiven karissut matkan varrelle, mutta kyllä minä vielä kirjoista kielioppivirheet bongaan ja kykenen tuottamaan oikeakielistä tekstiä!)<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhR5LCzwMJalCSDY7xCrAZGlL2_GjOCcYebkNerKm747Hd1SiXyPLynlCkmddnWn9HFUxo659HU44-Dq7clc2c-mveFgh0HnYBDi9ITs3e3ptvfKwhdlYOQVkARSyLmTyDJSuWBX6H6evI1/w1113-h835-no/20141104_124109.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhR5LCzwMJalCSDY7xCrAZGlL2_GjOCcYebkNerKm747Hd1SiXyPLynlCkmddnWn9HFUxo659HU44-Dq7clc2c-mveFgh0HnYBDi9ITs3e3ptvfKwhdlYOQVkARSyLmTyDJSuWBX6H6evI1/w1113-h835-no/20141104_124109.jpg" height="300" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Ennen oli kynä ja paperi. Nyt on näppis ja muistitikku.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
Nykyään tilanne on vähän toisin päin. Saatan kirjoittaa pitkiä pätkiä, mutta päämäärää ei juuri ole. Tahtoo sanoa että minulla ei ole lopullista kuvaa siitä mihin juttu päättyy. Tämän hetken päämääränä on saada kohtaukset lomittumaan kauniisti toisiinsa. Kirjoittelen tilannekuvauksia ja dialogeja sivukaupalla, mutta mihinkään ei päästä. Tarina ei juuri etene, koska varsinaista tarinan kehityskaaren määrittävää juonta ei ole. Homma toimii ehkä eniten sormi- ja mielikuvitteluharjoituksena. Kesällä se vielä hermostutti minua, välillä niinkin paljon että en saanut kirjoitettua sanaakaan. Jostain syystä koin asian niin etten saisi kirjoittaa vain <i>huvikseni</i>, vaan että hommalla pitäisi olla selkeä päämäärä, hyvä ettei deadlinekin vielä kaupanpäällisiksi. Suoritusyhteiskunta on hyvin lyönyt itsensä läpi täällä. Ahdistin itseäni tällä, kunnes tovi sitten havahduin miettimään tilannetta.<br />
Teininä kirjoittamisen takana oli jonkinlainen sisäinen pakko; johonkin piti suoltaa se mitä päässä liikkui. Paino sanalla suoltaa. Koska materiaali ei ollut omaelämäkerrallista, en voinut sitä kirjoittaa päiväkirjoihin, vaan sille piti kehittää muu kanava. Silloin minua kiinnosti juonellinen kirjoittaminen - toki kiinnostaa edelleenkin, mutta vähän eri tavalla. Tunnen, että sama pakko on edelleen olemassa - jossain kaiken muun sälän alle hautautuneena. Sitten tajusin, että vaikka minulla on tietynlainen pakko kirjoittaa, minun ei ole pakko kirjoittaa tietynlaisissa raameissa. Erään ihmisen sanat avautuivat minulle lopultakin: "vaikket olisi koskaan julkaissut riviäkään, sinua pitäisi sanoa kirjailijaksi". Minä voin olla kirjailija vaikkei minusta sellaista koskaan "oikeasti" tulisikaan. Tämän ymmärtäminen tuntui helpottavalta.<br />
<br />
Annoin itselleni luvan ja vapauden olla sellainen kirjoittaja kuin haluan; kirjoittaja joka ei saa koskaan mitään valmiiksi, joka kirjoittaa kuvaannolliseen pöytälaatikkoon eli kirjaimellisesti muistitikulle. Joka viilaa yhtä lausetta uudelleen ja uudelleen silkan mielihyvän vuoksi, ei siksi että joku sitä vaatii. Olen aina pitänyt matkalla olemisesta paljon enemmän kuin määränpäähän pääsemisestä. Sama tuntuu pätevän kirjoittamiseenkin. Kirjoittaessa ja matkalla on samanlainen zen-fiilis. Että kaikki on kohdillaan ja juuri niin kuin kuuluukin. Miksen saisi nauttia siitä edes kirjoittaessani, loputtomiin jos siltä tuntuu? Mikä pakko minun on päästä perille? Mikä pakko minun on tässä(kin) mahtua normiin ja muottiin, kun en sitä itse halua?<br />
<br />
Annoin itselleni luvan olla ikuisella matkalla ei minnekään. Ja se on paljon minulta.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-55841456059422848262014-11-02T15:43:00.000+02:002014-11-02T15:43:00.625+02:00KielipäätLapsethan tunnetusti pahoinpitelevät puhuttua kieltä iloisesti ja stressiä ottamatta. Meilläkin tehdään niin, koska kielessä nyt vain on niin vaikeita sanoja. Esimerkiksi se sana, millä näitä pitkien kalsareiden uusinta reinkarnaatiota on puhuteltu nyt muutama vuosi. Leggingsit. Menee sormi solmuun jo kirjoittaessa, saati sitten kieli tuollaisella hätinä puhekykyisellä sitä lausuessa. Niinpä meillä esiintyy hyödyke nimeltä <i>leksinnit</i>. Pitkään puheissa majaili myös sana <i>vaakut</i>, ja näistä saatiin kätevästi yhdistettyä <i>vaakkuleksinnit</i>. Vaakut on tietenkin farkut käyttäjäystävällisemmässä muodossa. Farkkuleggingsit olivat hittivaate pitkään.<br />
