maanantai 20. heinäkuuta 2015

#kesäkuntoon2018

 "Kesäkuntoon 2018 on täällä taas! Sitä luulisi, että kun on löydetty se kuuluisa ITSEKURI (vaikkei se nyt niin hääppönen oo, mutta edes jotenkin kehityskelpoinen yksilö) ja jonkinlainen liikuntarutiini, niin sitten ois asiat hyvin. No ei oo. Sitä joutuu toteamaan, että syödä ei osaa. Siis vaikkei enää puputa sokeria koko ajan, niin sepä ei sitten (ähäkutti! Luuli pääsevänsä helpolla!) riitäkään, vaan pitää ruveta syömään, kun energiatase on muuten retuperällä. Ja kun ei varsinaisesti pidä syömisestä, niin sehän on haastekertoimeltaan vähintäänkin hankalaa. Voi elämänkevät ja hermosaurus. Nyt sitten opetellaan syömistä ihan ruokapäiväkirjasovelluksen kanssa. Niin kerta. Kun ei muuten osata. Kyllä on hyvä kun on tämmönen nörtin luonne, kuulkaas vois muuten käpy kärtsätä. Kun on kalorilaskuri ja askelmittari ja treenilistaus ja mitä vielä. Ei oo heikkohermosten hommaa. Ja jumankauta jumppaamaankin pitäis opetella. Kyllä kaikkeen sitä ihminen sotkeutuu."

Aloitus siis suoraan taannoisesta FB-avautumisesta. En nyt voi väittää, että olisi motivaatiomonttu, mutta joku aallonpohja kumminkin on. Olen iloisesti elellyt siinä harhakuvitelmassa, että tämä painonpudotus ja elämäntaparemontti olisi jotenkin hyvässä mallissa, mutta eihän nyt tokikaan. Menin eräänä kauniina päivänä lievässä epäluuloisuuden puuskassa listaamaan päivän ruoat ylös, ja sen sijaan että päiväsaanti olisi ollut kuvittelemani about 1800-2000kcal mikä olisi tässä koossa, tällä fyysisellä (työ)aktiivisuudella ja kuntopyörän selässä hikoilulla ihan kelpo määrä, jolla paino laskisi hitaasti, niin eihän se mennyt sinne päinkään. Sain vaivoin 1500kcal. Energiatase meni sen verran reippaasti miinukselle että rupesi huolestuttamaan. Sitten rupesi huolestuttamaan vielä enemmän, kun tajusin että pitäisi ihan aikuisten oikeasti syödä enemmän. Eihän minulla ole edes nälkä juuri koskaan! Syöminen on ihan ajan haaskuuta!
Jouduin nöyrtymään, latasin kännykkään kalorilaskurisovelluksen ja nyt opettelen hahmottamaan ruokailun uudestaan. Ei muuten ole mitenkään helppoa.
Ongelmanani ei ole koskaan ollut liika syöminen tai liian isot annoskoot, kuten ylipainoisilla usein kai on, vaan ihan vain sokeri. Syön varsin pieniä annoksia - kaikkea muuta paitsi sokeria. Enkä varsinaisesti edes pidä syömisestä - syön koska on pakko elääkin jollain.

Ryhdistäydyin. Syön nykyään aamupalan. Itse asiassa kaksi, koska en ehdi kymmenen minuutin aamukahvitauon aikana mitenkään syödä kokonaista aamupalaa, ja koska en mitenkään saata syödä sitä aamupalaa heti kun herään (klo 5.45, hyi puist syödä tuohon aikaan!). Olin jonkin aikaa kauhean ylpeä siitä, että syön aamupalan!
Kotona aamulla syön pikkupurkillisen maustamatonta jugurttia (seassa puoli kourallista TalkMurua ja teelusikallinen hunajaa) ja aamukahvitauolla pikapuuron, vähän soppaa ja kahvin. Usein myös jonkun hedelmän tai tomaatin tai jotain kasvista kuitenkin. Hyvä ja loistavaa, ajattelin. Sitten löysin tiedon, jonka mukaan aamupalan pitäisi täyttää noin 25% päivän energiasta. Aamupalan kirjaamisen jälkeen kalorilaskuri näyttää päivän energiansaannista olevan täynnä 15-17%. Siis että mitä? Ei mennyt ihan putkeen tämäkään. En tajua mitä vielä pitäisi syödä, koska minä koen syöväni ison aamupalan. Ennen en syönyt viikolla mitään, viikonloppuna aamupala muodostui parista paahtoleipäviipaleesta (juustolla) ja kahdesta kahvimukillisesta. Että joo, onhan tämä nyt valtava parannus entiseen, mutta kun ei mennyt normien mukaan tämä(kään). No niin, tiedän kyllä että muun muassa hallituksella on ne normienpurkutalkoonsa, että jospa tämäkin kuuluisi niihin. Mutta vakavasti ottaen, minä ahdistun aina kun joku ei mene niin kuin kuvittelin. Onhan tämä nähty.

