#kesäkuntoon2018

 "Kesäkuntoon 2018 on täällä taas! Sitä luulisi, että kun on löydetty se kuuluisa ITSEKURI (vaikkei se nyt niin hääppönen oo, mutta edes jotenkin kehityskelpoinen yksilö) ja jonkinlainen liikuntarutiini, niin sitten ois asiat hyvin. No ei oo. Sitä joutuu toteamaan, että syödä ei osaa. Siis vaikkei enää puputa sokeria koko ajan, niin sepä ei sitten (ähäkutti! Luuli pääsevänsä helpolla!) riitäkään, vaan pitää ruveta syömään, kun energiatase on muuten retuperällä. Ja kun ei varsinaisesti pidä syömisestä, niin sehän on haastekertoimeltaan vähintäänkin hankalaa. Voi elämänkevät ja hermosaurus. Nyt sitten opetellaan syömistä ihan ruokapäiväkirjasovelluksen kanssa. Niin kerta. Kun ei muuten osata. Kyllä on hyvä kun on tämmönen nörtin luonne, kuulkaas vois muuten käpy kärtsätä. Kun on kalorilaskuri ja askelmittari ja treenilistaus ja mitä vielä. Ei oo heikkohermosten hommaa. Ja jumankauta jumppaamaankin pitäis opetella. Kyllä kaikkeen sitä ihminen sotkeutuu."

Aloitus siis suoraan taannoisesta FB-avautumisesta. En nyt voi väittää, että olisi motivaatiomonttu, mutta joku aallonpohja kumminkin on. Olen iloisesti elellyt siinä harhakuvitelmassa, että tämä painonpudotus ja elämäntaparemontti olisi jotenkin hyvässä mallissa, mutta eihän nyt tokikaan. Menin eräänä kauniina päivänä lievässä epäluuloisuuden puuskassa listaamaan päivän ruoat ylös, ja sen sijaan että päiväsaanti olisi ollut kuvittelemani about 1800-2000kcal mikä olisi tässä koossa, tällä fyysisellä (työ)aktiivisuudella ja kuntopyörän selässä hikoilulla ihan kelpo määrä, jolla paino laskisi hitaasti, niin eihän se mennyt sinne päinkään. Sain vaivoin 1500kcal. Energiatase meni sen verran reippaasti miinukselle että rupesi huolestuttamaan. Sitten rupesi huolestuttamaan vielä enemmän, kun tajusin että pitäisi ihan aikuisten oikeasti syödä enemmän. Eihän minulla ole edes nälkä juuri koskaan! Syöminen on ihan ajan haaskuuta!
Jouduin nöyrtymään, latasin kännykkään kalorilaskurisovelluksen ja nyt opettelen hahmottamaan ruokailun uudestaan. Ei muuten ole mitenkään helppoa.
Ongelmanani ei ole koskaan ollut liika syöminen tai liian isot annoskoot, kuten ylipainoisilla usein kai on, vaan ihan vain sokeri. Syön varsin pieniä annoksia - kaikkea muuta paitsi sokeria. Enkä varsinaisesti edes pidä syömisestä - syön koska on pakko elääkin jollain.

Ryhdistäydyin. Syön nykyään aamupalan. Itse asiassa kaksi, koska en ehdi kymmenen minuutin aamukahvitauon aikana mitenkään syödä kokonaista aamupalaa, ja koska en mitenkään saata syödä sitä aamupalaa heti kun herään (klo 5.45, hyi puist syödä tuohon aikaan!). Olin jonkin aikaa kauhean ylpeä siitä, että syön aamupalan!
Kotona aamulla syön pikkupurkillisen maustamatonta jugurttia (seassa puoli kourallista TalkMurua ja teelusikallinen hunajaa) ja aamukahvitauolla pikapuuron, vähän soppaa ja kahvin. Usein myös jonkun hedelmän tai tomaatin tai jotain kasvista kuitenkin. Hyvä ja loistavaa, ajattelin. Sitten löysin tiedon, jonka mukaan aamupalan pitäisi täyttää noin 25% päivän energiasta. Aamupalan kirjaamisen jälkeen kalorilaskuri näyttää päivän energiansaannista olevan täynnä 15-17%. Siis että mitä? Ei mennyt ihan putkeen tämäkään. En tajua mitä vielä pitäisi syödä, koska minä koen syöväni ison aamupalan. Ennen en syönyt viikolla mitään, viikonloppuna aamupala muodostui parista paahtoleipäviipaleesta (juustolla) ja kahdesta kahvimukillisesta. Että joo, onhan tämä nyt valtava parannus entiseen, mutta kun ei mennyt normien mukaan tämä(kään). No niin, tiedän kyllä että muun muassa hallituksella on ne normienpurkutalkoonsa, että jospa tämäkin kuuluisi niihin. Mutta vakavasti ottaen, minä ahdistun aina kun joku ei mene niin kuin kuvittelin. Onhan tämä nähty.