<br />
Päiväkodista ja eskarista tuodaan säkkikaupalla <i>piiruksia</i>. Hienoja ovat, kyllä. Aika vinkeä on se tunne joka valtaa aikuisen ihmisen kun kuvataidetunnilla toteaa vierustoverille (onneksi kahden pienen lapsen äiti hänkin) että hei, tästähän saattaa tulla ihan kelpo piirus. Kyllähän siitä tulee. Pannaanko <i>jääpaakin</i> oveen? Siihen<i> askarrusten</i> viereen, joo, ja kiinnitetäänkö <i>manneeteilla</i> vai teipillä? Ja nyt kun jääpaakilla ollaan, niin otatko jukurttia ja siihen <i>mystilliä</i>?<br />
<br />
Haluaisin muuten tietää miksi sitten toisaalta suhteellisen yksinkertaisesta sanasta kuten mysli saadaan väännettyä mystisen kuuloinen muunnos; mystilli.<br />
<br />
Sitten kun se vielä tarttuu. Ennen kuin huomaakaan, sitä puhuu itsekin leksinneistä, noloimmillaan jopa kysyy kaupassa moista hyödykettä. Pikakorjaus naama punaisena että eikun leggingsejä etsin, lapset ne vaan sanoo noin ja näköjään jäi päälle.<br />
<br />
Osasyyllinen on parisuhteen toinen puolisko. Miehellä on hassu tapa käännellä sanoja ja käyttää sijaisilmaisuja - meillä lapset eivät koskaan kylve, vaan ne loiskupolskivat. Toki jälkimmäinen on kuvaavampi, mutta joskus sitä tuntee itsensä rehellisen pöljäksi kun käyttää kyseistä termiä. Varsinkin oman perheen ulkopuolella.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhrDXKxfOXyjYuqcf1CzgYMKnDcU46NdQBHTZ-zS97yGDof6d2pDVty87DhyphenhyphenkQle8Q0LfzMmEZ0vzFwnAAqYiuSSk4o5VDBcO62tB0F_j3U3T6akRda5KfGHrM7sUfFoeCj9CD6Y9RHsHpU/s1600/Afrikan_tahti.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhrDXKxfOXyjYuqcf1CzgYMKnDcU46NdQBHTZ-zS97yGDof6d2pDVty87DhyphenhyphenkQle8Q0LfzMmEZ0vzFwnAAqYiuSSk4o5VDBcO62tB0F_j3U3T6akRda5KfGHrM7sUfFoeCj9CD6Y9RHsHpU/s1600/Afrikan_tahti.jpg" height="233" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Otetaanko erä aplikanpelitähteä?</td></tr>
</tbody></table>
Ehdottomin ja nopeimmin tarttunut helmi on kuitenkin tämä: <i>aplikanpelitähti</i>. Jep. Afrikan tähtihän se.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Kuva lainattu <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Afrikan_T%C3%A4hti" target="_blank">täältä</a>.</span><br />
<br />
<br />Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-11633269788963110892014-10-31T16:03:00.001+02:002014-10-31T17:33:13.304+02:00Viimeinen valitusvirsiYLE uutisoi, että <a href="http://yle.fi/uutiset/iskelmasanoitukset_ovat_tulleet_kuolinilmoituksiin/7572612" target="_blank">kuolinilmoituksiin on ruvettu laittamaan mm. iskelmää</a>. Mielenkiintoista, sillä reilu kuukausi sitten pyörittelin ajatuskulkuja saman teeman ympärillä; päätin että allekirjoittaneen hautajaiset pidetään sitten sillä tavalla kuin allekirjoittanut on määrännyt. Jumatsuikka. Ja ihmisellähän on tähän oikeus, <a href="https://testamenttikeskus.fi/hautajaistestamentti/" target="_blank">hautajaistestamentissa</a> voi määrätä homman menemään kuten haluaa. Eipähän tarvitse jälkeen jääneiden kinata, että halusiko se nyt "haudataan hiljaisuudessa" vai ison muistotilaisuuden. Ja <a href="http://yle.fi/uutiset/maailman_paras_isi__hautakivi_voi_kertoa_jo_persoonastakin/7574705" target="_blank">hautakiveenkin voi laittaa muutakin</a> kuin sen nimen päivämäärineen.<br />
<br />
Oikeastaan koko ajatus lähti liikkeelle siitä, kun kesällä luin Johanna Sinisalon romaanin <i>Enkelten verta</i>. Romaanissa käsitellään sivujuonteena hautaustoimistoa, muun muassa personoituja kuolinilmoituksia. Vähän tämän jälkeen näin lehdessä vanhemman naisihmisen kuolinilmoituksen, johon oli niiden iänikuisten lintujen ja katkenneiden korsien tilalle laitettu kuva-aihe, joka henkilöä tuntemattomallekin kertoi jotain ihmisen persoonasta. Kuvassa oli lankakerä ja neulepuikot.<br />