Sitten olen saanut vakavan vaakaneuroosin. Saatan käydä vaa'alla pari-kolme kertaa päivässä, ja kyllä on välillä mieli matala. Voi auta armias kun ihmisen painohan nyt sattuu heittelemään. Ehkä pitää panna vaaka lukkojen taa, avain miehelle ja perjantaiaamuna on sitten lupa käydä katsomassa mitä se näyttää.

Välillä siis menee vähän yli. Mutta kun en halua (enkä todellakaan aio!) olla "pulska harakka" koko ikääni. Joskus vain on niin vaikea tajuta että olen oikeasti nyt (yli!) 20kg kevyempi kuin lokakuussa, syön sata kertaa terveellisemmin ja kunto on rutkasti parempi. Että tämähän on mennyt oikeasti tosi hyvin, vaikka lähtötilanne oli aika heikko. Että ei oikeasti tarvitse, voi eikä saa laihtua enempää kuin sen 1,5-2kg kuussa ettei käy höpelösti. Ja että ei ole maailmanloppu jos joskus sortuu niihin irtokarkkeihin, kun kuitenkin syö kuukaudessa vähemmän karkkia kuin ennen päivässä. Mutta kun takaraivossa kolkuttaa koko ajan se ajatus, että pitäisi laihtua enemmän, nopeammin, enemmän... ja siksi se vaa'an joskus näyttämä 1-2kg enemmän-kuin-viimeksi on kuin maailmanloppu. Vaikka realismiakin on ilmassa jossain määrin, koska olen nimennyt tämän elämänmuutoksen #kesäkuntoon2018.

Vertaistukea. Sitä tarvittaisiin. Että olisi joku joka toteaisi että oletpas ollut reipas, tai että tuolta minustakin tuntuu. Joku jota kalvaisi samat ongelmat, ja jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia. Tämä on aika yksinäistä puuhaa.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Ko ei oo mittään asiaa...

niin funteeraillaan päivää numeroina.

Tämä päivä on ollut

60min työmatka-autoilua (ja musiikin kuuntelua, oi oma aika!)
5,5km kävelyä
8,5h kustannuspaikalla hengailua
1 väliin jäänyt aamiainen (oon niin maailman huonoin syömään aamupalaa)
4-5 mukia kahvia
0,5 tuntia häröjuttuja työkaverin kanssa
2 hermoromahdusta, joista
1 ulkomaanpaketin kanssa takkuilusta (voi Prinetti!) ja
1 rahtitilauksen hintahärdellistä
2 kesätukkakynintää (mies ja poika)
1 tunti, ~27km kuntopyörällä
100 sivua Lars Keplerin Vainooja -dekkaria (osimoilleen)
3 rullakkoa mustia laatikoita
3 tilauskantaa
8 postipakettia
1 koneellinen pyykkiä ja astioita
1 unohdettu kauppareissu (huomiset eväät...)
0,5 tuntia sekalaista suunnittelua ja päivän kelausta puolison kanssa
10 halausta
1 iltasatu
2 hyvääyötähyviäuniapupujenkuvia

Pienin variaatioin homma toistuu. Kirja vaihtuu ja hiuksia ei leikata joka päivä, mutta elämän sisältö on suunnilleen tätä.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Päivän saalis

Työkaverini mainitsi taannoin kokeilleensa puhelimeen ladattavaa askelmittarisovellusta. Puheenaiheena kun oli se, miten paljon liikkuvampaa työtä meidän osastolla tehdään jos verrataan moniin muihin, tuotannon puolen hommiin. Olin näppituntumalla sitä mieltä että kyllä sitä aika paljon kävelee, mutta en osannut arvioida liikkuuko sitä kuitenkaan oikeasti niin paljon kuin kuvittelee. Iski faktat pöytään pelkän mutuilun sijaan, kun vinkistä innostuneena menin itsekin lataamaan vastaavan sovelluksen. Kännykkä on yleensä aina housuntaskussa, joten veikkailisin ihan paikkansapitävää dataa tulevan.