Sitten olen saanut vakavan vaakaneuroosin. Saatan käydä vaa'alla pari-kolme kertaa päivässä, ja kyllä on välillä mieli matala. Voi auta armias kun ihmisen painohan nyt sattuu heittelemään. Ehkä pitää panna vaaka lukkojen taa, avain miehelle ja perjantaiaamuna on sitten lupa käydä katsomassa mitä se näyttää.

Välillä siis menee vähän yli. Mutta kun en halua (enkä todellakaan aio!) olla "pulska harakka" koko ikääni. Joskus vain on niin vaikea tajuta että olen oikeasti nyt (yli!) 20kg kevyempi kuin lokakuussa, syön sata kertaa terveellisemmin ja kunto on rutkasti parempi. Että tämähän on mennyt oikeasti tosi hyvin, vaikka lähtötilanne oli aika heikko. Että ei oikeasti tarvitse, voi eikä saa laihtua enempää kuin sen 1,5-2kg kuussa ettei käy höpelösti. Ja että ei ole maailmanloppu jos joskus sortuu niihin irtokarkkeihin, kun kuitenkin syö kuukaudessa vähemmän karkkia kuin ennen päivässä. Mutta kun takaraivossa kolkuttaa koko ajan se ajatus, että pitäisi laihtua enemmän, nopeammin, enemmän... ja siksi se vaa'an joskus näyttämä 1-2kg enemmän-kuin-viimeksi on kuin maailmanloppu. Vaikka realismiakin on ilmassa jossain määrin, koska olen nimennyt tämän elämänmuutoksen #kesäkuntoon2018.

Vertaistukea. Sitä tarvittaisiin. Että olisi joku joka toteaisi että oletpas ollut reipas, tai että tuolta minustakin tuntuu. Joku jota kalvaisi samat ongelmat, ja jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia. Tämä on aika yksinäistä puuhaa.

Täydellinen vs. riittävän hyvä

Täydellisyys olisi kivaa. Koti olisi täydellisessä naistenlehtisiisteydessä, mukuloilla kamppeet sävy-sävyyn ja itse kokkailisi ravintoympyrän (vai kolmioko se nykyään olikin) mukaisia aterioita, jotka nautittaisiin rauhallisen keskustelun ryydittäminä. Itsestään pitäisi totta kai huolen (kaikkihan me tiedämme naistenlehtien perusteella että se on perusedellytys yhtään millekään!) ja parisuhdettakin muistaisi helliä.

No. Olisi kivaa. Konditionaali on suomenkielen hauskin juttu. Mutta kun ei ole meno sellaista, ainakaan tässä torpassa. Ainakaan minä en ole täydellinen yhtään millään tavalla, enkä levitä täydellisyyttä ympäristööni. Harmoniasta ja rauhasta nyt puhumattakaan. Mutta haluaisin silti. Todellisuus on kuitenkin lego-laatikon sisältö lattialla, valmismaksalaatikkoa ja eriparisia sukkia, puhtaan pyykin kori kolmatta päivää vintinportaalla odottamassa josko joku jaksaisi ne viedä kaappiin.

Mitä tekee meikäläinen, kun ei meno ole perfektionismiin taipuvaisen mielenlaadun mukaista? No tietenkin - luovuttaa. Lyö hanskat tiskiin: ei tästä poijaat tuu mittään, en ees yritä. Koska epätäydellisyys ei ole vaihtoehto!