Heräsin ajattelemaan asiaa. Mitä itse haluaisin?<br />
<br />
Se on selvä, että en halua mitään uskonnollista. Todennäköisesti en siinä vaiheessa, kun lähtö tulee, enää kuulu kirkkoon, mutta sehän ei varsinaisesti omaisia sido tekstien suhteen. Minä aion sitoa niiden kädet, ja määrätä etukäteen.<br />
Ristiä ei siis tule. Eikä niitä lintuja, puistatus. Tekstiksi tulee jotain A. W. Yrjänältä.<br />
Siinä suuntaviivat. Katsellaan tarkemmin kun ollaan taas tarpeeksi makaaberissa mielentilassa.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-89108700478050650962014-10-31T13:26:00.000+02:002014-10-31T13:27:36.191+02:00Halkoveeniä kaikille!Pari viikkoa taaksepäin 4H-kerhosta kotiin tuli intopinkeä ipana, ja julisti että heillä on syysloman jälkeen naamiaiset. Ja nyyttärit, mutta naamiaiset tuntui kovemmalta jutulta. Ainakaan prinsessana ei aiottu esiintyä, se tuli selväksi sitten toisessa lauseessa. Minä huokaisin sisäisesti, jossain määrin pettyneenä; prinsessaksi lapsen olisi pukenut viidessä minuutissa kun on sitä rekvisiittaa kertynyt.<br />
Mahdollisia pukuvariaatioita rekvisiittalaatikon uumenissa olisi ollut keiju, mutta sekään ei missään nimessä käynyt. Merirosvopukukaan ei kelvannut, vaikka ehdotin että tuunataan siitä merirosvoprinsessa. Lapsi rupesi luettelemaan ideoitaan. Huokaisin uudestaan sisäisesti. Joutuu töihin...<br />
Eläinpuvut diskasin ensimmäisellä kierroksella, koska A) en viitsi ruveta värkkäämään karvahaalaria ja B) lapsi kuumenee sellaisessa vähän liikaa, kun pirskeet ovat sisätiloissa. Punahilkka pääsi toiselle kierrokselle, samoin leppäkerttu ja joku muu (en muista millään mikä se oli). Valituksi tuli viimein leppäkerttu - vähän takavasemmalta vaivihkaa painostin koska minulla oli valmis idea puvuksi.<br />
<br />
Ajattelin tehdä ponchon ja viitan välimuodon, jossa selkäpuoli olisi punainen mustilla palleroilla, mahapuoli musta. Sitten vain musta trikoopaita ja mustat sukkikset, hiuspannan tuunaus piipunrasseilla ja styroks-palleroilla ja voilá, meillä on leppäkerttu.<br />
<br />
Niin. Minä ajattelin.<br />
<br />
Etsin vähän lisäinspiraatiota netistä. Pyysin lapsen seuraksi katsomaan että mistä se tykkäisi. Lapsi ilmoitti kuvia katseltuaan haluavansa punaisen tyllimekon jossa on mustia sydämiä ja leppäkerttusiivet joissa on mustia sydämiä.<br />
<br />
Krhm.<br />
<br />
Minä ilmoitin että ei leppäkerttu tarvitse mitään tyllihametta. Lapsen mielestä tarvitsee, koska se on leppäkerttukeiju. Mistä se keiju siihen putkahti, sitä minä vieläkin ihmettelen.<br />
<br />
Loppujen lopuksi lapsi sai mitä halusi.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgWafsEFmSIUb85Ok7jgXQvYB43Y6Ke0JOxXg7EwOvLAMLY7PR1qPtXz4M5XLYEUe0tzOpNNNqRsyK52tl0djFw2bswR6tX0HZ6Kli7PxAFP27Qf8ELXeunhJnMKtPkVekhXNUGXqFCkKGV/s1600/lilmissladybug.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgWafsEFmSIUb85Ok7jgXQvYB43Y6Ke0JOxXg7EwOvLAMLY7PR1qPtXz4M5XLYEUe0tzOpNNNqRsyK52tl0djFw2bswR6tX0HZ6Kli7PxAFP27Qf8ELXeunhJnMKtPkVekhXNUGXqFCkKGV/s1600/lilmissladybug.JPG" height="320" width="149" /></a></div>
<br />
<br />
Puku on koostettu mustista sukkiksista, mustasta trikoopaidasta ja tuunatusta hiuspannasta. Hame on valmis tyllihame jonka löysin halvalla, ja siihen on ommeltu kymmenkunta mustaa huopasydäntä. Siivet ovat kaksinkertaista kartonkia, ja niihin laitoin kuminauhaa olkaimiksi. Päässä soi <a href="http://open.spotify.com/track/0yQwKmOglVJKmfkWk03vHi" target="_blank">Olavi Uusivirta - Paperisiivet</a>.<br />
<br />
Oli ihan helppo nakki sen jälkeen kun ajellessa naapurikaupunkia kohti muistin, että hei, yhdessä mainoksessa oli muuten tyllihameita vitosella. Ei muuta kuin huopaa ja valmista tulee ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Tyttö leikkeli sydämet ja minä harsin.<br />
<br />