Sovellus laskeskelee energiankulutuksen ja kilometrimäärät siihen syötettyjen henkilökohtaisten tietojen perusteella (ikä, sukupuoli, paino, askeleen pituus), ja tilastoja voi seurata reaaliaikaisesti. Tilastot myös kertyvät, joten viikko- ja kuukausiseurantakin onnistuu. Tilastointoilijalle oiva lelu, ja jos kokee saavansa motivaatiota numeroiden tuijottelusta, niin mukava kaveri liikunnan seuraamiseen.

Ja mikä oli tulos? Kyllä sitä muuten liikkuu. Hiljaisenakin päivänä tulee noin 6000-7000 askelta, ja jotkut väittävät ettei askelmittari edes reagoi ihan jokaiseen askeleeseen. Iso osa työpäivän aikana otetuista askelista on myös sellaisia, että nostan tai kannan mukanani jotain - tavaroiden ja laatikoiden paino on välillä 10g-35kg. 
Eilisen päivän saalis oli noin 9500 askelta kun leimasin itseni ulos työpaikalta. Siihen päälle kauppareissu ja saaliina yli 10000 askelta (tuo määrä päivässä kuulemma pitää lääkärin loitolla). Ei ollenkaan huonosti entiseltä sohvaperunalta!




tiistai 16. kesäkuuta 2015

Viedäänkö apteekkiin?

Nykyinen työnkuvani on pakkaaja. Periaatteessa se tarkoittaa valmiiden tuotteiden paketointia kuplamuoviin+pahviin ja postitusta maailmalle. Käytännössä teen paljon muutakin, juoksutan saapuvaa postia pitkin taloa ja ajelutan pakkauslaatikoita varastoon, kaikkea muuta siltä väliltä myös. Kuten rahtitilauksia lähtevälle tavaralle.

Tänään minulle lyötiin nenän eteen asiakirja: koneet lähtee Itä-Eurooppaan, tilaapas rahti näillä spekseillä:

Kuormapöytäkirja. The official. 
(Vinorivit alhaalla keskellä olen itse kirjoittanut lapun tietojen perusteella, laskin rahtia varten kollien pituudet ym. Käsialaa ei edelleenkään voi kehua kauniiksi, saati kun markkerilla kirjoittaa.)

Minäpä tilaan.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Heipat vaan lastenvaateosastolle

Haikeat heipat, jos ollaan tarkkoja. Tytönsuikulalle on turha enää katsella lastenvaateosaston ihanuuksia, kun useimmiten suurin koko on 122, joskus 122/128 mutta kun tytössä on mittaa jo sen verran ettei isompikaan viritys enää välttämättä ole kovin pitkää käyttöikää tarjoava tuote, niin ei auta. Vaikka tyttären mielestä kapineessa olisi kuinka ihana jäätelömuffinitikkarikuosi, niin ei inha äiti sitä osta - ei vaikka olisi kuinka koiranpentukatsetta ja "muttaku tää on niin ihana" -perustelua (luojan kiitos ei itkupotkuraivareita sentään). En osta varsinkaan kesää vasten (vaikka nyt on kesä vähän niin ja näin) kun ei se enää syksyllä mene päälle kuitenkaan.

On sitten siirryttävä osastolta 98-122(128) osastolle 128-176. Vaikka mukelo on vasta ekalle menossa, on vaatetarjonta samaa kuin yläasteelle meneville. Hei, siinä on kuitenkin kuusi vuotta väliä! Onko muka oikeasti pakko pukea pikkutyttö teiniriepuihin? Vaikka se rakastaakin leksinnejä ja pillifarkkuja, ei joku kanttinen mustavalkoinen t-paidankuvatus puhuttele.
Se tuli taas nähtyä. Kävimme vaatekaupassa jossa ystävällinen myyjä toimitti että "sun koko löytyy tuolta toiselta osastolta" kun tyttö haikaili jonkun pinkkiunelman perään ja minä kysyin että onkohan tuossa oikeaa kokoa, kun pitäisi olla joku 128, vähintään. Myyjätyttö ohjasi meidät seuraavalle osastolle josta löytyi - no, haaleaa puuteripinkkiä, harmaata, valkoista... ei rusetteja, ei muffineita, ei HelloKittyjä. Tytön naama venähti aika paljonpuhuvasti. Se kun tykkää edelleen ihan täysillä niistä jäätelöistä ja ruseteista, pinkistä ja hileistä, tunikoista ja röyhelömekoista. Yritin kertoa tytölle, että se on niin iso jo, että ei voida enää ostaa toiselta osastolta, kun ei ne vaatteet mene kuin kuukauden-pari, jäävät heti pieniksi, varsinkin kun nyt on ollut joku kasvupyrähdys. Tyttö oli hiljaa, sanoi sitten ettei halua mitään. Jälkikäteen jupisi että "miks mun pitää olla niin hankalassa vaiheessa ettei saa mitään vaatteita".