Olen aina kärsinyt suorittamisesta ja täydellisyyden vaatimuksista. Olen se, jolle 9- ei ole omalla kohdalla kelvollinen koearvosana vaan maailmanloppu. 9 1/2 voidaan jotenkin hyväksyä. Ehkä. Jos on ihan hemmetin hyvä selitys. En kestä epätäydellisyyttä, en heikkoutta enkä huonoutta. Olisi muuten kiinnostavaa tietää onko tämä puhtaasti luonnekysymys vai kasvatuksen tulos vai molempia.
Siksi onkin ollut kova pala tajuta, että en ole kyennyt suorittamaan ja suoriutumaan tästä elämästä läheskään kympin arvoisesti - olen tehnyt vääriä valintoja ja virheitä. Homma ei ole mennyt kuten oli tarkoitus. Koti on kaaoksessa, kilahtelen lapsille ja miehelle eikä ulkomuotokaan miellytä, mutta koska en osaa käyttäytyä kuten täydellisen äidin ja vaimon kuuluisi, en edes yritä. Koska en kykene noudattamaan täydellistä ruokavaliota, en edes yritä. Elän suklaalla ja välttelen liikuntaa parhaan kykyni mukaan. On tai off. Minusta puuttuu säätönuppi, minussa on vain kaksiasentoinen kytkin.

Pitkään luulin että tämä on loputtomasti samaa, että minut on tuomittu ikuisesti tähän samaan oravanpyörään. Sitten kävi niin  että opin antamaan itselleni vähän armoa. Ymmärsin eräänä päivänä, että saan olla sellainen kirjoittaja kuin olen, eikä minun tarvitse pyrkiä täydellisyyteen (=julkaista mitään) siinä hommassa, vaan voin olla onnellinen pöytälaatikkokirjoittelija vaikka lopun ikääni.
Ja tässä kevään mittaan olen myös pikkuhiljaa ymmärtänyt, että muissakaan jutuissa ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä tai edes riittävä. Kun paino on pudonnut, vaikken elä pelkällä täysjyvällä ja salaatilla, on päähäni pikkuhiljaa konkretisoitunut se, että kaiken ei tarvitse olla viimisen päälle viilattua että se kelpaisi tarkoitukseensa. Ei minun tarvitse asua salilla ja elää ilottomalla ruokavaliolla loppuikääni että näyttäisin hyvältä, riittää kun teen fyysistä työtä, kuntoilen muutaman kerran viikossa ja pääpiirteissäni syön vähän terveellisemmin kuin ennen. Ei minun tarvitse olla loppuikääni ilman karkkia tai jäätelöä, riittää kun vähennän sen syömisen yhteen tai kahteen päivään viikossa, ja suklaalevyn sijaan ostan lakupatukan, tai pari jos siltä tuntuu. Olen silti onnistuja, vaikka joskus lipsunkin. Se tekee ihmeitä itsetunnolle.

Takapakkia otetaan aina välillä, se pitää rehellisyyden nimissä tunnustaa. Hajoilen henkisesti kun vaaka näyttää enemmän kuin toivoin, ja päätän elää pelkällä salaatilla. Onneksi tulen nykyään järkiini vähän helpommin kuin ennen, ja pakkaan töihin normaalit eväät. Minun työssäni ei yksinkertaisesti elä pelkällä salaatilla - olen kokeillut. Sitä nälkäkärttyä ei kestä minä eikä ympäristö. Positiivista on kuitenkin se, että en ole vielä lyönyt hanskoja tiskiin, vaan olen selvinnyt jo puoli vuotta luovuttamatta vaikkei meininki ole täydellistä. Olen oppinut antamaan itselleni vähän armoa - vaikka tiedän etten koskaan tule näyttämään miltään bikinifitness-mallilta, peilikuvassa on nykyään nähtävissä vyötärön aavistus, ja se riittää ilahduttamaan minua kovasti.