Pirskeet olivat kivat, ja tyttö tuli tohkeissaan kotiin. "Ne oli äiti semmoset - semmoset halkoveeni-juhlat!"<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
<span style="color: orange;">Hauskaa Halkoveeniä!</span></div>
Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-71223677285681249202014-10-02T11:41:00.002+03:002014-10-02T11:42:30.501+03:00Leg godt!Jos joku ei sitä tiennyt, niin LEGO-palikoiden nimi tulee tanskan sanoista "<i>leg godt</i>" eli suomeksi "<i>leiki hyvin</i>". Tämän muuten opetti yläasteen ruotsinopettaja. Joka opetti paljon muutakin hauskaa ja tarpeetonta. (Enkä tarkoita ruotsia, vaan kaikkia hassuja ruotsinkielisiä loruja*, jotka vievät päässä turhaan tilaa, koska niitä ei voi käyttää mihinkään.)<br />
<br />
Pikkuveli leikkii hyvin. Se rakastaa legoja, jopa niin että kiihkeimpinä legoaikoina se nukkuukin niiden kanssa. Eräänä yönä heräsin kun hyvin uninen ja hyvin sekava hukkapätkä istui keskellä sänkyämme kysellen "koukku, missä koukku? pittää löytyä!". Yöseuraksi otettu nivelletty hinausauton koukkuviritys oli kateissa. Löysin koukun tyynyn alta ja yö jatkui.<br />
Legoja on sellainen kohtuullinen määrä vielä. Luulisin että kymmentä litraa ei ole vielä ylitetty, mutta mikäli tahti jatkuu niin muutaman vuoden päästä meillä on niitä enemmän kuin kotitarpeiksi. Pikkuveli nimittäin saa niitä synttäri- ja joululahjoina sekä muuten vain. Sitä ei nimittäin kiinnosta mitkään muut lelut; huomasin olevani täysin eksyksissä kun kiertelin ns. poikien leluhyllystöillä kaupassa, tarkoituksenani ostaa tuttavapojalle synttärilahja. En tunnistanut puoliakaan niistä hyödykkeistä, saati että olisin keksinyt niille käyttötarkoitusta. Ostin sitten legoja... Saman oli todennut veli vaimoineen kun olivat olleet katselemassa synttärilahjaa Pikkuveljelle. Toivat kuvan tukkirekan (se on tuo vihreä, jossa on keltainen koura) ja totesivat että "Ei me keksitty muutakaan. Mutta legoistahan se tykkää, niin ostettiin sitten niitä. Onpahan ainakin mieluisa lahja."<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiKHEWyE9LVEZGF0Vo5flG3uiS3z8UGtjezROt3F0Lm4XBJatfVr1jr2tJhvjdwf4-g7CqlRt9PSqpGMqnTp4IBiT8g6fxvrofJiV4dNuO3JvL4B47w5cuMcHEWKIZBhXEnN_vFS7xfsGRw/s1600/legot.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiKHEWyE9LVEZGF0Vo5flG3uiS3z8UGtjezROt3F0Lm4XBJatfVr1jr2tJhvjdwf4-g7CqlRt9PSqpGMqnTp4IBiT8g6fxvrofJiV4dNuO3JvL4B47w5cuMcHEWKIZBhXEnN_vFS7xfsGRw/s1600/legot.JPG" height="270" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Oli pikku(lego)inen urakka.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
Pikkuveljellä on tasan kahdenlaisia leluja: legoja ja autoja. Ja noin 95% legoista on autosarjoja. Sitä ei vain kiinnosta muu. Se sai (kuten Isosiskokin) vanhalta mummulta synttärirahaa, josta pantiin puolet pankkiin ja puolet lupasin käyttörahaksi, jolla saa ostaa ihan mitä haluaa. Vietimme puoli tuntia leluhyllyjä katsellen. Ensimmäiset viisi minuuttia Pikkuveli katseli kaikkea muuta, mutta mikään ei puhutellut. Joku Plaston traktori oli kiva, mutta ei siitä sen enempää. Lego-hyllylle poika sitten jumitti ja osti jonkun poliisiautopaketin. Se muuten tietää mitä pakkauksia sillä on - en käsitä miten, koska minusta yksi poliisisarja ei paljon toisesta eroa, mutta hukkapätkällä onkin spesiaaliosaamista tällä alalla. Mikä tuli todistettua, kun etsin varmaan puoli tuntia tummanharmaata osaa tuohon isoon keltaiseen dumpperiin, ja viimein huokaisin turhautuneena että se on varmaan hukassa kun ei sitä löydy. Pikkuveli vilkaisi ohjetta sivusilmällä ja ilmoitti että se on muuten musta osa, ei harmaa. Ahaa...<br />
<br />
Palikat viettävät suurimman osan ajasta muovilaatikossa, jossa niitä pyöritellään kun etsitään jotain tiettyä. Keksin tässä syksyllä, että olisipa kiva jos ne kaikki autot koottaisiin ja niistä saisi kuvan.<br />