Minustakin se on hankalaa. Järjetöntä tarjota seitsenvuotiaalle (tai pitkälle kuusivuotiaalle!) samoja kamppeita kuin kolmetoistakesäiselle. On mielenmaisema sen verran erilainen vielä tuollaisella eskari-ikäisellä verrattuna toisella kymmenellä olevaan, ja ainakin täällä meillä ollaan varsin lapsekkaita vielä. Sellaisena toivottavasti pysyykin vielä tovin.

Lohdutin tyttöä että mennään kesällä kangaskauppaan niin saat valita kankaat ja minä ompelen uusia vaatteita. Vaikka pelkkää pinkkirusettia, jos haluat.

Ilme kirkastui.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Täydellinen vs. riittävän hyvä

Täydellisyys olisi kivaa. Koti olisi täydellisessä naistenlehtisiisteydessä, mukuloilla kamppeet sävy-sävyyn ja itse kokkailisi ravintoympyrän (vai kolmioko se nykyään olikin) mukaisia aterioita, jotka nautittaisiin rauhallisen keskustelun ryydittäminä. Itsestään pitäisi totta kai huolen (kaikkihan me tiedämme naistenlehtien perusteella että se on perusedellytys yhtään millekään!) ja parisuhdettakin muistaisi helliä.

No. Olisi kivaa. Konditionaali on suomenkielen hauskin juttu. Mutta kun ei ole meno sellaista, ainakaan tässä torpassa. Ainakaan minä en ole täydellinen yhtään millään tavalla, enkä levitä täydellisyyttä ympäristööni. Harmoniasta ja rauhasta nyt puhumattakaan. Mutta haluaisin silti. Todellisuus on kuitenkin lego-laatikon sisältö lattialla, valmismaksalaatikkoa ja eriparisia sukkia, puhtaan pyykin kori kolmatta päivää vintinportaalla odottamassa josko joku jaksaisi ne viedä kaappiin.

Mitä tekee meikäläinen, kun ei meno ole perfektionismiin taipuvaisen mielenlaadun mukaista? No tietenkin - luovuttaa. Lyö hanskat tiskiin: ei tästä poijaat tuu mittään, en ees yritä. Koska epätäydellisyys ei ole vaihtoehto!

Olen aina kärsinyt suorittamisesta ja täydellisyyden vaatimuksista. Olen se, jolle 9- ei ole omalla kohdalla kelvollinen koearvosana vaan maailmanloppu. 9 1/2 voidaan jotenkin hyväksyä. Ehkä. Jos on ihan hemmetin hyvä selitys. En kestä epätäydellisyyttä, en heikkoutta enkä huonoutta. Olisi muuten kiinnostavaa tietää onko tämä puhtaasti luonnekysymys vai kasvatuksen tulos vai molempia.
Siksi onkin ollut kova pala tajuta, että en ole kyennyt suorittamaan ja suoriutumaan tästä elämästä läheskään kympin arvoisesti - olen tehnyt vääriä valintoja ja virheitä. Homma ei ole mennyt kuten oli tarkoitus. Koti on kaaoksessa, kilahtelen lapsille ja miehelle eikä ulkomuotokaan miellytä, mutta koska en osaa käyttäytyä kuten täydellisen äidin ja vaimon kuuluisi, en edes yritä. Koska en kykene noudattamaan täydellistä ruokavaliota, en edes yritä. Elän suklaalla ja välttelen liikuntaa parhaan kykyni mukaan. On tai off. Minusta puuttuu säätönuppi, minussa on vain kaksiasentoinen kytkin.