Motivaatiomontussa

Eilen iski kammottava motivaatiomonttu. Lähinnä tämän elämäntaparemontin tiimoilta, jonkin verran myös huushollin kroonisen hävityksenkauhistuksen takia. Minulla on koko ajan noin kymmenen pientä projektia (ja pari isoa sekä kolme keskikokoista) menossa yhtä aikaa johonkin suuntaan, ja kun vapaa-aikaa pitää vielä jyvittää kuntopyörän selässä kököttämiseenkin niin eihän sitä normaali ihminen vain ehdi. No ehtisi, jos ei tarvitsisi mennä nukkumaan viimeistään kymmeneltä. Mutta kun pitää. Kun aamulla herätys tulee 5.35.
No. Mökki nyt saa olla vaiheessa, jossain välissä hermostun ja teen taas jotain valmiiksi, ei tämä nyt pariin pahvilaatikkoon kaadu (paitsi että kyllä kaatuuu...). Pahvilaatikoita on vähän joka nurkassa, ja eilen ne tuntuivat kaatuvan niskaan. Luojan kiitos kuvaannollisesti. Pisti ärsyttämään. Lähdin kylille ostamaan hyllyköitä, että nyt teen lopun tuosta vuoden kestäneestä alkovinsiivouksesta. Oliko niitä hyllyköitä? No ei ollut, ei. Piti ostaa hyllylevyjä, joita koko kaupassa oli tasan neljä (4) kpl. Johannestoki. Pääse kuin alkuun niillä. Ja sekin edellyttää että joku tyhjentää ne tilapäishyllyt (olleet kolme vuotta), siirtää ne ja ruuvaa seinään kiskot hyllynkannattimia varten. Jonkun pitää ensin käydä hakemassa pitkiä ruuveja. (Joku=minä.) Alkoi tuntua siltä että kohta tilaan pihalle siirtolavan.

Lykkäsin sitten hyllyprojektin hamaan tulevaisuuteen. Ts. siihen saakka että saan raivattua vaatehuoneen jotta saan siirretyksi ne romut tilapäisesti sinne. Tämä projekti kulkee nimellä life-size siirtelypalapeli. Tiiättekö semmoisen palapelin, jossa on 9 ruutua ja 8 palaa, ja niitä siirrellään kehyksessä yksi kerrallaan kunnes kuva on valmis? Aika vaiheessa vielä.

Toinen ja suurempi tuska&ahdistus iski sitten illalla, kun olin lusmuillen jättänyt pyöräilemättä päivän kolmevarttisen (ja syönyt päivällä ankaraan ketutukseen jäätelön). Tuli mieleen, miten masentavaa on kun on laihtunut vähintään 15kg ja on silti ihan älyttömän paljon ylipainoinen. Ja nyt ei puhuta mistään viiden kilon ylimääräisestä. Pistetään kakkonen siihen vitosen eteen niin ollaan hehtaarilla. Peilistä katsoo edelleen se sama pullukka. Ehkä vähän pienempi pullukka mutta yhtä kaikki pullukka. (Karmea pläski jos ollaan rehellisiä ja puhutaan asioista oikeilla nimillä!) Jotenkin tuntuu hirveän työläältä nyt kaikki. Vaikka olenkin ihan vähän ylpeä siitä, että olen viimeisen puolen vuoden aikana syönyt vähemmän karkkeja ja herkkuja kuin mitä ennen meni parissa viikossa. Ja syön enemmän hedelmiä ja muuta terveellistä. Silti. Se vielä pudottamista odottava kilomäärä pisti masentamaan. Varsinkin kun erehdyin katsomaan painoindeksiä (joo, se nyt on suuntaa-antava ja laskennallinen kikkailu, teidän kyllä ettei sitä pidä tuijottaa orjallisesti, mutta olen ihan vähän tosikko). Toki on päästy pois sarakkeesta "sairaalloinen lihavuus" mutta... ei naurattanut.
No, eteenpäin sano mummo lumessa. Aamulla ei kiristä koskaan niin paljon, vaikka huono aamukin oli. Niskat jumissa ja sydän teki taas lisälyöntejä - tiedä sitten johtuiko jälkimmäinen ensinmainitusta. Voi vaikka johtuakin. Töissä meni mitenkuten, vaikka naurettiinkin paljon niin silti hajotti. Mutta vaikka hajotti niin lorvikatarri on ilmeisesti tältä erää ohi - töiden jälkeen pyöräilin 50min ja sortteerasin vaatehuoneen sekalaishyllyn. Ehkä tää tästä taas.