Tuumasta toimeen, ja ohjeet esille. Meni muutama viikko mutta nyt meillä on melkein kaikki mallit koottuna! Ja kuva todisteena! Kuvasta puuttuu ainakin yksi ritarisarja jonka kokoamiseen ei riittänyt mielenkiintoa (daa, siinä ei oo yhtään autoa!), yksi laatikollinen kisa-aiheisia autoja ja niiden lisähyödykkeitä, sekä mahdollisesti jotain muuta pientä, kuten litra ukkeleita. Oli sen verran haastavaa saada nämä autot pysymään koossa kuvanottoon saakka, että en enää ruvennut riskeeraamaan hommaa nillittämällä ukkeleista. Ja sitä kisasarjaa ei kuulemma saanut sekoittaa näihin, kun se oli Uusi. Nämä ovat Vanhoja. Tyhmä äiti! Logiikka! Yli jäi suunnilleen litran verran irtopalikoita, joihin ei kai ollut ohjetta ja joista osa oli ns. varaosia, paketeissahan on aina niitä yli jääviä palikoita.<br />
<br />
Palikat ovat muovilaatikossa, ja laatikon vieressä hengaa pikkuveli. Se rakentelee erilaisia (hinaus)autoja tuntikausia, hyvä jos syömään malttaa poistua. Aamulla se siihen istahtaa ja illalla se siitä nousee, jos ei tyhmä äiti muuta pakota tekemään, kuten menemään päiväkotiin tai muuta tylsää. Onneksi päiväkodissa on legoja, ja joku ihana täti oli löytänyt myös ohjeet, kun Pikkuveljeä kovasti harmitti ohjeiden puute. Jonkun kerran on tullut mietittyä, että pitäisikö Pikkuveljen leikkiä jollain muullakin, mutta sitten olen todennut että mikäs sen kehittävämpää kuin näpertää noiden pienten palikoiden kanssa. Siinä kehittyy mielikuvitus, sorminäppäryys ja keskittymiskyky, kolmiulotteisesta hahmottamisesta ja silmä-käsi-yhteistyöstä nyt puhumattakaan. Ja äidillä kiroilun hillintä kun legoukkeli jalkaholvin alle jää.<br />
<br />
--<br />
<span style="font-size: x-small;">*Har du redan redan-redan ja silleen.</span>Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-43467160107629924932014-09-23T12:08:00.000+03:002014-09-23T12:08:00.717+03:00La belle epoque - not!<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;"><i>"Jag är halvåret av mörker i landet som gud glömde"*.</i> Tack, Jocke! Sinäpä sen sanoit.</span></span><br />
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;">Minusta ei saa syysihmistä, ei tekemälläkään. Tiedän monia, joiden mielestä syksy on ihanaa aikaa, kun tulee <span style="font-size: x-small;">(liian aikaisin!)</span> hämärtyviä iltoja, raikkaita aamuja <span style="font-size: x-small;">(pidän kyllä enemmän lämpimistä aamuista!)</span> ja saa käpertyä takkatulen ääreen <span style="font-size: x-small;">(joo, on meilläkin takka, ja sitä on pakko lämmittää jos meinaa torpassa tareta - ei kuulkaa oo sähkölämmitystä tai muuta tasalämpöä)</span>. En ole koskaan pitänyt syksystä, varsinkaan koska se on talven edeskäypä ja talvea jos jotain minä inhoan. Sydämen pohjasta saakka. Olen inhonnut aina, mutta aikuisiällä erityisesti. </span></span><span style="background-color: white;">Ja joulua inhoan oikein raskaimman kautta, vaikkakin lasten myötä sitä inhoa on joutunut vähän piilottamaan.</span><span style="background-color: white; font-family: inherit;"> Pysyttelen niukin naukin elossa talven, ja tokenen vasta maaliskuussa. Luultavasti poden pahaa kaamosmasennusta - voisin ainakin tehdä amatööridiagnoosin koska valon määrä vaikuttaa selvästi yleiseen innostuneisuuteen. Talven mittaan minua ei kiinnosta oikeastaan mikään, odotan vain kevättä. </span><br />
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<span style="background-color: white;">Olen kevät- ja kesäihminen. Tyylipuhtaasti ja täydellisesti. Herään taas kunnolla eloon puolen vuoden päästä, maaliskuussa. Virkistyn kun tiedän että päivät tästä pitenevät - ei väliä sillä vaikka hitaastikin, koska ne joka tapauksessa pitenevät. </span><span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;">Syntymäpäivälläni ja kevätpäiväntasauksella ei ole montaa päivää eroa, joten tämän voinee laittaa sen piikkiin. Olen syntynyt kevääseen, kasvavan valon päiviin, miksi minun siis pitäisikään pitää pimenevästä?</span></span><br />