Pitkään luulin että tämä on loputtomasti samaa, että minut on tuomittu ikuisesti tähän samaan oravanpyörään. Sitten kävi niin  että opin antamaan itselleni vähän armoa. Ymmärsin eräänä päivänä, että saan olla sellainen kirjoittaja kuin olen, eikä minun tarvitse pyrkiä täydellisyyteen (=julkaista mitään) siinä hommassa, vaan voin olla onnellinen pöytälaatikkokirjoittelija vaikka lopun ikääni.
Ja tässä kevään mittaan olen myös pikkuhiljaa ymmärtänyt, että muissakaan jutuissa ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä tai edes riittävä. Kun paino on pudonnut, vaikken elä pelkällä täysjyvällä ja salaatilla, on päähäni pikkuhiljaa konkretisoitunut se, että kaiken ei tarvitse olla viimisen päälle viilattua että se kelpaisi tarkoitukseensa. Ei minun tarvitse asua salilla ja elää ilottomalla ruokavaliolla loppuikääni että näyttäisin hyvältä, riittää kun teen fyysistä työtä, kuntoilen muutaman kerran viikossa ja pääpiirteissäni syön vähän terveellisemmin kuin ennen. Ei minun tarvitse olla loppuikääni ilman karkkia tai jäätelöä, riittää kun vähennän sen syömisen yhteen tai kahteen päivään viikossa, ja suklaalevyn sijaan ostan lakupatukan, tai pari jos siltä tuntuu. Olen silti onnistuja, vaikka joskus lipsunkin. Se tekee ihmeitä itsetunnolle.

Takapakkia otetaan aina välillä, se pitää rehellisyyden nimissä tunnustaa. Hajoilen henkisesti kun vaaka näyttää enemmän kuin toivoin, ja päätän elää pelkällä salaatilla. Onneksi tulen nykyään järkiini vähän helpommin kuin ennen, ja pakkaan töihin normaalit eväät. Minun työssäni ei yksinkertaisesti elä pelkällä salaatilla - olen kokeillut. Sitä nälkäkärttyä ei kestä minä eikä ympäristö. Positiivista on kuitenkin se, että en ole vielä lyönyt hanskoja tiskiin, vaan olen selvinnyt jo puoli vuotta luovuttamatta vaikkei meininki ole täydellistä. Olen oppinut antamaan itselleni vähän armoa - vaikka tiedän etten koskaan tule näyttämään miltään bikinifitness-mallilta, peilikuvassa on nykyään nähtävissä vyötärön aavistus, ja se riittää ilahduttamaan minua kovasti.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

En tahtoisi olla täysi ääliö

...mutta tänään oli taas huonompi alku päivällä. Aamulla kilahdin jälkikasvulle. Eiliset lelut edelleen lastenhuoneen lattialla ja olohuoneen lattia täynnä legoja. Vaikka on sanottu hyvästi ja pahasti aika monesti. Aamupala ei kelvannut. Ei tietenkään, koska piti saada muroja. (Ja koska kolme varttia myöhemmin bongasin roskiksesta myslipatukoiden käärepapereita. Oma-aloitteisuus oli taas ollut kylässä ennen aamupalaa - perikunta nousi seitsemältä ja meni alas, me nousimme vähän kahdeksan jälkeen.) Vaatteita ei saatu päälle. Melkein kuusivuotias huusi että pitää auttaa pukemisessa. Ilmoitin että siirrätän sen päiväkodissa vauvojen osastolle jos ei ala onnistua itse tuon ikäiseltä. Melkein seitsemänvuotia diivaili että ei voi pukea kun ei ole puhtaita alushousuja. Kerroin että niitä on ihan siellä missä ennenkin - vaatehuoneessa puhtaana. Huolimatta klo 7.50 annetusta ilmoituksesta että aamupikkukakkonen alkaa ihan kohta, se ol onnistuttu missaamaan. Josta seurasi suoraa huutoa. Että pitää laittaa alusta*.

No. Käpy paloi. Aika kovaäänisesti.

Mies toi töistä tullessaan tuliaisia. Ihana opus!
Heitin perikunnan isänsä kanssa kartanolle ja matot perässä. Rupesin siivoamaan. Siivosin kaiken paitsi isännän työpöytää en. Koska en vain kestä. Paperipinoja ja silleen. Mihinkään et voi koskea ettei se Pisan torni kaadu.