Kyllä se vintin projekti kohta selkiää, kun on niitä hyllylevyjäkin ja osaan käyttää akkuporakonetta.
Ja hei, viime viikolla löysin yhdet 12 vuotta vanhat farkut jotka meni jalkaan suih vaan. Ja sain ekan kerran ostettua ihastelemastani KappAhlin Hampton Republic -mallistosta itselleni t-paidan! Se on normaalimallisto! Ei tarvinnut ostaa isojen tyttöjen puolelta - ehkä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Niin. Suurin ponnin tässä kevennyshommassa lienee turhamaisuus - onko mitään muikeampaa kuin mahtua monta kokoa pienempiin vaatteisiin? Tai oikeastaan on. Muikeinta on, että minä olen itse kyennyt tähän!
Jaksaa jaksaa! Kyl se täst taas!

Once in a lifetime

eli kuinka sokerihiiri saatiin tekemään elämänmuutos.

Jos aloitetaan alusta, niin homman nimi on se, että olen pahasti sokerihiiri. Todella pahasti. Olen ollut sokerihiiri parikymmentä vuotta, eli aika kauan, ja melkein yhtä kauan olen syyttänyt itseäni siitä etten saisi syödä sokeria. Sukurasitteena on jonkin verran kohonnut taipumus kakkostyypin diabetekseen (toki vain yhdellä lähisuvussa, mutta kuitenkin) ja kun siihen ynnätään korkean verenpaineen riski (suvussa useammallakin) niin johan sitä maallikollekin kirkastuu että ylipaino ei ole se paras seuralainen.
Ylipainoa minulla on ollut pitkälti aina. Joskus ala-asteella olin tavallisen kokoinen lapsi, mutta kun jotakuta oli ilmeisesti kiusattava, niin minut valikoitiin siihen osaan. Haukkuivat läskiksi. Näytin taannoiselle kämppikselle luokkakuviani kun kiusaamisesta tuli puhe, ja hän ihmetteli että mitäs kummaa, onhan tuolla pyöreämpiäkin tapauksia kuin sinä? Sitäpä minäkin näin myöhemmällä iällä olen ihmetellyt. No, yleisellä mielipiteellä olin läski, eikä siitä enää ollut ulospääsyä. Kaverisuhteet olivat sillä selvät. Onneksi oli kirjasto ja viikkoraha. Kirjaston kirjojen kanssa ei ollut yksinäistä, ja sokerilla tuli parempi mieli.

Tyypillinen lohtusyöjä, olen sittemmin diagnosoinut itse itseni. Lohtusyöjä, joka syö makeaa.

Kuva täältä.

Minulla on ongelmia puhtaasti vain makean syönnissä. Esimerkiksi annoskokoja ruuan suhteen ei tarvitse miettiä, kun en ole koskaan syönyt paljon ruokaa. Pari pientä perunaa ja pari lihapullaa, salaattia jos on ja lasi vettä tai maitoa. Ei leipää ruoan kanssa, ei jugurtteja eikä mehuja. Ei mitään ongelmia sen suhteen. Ei minua nyt malliruokailijaksi voi kutsua, mutta huonomminkin voisi mennä. Paljon huonommin, jos katsoo näitä superdieettiläisten ja muiden painonpudottajien viikon ruokamääriä.

Vasta viime vuosina kun on ruvettu enemmän puhumaan siitä, miten sokeri aiheuttaa riippuvuutta, olen tajunnut että taidan itse kuulua addiktien joukkoon. Syön makeaa ja kärsin huonosta olosta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ajattelin aina lopettavani karkkien syönnin "joskus". Yleensä "huomenna". Huomenna oli aina joku tekosyy ostaa suklaata, jos ei muuta niin se että teki hirveästi mieli.