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;">Talvi on sitä pahempi, mitä enemmän on lunta ja pakkasta. Viime talvena ei ollut oikein kumpaakaan, mikä ei näille leveysasteille ole tyypillistä, ja jotenkin kieroutuneesti selvisin sen takia talvesta suhteellisen pienin vaurioin. Loppiaiseen mennessä oli satanut kertaalleen runsaammin lunta (lokakuussa, arvatkaa vain säikäyttikö!) ja sen jälkeen lumi tuli ja meni, tuli ja meni. Jouluna taisi olla mustaa, päätellen siitä miltä näytti loppiaisena. </span></span><br />
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="http://4.bp.blogspot.com/-nYSDYZgL6VM/UspzALThUFI/AAAAAAAABCw/QF1ogHW4FhY/s1600/20140106_110258-1.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="http://4.bp.blogspot.com/-nYSDYZgL6VM/UspzALThUFI/AAAAAAAABCw/QF1ogHW4FhY/s1600/20140106_110258-1.jpg" height="239" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Osa pihamaasta 6.1.2014.</td></tr>
</tbody></table>
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<span style="background-color: white;">Voitaisiinko vain mennä talviunille tässä syyspäiväntasauksen korvilla, ja herättäisiin sitten kun taas alkaa tulla valoisaa? Tai voitaisiinko edes tehdä niin, että antitalvi-ihmiset saisivat vapauden toimia vajaalla teholla kevääseen saakka, ja nostaa työtehoa sitten kun valoa taas on?</span><br />
<span style="background-color: white;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></span>
<span style="background-color: white;"><span style="font-size: x-small;">(*Alun lainaus on <a href="http://www.kent.nu/" target="_blank">Kent</a>in kappaleesta <a href="http://kent.nu/latar/la-belle-epoque/" target="_blank">La belle epoque</a>)</span></span><br />
<div>
<span style="background-color: white; font-size: 10px;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><br /></span></span></div>
<span style="font-family: Verdana, sans-serif; font-size: 10px; margin: 0px; padding: 0px;"></span>Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-43257456411123926532014-09-10T08:19:00.000+03:002014-09-10T08:19:45.867+03:00Kakaroiden hommaa<div dir="ltr">
Meillekin jaettiin joskus elokuussa paikallisen kansalaisopiston esite. Yleensä siellä ei ole mitään minulle - en syty kahvipussien uusista tuulista tai zumbasta, tölkkinipsujen virkkauksesta tai atk:n alkeista nyt puhumattakaan. En kai kuulu kansalaisopistotarjonnan keskimääräiseen kohderyhmään. Selasin esitteen puolihuolimattomasti läpi, mutta keksin jostain syystä perehtyä tarkemmin kuvataidetarjontaan. Mangan piirtäminen - ei nyt oikein... mutta hei, täällähän olisi kuvataidetta aikuisille. Pitäisiköhän... Pääsin vielä viimeiselle paikalle, kun tänä eilen illalla innostuin katsomaan jo ilmoittautumistakin.</div>
<div dir="ltr">
<br />
En olisi kolme vuotta sitten uskonut moiselle kurssille ilmoittautuvani.</div>
<div dir="ltr">
<br /></div>
<div dir="ltr">
Kun aloitin artesaanin opinnot, järkytyin siitä miten paljon opinnoissa oli kuvallista ilmaisua - oli esitystekniikoita ja piirtämistä ja maalaamista. Koska luonteelleni on tyypillistä luovuttaminen jo pitkälti ennen haasteiden kohdalle osumista, suhtauduin hommaan haist huilu -asenteella. Enhän minä osaa piirtää, jostain hiivatin maalaamisesta nyt puhumattakaan! Viimeksi olin piirtänyt yhtään mitään (jos nyt lapsille tehtyjä tuherruksia ei lasketa) joskus viisitoista vuotta sitten. Että hei haloo, jotain piirtämistä vai? Ei muuten tule kauppoja...</div>
<div dir="ltr">
<br />
Menin tunneille joka kerta samalla ihanalla asenteella, oikein fiksuna ja kypsänä. Ai tussitekniikka? No terve! Ai kollaasia? Ei hitto, en kyllä liimaa ja leikkaa, se on kakaroiden hommaa se. Jupisin itsekseni, joka ikinen kerta samat jupinat. Sen verran olin kuitenkin fiksu ja kypsä, että jupisin <i>vain</i> itsekseni - ja ryhdyin jupinan säestyksellä töihin. Joka ikinen kerta. Ja joka ikinen kerta olin ensimmäisen tunnin jälkeen ihan fiiliksissä, kun se olikin niin <i>kivaa</i>! Minähän osasin! Sain positiivista palautetta myös opettajalta, kiitettäviä arvosanoja. Ehkä en sittenkään ollut se luokan huonoin, vaikken käyttänytkään kaikkea luppoaikaa (ja vähän myös muutakin, kuten työaikaa) mangan piirtelyyn kuten ryhmäni japania-tartunnan saanut teiniosasto...</div>
