keskiviikko 9. tammikuuta 2008

Hiljaista mutta hengissä

En ole koskaan ollut mikään päiväkirjamaanikko; kätköistäni löytyy vuonna 2002 hankittu pahvikantinen kirja, jonne säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittelen muistiinmerkittäviä asioita. Välillä päivämäärien väliset ajat ovat todella pitkiä, samoin näyttää olevan laita täälläkin.
Hiljaista on mutta hengissä sätkitään.

Juuri ennen joulua sain uuden työsopimuksen, aikaisempi oli tehty vuodenvaihteeseen saakka. Jatkoa vain ei kuulunut, vaikka työvoimaa tuolla tarvitaan ja työnteosta ei kenelläkään pitäisi olla huomauttamista. Tipalla oli ettei tarvinnut usuttaa pääluottamusmiestä kyselemään asiasta; ei tarvinnut, sillä hän oli oma-aloitteisesti käynyt ottamassa asiasta selvää, pitää ilmeisesti silmällä näitä pätkäkuvioita. Hermostutti sen takia, että periaatteessa ne eivät voineet sanoa ettei töitä ole, mutta kun on tullut nähtyä maailman menoa niin mikäänhän ei ole koskaan mahdotonta. Sopimus nyt kuitenkin on kesäkuun loppuun asti, enkä varsinaisesti harmittele asiaa, vaikka osa myöhemmin tulleista saikin vakituisen paperit.

Alkukesästä voi sitten asioiden tärkeysjärjestys hitusen muuttua, kun muutostilauksen eräpäivä lankeaa. Tällä hetkellä suurin muutos elämässä näkyy siinä, että työhousujen napin ja napinläven väliin olen joutunut tekemään kuminauhajatkopalan jotta saan ne säädyllisesti päälleni, mutta odotettavissa on suurempia järistyksiä kunhan tuo ihmisenpoikanen tulee maailmaan. Ja ehkä vähän sitä ennemminkin.
Työtehtävissä pitäisi kysellä uudelleenjärjestelyjen perään, alkaa käydä raskaaksi tuo tavaroiden vastaanottotarkastus ja hyllytys. Käytäntönä kun on se, että minkä aloitat, teet loppuun, ja koskaan ei voi lavaa avatessaan olla varma sen sisällöstä. Pettävästi suoraan trukilla hyllytettävän näköinen lava voi sisältää uskomattoman määrän tavaraa, joka on nosteltava käsin. Toisessa tilassa nostaisin ne 20-40kg:n laatikot huis vaan, mutta viimeksi maanantaina jouduin purkamaan 120kpl rasvareita käsin, kun laatikkopaino oli siellä 40kg:n paikkeilla. Kotvasen se otti, meni hyvää työaikaa ihan turhaan puuhaan. Tehokkuus laskee; nyt jos pomo olisi fiksu se rupeaisi teettämään minulla niitä kevyemmän sarjan asioita, joiden tekemisestä on maristu kuukausia mutta joille ei kukaan ehdi mitään tehdä. Näkisipä vain.

Turhia meillä ei stressata tuon tulevan takia. Yksiössä yritetään näillä näkymin pysytellä. Joillekin näyttäisi (nettiblogien salalukija sekä kärjistäjä) tulevan hirvittävä vimma ostaa omakotitalo ja viidet erilaiset lastenvaunut sekä vuori vaatteita heti positiivisen raskaustestin jälkeen, ja samat ihmiset laskevat viikkoja ja päiviä kalenterintarkasti. Meillä ei ole hankittu yhtään mitään, ei edes käyty lastentarvikeosastolla. Sen verran olen tehnyt, että kävin miehen kotitilalla olevassa varastossa tarkistamassa pitikö muistikuvani siellä olevasta pinnasängystä paikkansa. Piti, niitä oli kaksin kappalein. Sen saa sieltä sitten kun tarve tulee.
Ja eilen kun työterveyshoitaja kyseli, monennellako viikolla olen, mietin pitkään ja hartaasti ennen kuin vastasin.
Tunnen itseni jokseenkin omituiseksi kun en innosta kirkuen juokse kaikkia lastentarvike- ja äitiysvaatekauppoja läpi, valokuvaa vatsaani joka viikko ja hihku kaikkien vauvojen kohdalla että voi kun suloinen, se kun näyttäisi olevan hyvin normaalia käytöstä tässä vaiheessa.
Kai tästä saa olla tekemättä numeroa?