Syksyllä totesin että pitäisi kyllä mutten saa itsestäni irti. Pitäisi ruveta laihduttamaan mutta en kykene siihen. Olin jatkuvasti väsynyt, alamaissa ja suomeksi sanottuna tympääntynyt ulkonäkööni. Minulla oli kahdet farkut jotka menivät jalkaan, ja kolmannet jotka menivät jalkaan niin että lakkasin hengittämästä. Totesin että toivotonta on, pitäisi mutta en saa sitä itsestäni irti. Tiesin että minuun eivät tehoa mitkään pikadieetit ateriankorvikkein, vaan että tarvitsisin elämäntaparemontin. Ahdistuin kun näin näitä tv:n laihdutussarjojen mainoksia. Ei tuo ole minun juttuni!

Onneksi sattuma puuttui peliin. Sain töitä.

Joulukuun alusta siirryin pakkaamoon, jossa työ on fyysisesti raskainta koko firmassa. Aamulla menee 45-60 minuuttia tietokoneella paperitöiden kanssa, ja sen jälkeen istahdan koneelle ehkä kymmeneksi minuutiksi kerrallaan, noin kerran tunnissa. Lopun ajan teen jotain ihan muuta: seison, nostan, käännän, siirrän, pakkaan, kävelen.
Joulun alla tajusin, että en oikeastaan himoitse enää makeaa samoissa määrin kuin vielä marraskuun alussa. Enkä myöskään ole nälkäinen, vaikka toisin voisi fyysisen työn vuoksi kuvitella. Olin myös kuvittelevinani että yhdet farkut olisivat olleet vähän väljemmät... ja olin kuvittelevinani että minun ei jouluna tehnyt juurikaan mieli suklaata, vaikka sitä oli tarjolla. En sitten syönyt juuri lainkaan sitä suklaata, kun ei sitä tehnyt mieli. Joulun jälkeen kävin vaa'alla, ja mielestäni se näytti vähemmän kuin kesällä, jolloin olin viimeksi käynyt. Tiesin lihoneeni syksyn mittaan muutaman kilon, mutta en ollut laittanut mitään ylös, joten siihen oli paha luottaa. Ajattelin kokeeksi laittaa lukeman muistiin. Totesin miehelle että nyt voi olla minun mahdollisuuteni. Ainoa mahdollisuuteni elämäntaparemonttiin on nyt ja tässä. Töissä ollessani syön pakostakin vähän ja kevyttä, koska nostelu täydellä vatsalla pahentaa refluksia. Ja töissä ollessa on koko ajan niin kiire että ei edes tee mieli makeaa - iltaisin olen niin väsynyt etten jaksa lähteä kauppaan sitä ostamaan. Ainoa heikko hetki on työmatkalla, joka menee kahden kaupan ohi, mutta olen purrut hammasta enkä ole mennyt. Ilmoitin ottavani kaiken irti tästä mahdollisuudesta. Miestä vähän hymyilytti. Kerroin sille olevani täysin tosissani.
Kolme viikkoa myöhemmin vaaka näytti kolmisen kiloa vähemmän. Eihän sitä kukaan tietenkään huomaa, ei jos alkupaino on se mikä minulla, mutta omaa mieltä se lämmitti. Ja oli ne yhdet farkutkin vähän väljemmät, ihan oikeasti. Kaivoin kuntopyörän varastosta ja laitoin sen iskuun. Kolme varttia illalla töiden jälkeen on oikeasti kohtuullinen homma. Seuraksi joku hyvä e-kirja tabletista ja kyllä tämä täti sillä varjolla menee vaikka kuuhun ja takaisin. (Hei, oikeasti saa lukea rauhassa!)

Nyt kun mennään maaliskuussa, painoa on tippunut melkein kymmenen kiloa. Sovittelin eilen housuja, ja totesin että ei ole todellista, ne yhdet jotka vielä marraskuussa menivät jalkaan meiningillä olen-hengittämättä-ja-pyörryn ovat nyt osastoa "väljät, pidetään hätävarana jos muut ovat pyykissä". Yhdet jotka ostin ennen lapsia menevät jalkaan ihan kohtuudella. Olivat jotenkin säästyneet kun siivosin kesällä. Nekin farkut jotka puin päälleni työhaastatteluun (ja jotka puristivat ihan hirveästi!) menevät nyt jalkaan niin että suih. Mahtavinta kuitenkin oli, kun CMX:n Mesmeria-paita, joka oli saapuessaan ihan törkeän kittana, vaikka muka tarkistinkin mitat, oli nyt asiallisen näköinen ylläni.
Ja mahduinpa taas Blåkläderin työhousuihin, joita olen viimeksi pitänyt ennen lapsia. Vyötärö kiristää vähän, mutta kyse on korkeintaan parista sentistä! Huikea saavutus, josta olen ylpeä - sovitin nimittäin kaikkia eilen kokeilemiani housuja kesällä, ja hyvä jos lantiolle sain ne kiskottua...