<div dir="ltr">
<br /></div>
<div dir="ltr">
Kuvallinen ilmaisu olikin siis yllättäen positiivinen kokemus. Toivottavasti sama hyvä fiilis jatkuu kuvataidekurssillakin, ainakin odotan sitä innolla.</div>
<div dir="ltr">
<br /></div>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjU95LnI4a2zjcJ1qEz5UZs3YuSKzfbiwzXka5OmY4VeczwlhQmMMWqoW2IVDyHxeORJEbzVLvDSPqsdCn82W6oGSz21OC_bzm3yYskuoeAo3Fpdst4TYn-B24U3GDqXhI3lVO4zLE0aQTC/s640/856246_10200127425405619_306485356_o.jpeg" height="320" style="margin-left: auto; margin-right: auto;" width="240" /></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Elämäni ensimmäinen kollaasi. Hame on kolmiulotteinen mutta "latistui" valokuvatessa.</td></tr>
</tbody></table>
Löysin kurssilla myös suuren rakkauden, tussitekniikan. Sivellin ja nestemäistä tussia, se sopi oikein hyvin minulle. Samaa olen kokeillut vesiväreillä, mutta siihen ei oikein saa sitä samaa henkeä mikä tussilla syntyy. Ja ei, minä en ymmärrä näistä tekniikoista tai niiden hienouksista sen enempää kuin miltä ne käsissä tuntuivat...<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjU95LnI4a2zjcJ1qEz5UZs3YuSKzfbiwzXka5OmY4VeczwlhQmMMWqoW2IVDyHxeORJEbzVLvDSPqsdCn82W6oGSz21OC_bzm3yYskuoeAo3Fpdst4TYn-B24U3GDqXhI3lVO4zLE0aQTC/s1600/856246_10200127425405619_306485356_o.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"> </a> </div>
<div>
<br /></div>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj8RnP_hAkhDt3SwszgBq49Xx5K3lfjVDymboneNwsYAJGOGp88E2Vy1yDULj11YUkqPsNtFcqQvfLXsm_houg77fb6xY3_ytntklUmrZwrY2nGyqv_JiVxtcjnoxZsdELKxTDs1wxKUSB_/w451-h835-no/20140202_114417-1.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj8RnP_hAkhDt3SwszgBq49Xx5K3lfjVDymboneNwsYAJGOGp88E2Vy1yDULj11YUkqPsNtFcqQvfLXsm_houg77fb6xY3_ytntklUmrZwrY2nGyqv_JiVxtcjnoxZsdELKxTDs1wxKUSB_/w451-h835-no/20140202_114417-1.jpg" height="320" width="172" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Tussitekniikkaa vesivärein... </td></tr>
</tbody></table>
<div>
Tanssijatar on siis tehty tussitekniikalla. Apuna käytin Googlella löytämääni tanssijan kuvaa, mutta onnistuin kerrankin selättämään tyhjän paperin kauhuni ja maalasin suoraan, ilman luonnostelua. (Minulla oli tapana hokea itselleni "se on vain paperia, se on vain paperia" noin viiden minuutin ajan ennen kuin aloitin. Herätin kanssapiirtäjissä hilpeyttä.)</div>
Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-27612364213054625232014-09-01T13:34:00.002+03:002014-09-01T13:34:54.274+03:00Ei soiPari viikkoa sitten huomasin, että nappikuulokkeideni toinen nappi oli mykkä. Ei soinut enää. Epäilin jatkojohtoa, koska se osoitti keväällä jakautumisen merkkejä. Sillä oli ilmeisesti kevättä rinnassa kun se päätti ratketa liitoksistaan. Teippasin sen silloin kasaan, mutta ei se jesarikaan ikuisuutta kestä.<br />
Kokeilin sitten kaikelta varalta varakuulokkeiden kanssa. Toimi. Pinkkien nappien palvelusaika oli siis tullut täyteen.<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEga5FjizX5gN4M6yQE6TcsWNKenoSv-P9USiqUXGnzAlzoc7tJ17BYi4uWzPqbQAHMVq2Xvjbbjnk5T77orV_54NVO66s5pvDpIWN5np1zY4xapOnPvhPJSELXcLgy1FPe_-i2h6d5ZaUyt/s1600/20140901_113430.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEga5FjizX5gN4M6yQE6TcsWNKenoSv-P9USiqUXGnzAlzoc7tJ17BYi4uWzPqbQAHMVq2Xvjbbjnk5T77orV_54NVO66s5pvDpIWN5np1zY4xapOnPvhPJSELXcLgy1FPe_-i2h6d5ZaUyt/s1600/20140901_113430.jpg" height="400" width="300" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Viritys. Huomaa päheä, katu-uskottava HelloKitty-riiputin!</td></tr>
</tbody></table>
<br />
Kuvan kombinaatio takasi työrauhan kahden vuoden ajan. Taustameteli katkoo keskittymisen, mutta jos taustalta tulee tasaisella syötöllä musiikkia, keskityn loistavasti. Puhelimeen musiikkia täyteen ladattu micro-SD (minulla on kyllä Spotify mutta kännykkäliittymässä ei ole nettiä), kuulokkeisiin liitäntäjohto jolla ne saa tuohon Samsungin esihistorialliseen liittimeen ja ei kun töihin. Kolmea metriä hipova johtohässäkkä piti kieputtaa teipin ja nauhan avulla nippuun, ettei se takertunut joka paikkaan. Kuulokkeissa oli alun perin pinkit pehmikkeet, jotka olivat niin kovat että minun piti ostaa halpissarjan kuulokkeet ja ottaa niistä nuo korvaosat, siksi ne ovat mustat.<br />
<br />
RIP ja kevyet mullat. Meillä oli antoisat kaksi vuotta!<br />
<br />Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5977523766136524345.post-72845230015252881612014-08-29T12:04:00.003+03:002014-08-29T12:05:43.198+03:00Hämmästynyt naurahdusTapasin pitkästä aikaa ystävää, jonka kanssa yhteistä historiaa on vuosia ja taas vuosia. Vuosien varrella on naurettu ja itketty, enimmäkseen kuitenkin naurettu. Meillä on kyky puhua vakavia ja hihittää päälle - seurassa ei tarvitse koskaan miettiä että mitähän tuokin minusta ajattelee, ja voinko nyt sanoa sitä tai tuota, jos se ei vaikka ymmärräkään. Ymmärtää se, koska se ajattelee enimmäkseen samoin. Tiedän mitä se ajattelee minusta, suurin piirtein ainakin.<br />
Ystävä sitten innostui selittämään kaikenlaista, pitkän ajan kuulumisia käytiin läpi puolin ja toisin. Rivien välistä ja jokseenkin suoraankin sanottuna kävi ilmi syrjähyppy. Puhuimme asiasta pitkäänkin, monelta eri kantilta. Yleisellä tasollakin, miksi ihminen tekee sellaista. No, puusta pitkään ei päästy. Naurettiin kyllä.<br />
<br />
Seuraavana päivänä istuin kotosallani kahvilla, lueskelin lehteä ja mietin ystävän sanoja. Äkkiä nauroin ääneen, silkasta hämmästyksestä. Mieleeni oli nimittäin pujahtanut jostain nurkan takaa seuraava ajatus: "oiskohan mun muuten pitänyt olla moraalisesti närkästynyt kun kuulin asiasta?" Minä kun otin asian niin, että "jaa, vai sellaista sattui" - tämä oli itse asiassa ensimmäinen kommenttini asiaan. Kun taustalla on kuitenkin perhe ja puoliso, niin varmaan siinä olisi pitänyt herätä jotain tapahtumaan negatiivisesti suuntautuneita tunteita. Suhtauduin asiaan lähinnä olankohautuksella.<br />
<br />
Suhtaudun yleensäkin vastaaviin asioihin enimmäkseen olankohautusta vastaavalla intensiteetillä.<br />
<br />
En itse koe itseäni mitenkään epänormaaliksi, mutta näin aikuisiällä olen ymmärtänyt että toimin jotenkin vajaalla tunnelatauksella. On minulla tunteet, on toki. Ne eivät vain ole koskaan kovin voimakkaita. Vähän kuin normaalien tunteiden päälle olisi laitettu himmennin. Olen ajatellut vain olevani jotenkin tasainen luonne - jos nyt otetaan vaikka ihmisten parisuhteet; minä olen aina hämmästellyt sitä kiihkeyttä joka niihin useimmilla liittyy. Jos rakastuu, se on maailman ihaninta, ja jos vaikka tulee jätetyksi, se on maailmanloppu. Siitä kuuluisasta <i>äidin</i>rakkaudesta nyt puhumattakaan. (Sivumennen sanoen muuten, on minutkin jätetty. Se tuntui kuin olisi saanut henkisesti turpiin. Olin aika pöllähtänyt. Mutta ei se mitään maailmanloppua ollut lähelläkään.)<br />
<br />
Toisaalta, ei tämä elämä sen vaikeampaa kai ole laimeammilla tunteillakaan. Ainoa, että en kykene katsomaan ihmissuhdedraamaa tai mitään suhdesoopaa, esim. ihmissuhteiden ympärillä pyöriviä televisiosarjoja. Ne menevät sen verran yli hilseen, että ei onnistu. Minulle ei valkene se, mikä niissä ihmisiä kiehtoo. Pidin itseäni pitkään vain tietyllä tavalla snobina, mutta nyt olen oivaltanut asiayhteyden: niissä vedotaan sellaisiin tunteisiin joita en koe. Tai tarkemmin, niissä kuvattu tunneskaala menee tasoille joita en koe. Minulla ei ole samaistumispintaa. Olen taas se kanttinen palikka jota ei saa soviteltua pyöreään koloon.<br />
<br />
Mutta ihan kivaa minulla silti on.Johannahttp://www.blogger.com/profile/07988243680274011777noreply@blogger.com0