Elämäntaparemontti alkoi siis puolivahingossa, mutta nyt kun tuloksia alkaa olla kasassa, olen vakaasti sitä mieltä että enää ei luovuteta. Olen tähän mennessä laihtunut muutamaan otteeseen 10-15kg, mutta olen aina ollut jollain laihdutuskuurilla, ja jossain vaiheessa on tullut repsahdus, jonka jälkeen olen palannut vanhoihin kuvioihin, ja kilot ovat tulleet yleensä korkoineen takaisin. Nyt olisi seuraavana tavoitteena laihtua taas 5kg (asetan aina pienet ja kohtuulliset tavoitteet, ettei tule turnausväsymys) ja pitää kiinni tästä elämäntavasta. Liikakiloja on edelleen vaikka muille jakaa, mutta kuten ystävättärelle totesin, "pohjalla on nyt käyty niin peilikuvan kuin vaa'an lukemankin suhteen, että ei oo suuntaa kuin ylöspäin ja kaikki miinus on plussaa".

Muutto

Kirjoittelin aikaisemmin tuonne Livejournalin puolelle, mutta se systeemi oli jotenkin tankea, tai ainakaan minä en saanut sitä taipumaan mieleisekseni. Liekö liian lyhyt pinna, mutta muutto kerran parissa vuodessa piristää kummasti mieltä. Tähän mennessä olen muuten muuttanut muutenkin kuin näin virtuaalisesti parin vuoden välein. Ja siltikään tämä tavaramäärä ei pysy aisoissa, vaikka väittävät että muuttaminen vähentää roipetta. No niin varmaan vähentääkin, mutta kun sitä tulee hankittua sitten muuton jälkeen lisää logiikalla "mä heitin niin paljon pois ennen kuin muutin". Mettään menee niin että pölinä käy.

Virtuaalimuuton lisäksi tiedossa on ihan oikeakin muutto. Johan tässä ollaan kohta kaksi vuotta kulutettu nurkkia. Puolivälissä toukokuuta -05 siirsimme tomumajamme tähän yhteiseen huusholliin, ja nyt keskustelemme siitä, kumpi saa pyykkikoneen ja sohvan, ja miten jaetaan astiapuoli.

Vaikka siltä kuulostaakin, kyseessä ei ole tyylipuhdas yhteiselon ja tapojen yhteensopimattomuuden aiheuttama ero, vaan T:n muutto lopputyön perässä iloiseen itäsuomeen paikkakunnalle, joka on kuin kärpäsenkakka kartalla. Sen nyt ainakin on valmistuttava joskus, itsestäni en niin tiedä, joten ei tässä ole pahemmin erossaelodraamoja näytelty. Pakko sitä on mennä, kun kiinnostava työpaikka on tarjolla. Mikäs minä olen parkumaan että et jätä mua tänne.
Minä kun nyt näillä näkymin kuitenkin jään tänne kärvistelemään opintojani loppuun, vaikka se nyt ei kovin todennäköistä olekaan että valmistuisin. Muutakaan järjellistä ei nyt ole näköpiirissä, niin että menee kai se aika siinäkin.
Tosin kahdessa vuodessa tottuu aika hyvin siihen, että toinen on lähes aina huutomatkan päässä, vaikkei mitään asiakaan olisi. Mitenkähän äkkiä tottuu ettei?

Aamulla juttelin vaa'an kanssa. Nyt on paino ruvennut putoamaan, jumankauta kaksi kuukauttahan siihen menikin ettei mitään tapahtunut. Miten voivat vaatteet käydä isoiksi ja silti vaaka näyttää ihan samaa, sitä minä en käsitä. Tämänhetkinen tilanne on 3,8kg miinusta siihen alkuperäiseen - jota ei muuten huudella julki.