Mutta siistiä tuli. Ja nopeasti. Tiedättekö miksi? Koska olen raivannut tätä torppaa nyt pari kuukautta, ja täällä alkaa pikku hiljaa olla a) säällinen järjestys** ja b) melkein kaikille tavaroille omat paikkansa. Alan ymmärtää (viimeinkin!) sen, että liika tavara on pahasta, varsinkin jos ei niille löydy paikkoja. Nyt alan olla oikealla aaltopituudella ja oikeassa mielentilassa tämän talon suhteen - johan Juhannuksen jälkeen tulee kolme vuotta muutosta, että kai se on viimein aikakin. Hyviä ideoita löytyi järjestyskirjasta, jonka sain tässä viikolla. Pienellä selailulla sain aika tavalla uutta intoa vinttiprojektiini ja yleisesti alakerran järjestelyyn. Alakerrassa on siis kolme huonetta ja noin 54 neliötä, joista osa menee eteiseen, portaikkoon ja vessaan. Vessa on toki nerokkaasti tehty portaiden alle, mutta ei näitä neliöitä liiaksi ole, varsinkin kun kaikki elämä käytännössä tapahtuu alakerrassa. Lastenhuone on lähinnä vitsi.

Ja vinttiinkin sain viimein ne hyllyt. Mies totesi että tässä ei nyt ole mitään järkeä, kun tapasi minut mittailemasta hyllynkannattimien paikkoja, otti autonavaimet ja häipyi. Soitti puoli tuntia myöhemmin että käykö neljäkymmentä senttiä syvä hyllykkö, jos se on metrikasikuus korkea? Mittasin että käy. Puoli tuntia ja yhtä ruokailua myöhemmin vintin alkovissa oli ripirinnan kaksi metallista varastohyllykköä.

Nyt ne tavaratkin on melkein käyty läpi. Ensimmäisen kerran elämässäni tavarani alkavat olla järjestyksessä, niin että sieltä löytääkin jotain! Alkovin sisältö on käytännössä minun kamaani: nukkejuttuja, nukkekotijuttuja ja ompelutarvikkeita, kaavalehtiä ja sen sellaista, mukaanlukien sovitusnukke. Miehellä on autotalli harrastustilaksi, ja kotipaikallaan vanha navetta täynnä autojuttuja (plus navetantakunen täynnä autoja). Että silleen. Ei ollenkaan tilaavieviä harrasteita tässä mökissä, ei.

Allekirjoitan nykyään sen, että kaikelle on oltava paikkansa ja kaikki pitää viedä käytön jälkeen paikalleen. Muuten käy huonosti.

~¨¨~

* Hemmetin tallentava digiboksi, opettaa kakarat liian helpolle. Minun lapsuudessani jos et muistanut katsoa jotain niin se meni jo!
** Meidän ruokapöytä esim. pääsi viimein melkein kolmen vuoden jälkeen siitä tilapäisestä paikastaan sille oikealle paikalle. Velipojan kanssa kannettiin se tänne sisälle ja nostettiin tilapäiselle paikalle, josta se oli tarkoitus nostaa ikkunan eteen. En tiedä miten se taas vähän venyi. Ja olohuoneen nurkasta poistui se tilapäiseksi kirjahyllyksi saatu viritys, joka oli kirsikkapuun värinen ja nurkkakaappeineen ihan liian iso tänne. Tilalle sain valkoisen, puolet pienemmän lasivitriinikaapin. Olohuoneeseen tuli ainakin viisi neliötä lisää tilaa! Siltä ainakin tuntuu.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Motivaatiomontussa

Eilen iski kammottava motivaatiomonttu. Lähinnä tämän elämäntaparemontin tiimoilta, jonkin verran myös huushollin kroonisen hävityksenkauhistuksen takia. Minulla on koko ajan noin kymmenen pientä projektia (ja pari isoa sekä kolme keskikokoista) menossa yhtä aikaa johonkin suuntaan, ja kun vapaa-aikaa pitää vielä jyvittää kuntopyörän selässä kököttämiseenkin niin eihän sitä normaali ihminen vain ehdi. No ehtisi, jos ei tarvitsisi mennä nukkumaan viimeistään kymmeneltä. Mutta kun pitää. Kun aamulla herätys tulee 5.35.
No. Mökki nyt saa olla vaiheessa, jossain välissä hermostun ja teen taas jotain valmiiksi, ei tämä nyt pariin pahvilaatikkoon kaadu (paitsi että kyllä kaatuuu...). Pahvilaatikoita on vähän joka nurkassa, ja eilen ne tuntuivat kaatuvan niskaan. Luojan kiitos kuvaannollisesti. Pisti ärsyttämään. Lähdin kylille ostamaan hyllyköitä, että nyt teen lopun tuosta vuoden kestäneestä alkovinsiivouksesta. Oliko niitä hyllyköitä? No ei ollut, ei. Piti ostaa hyllylevyjä, joita koko kaupassa oli tasan neljä (4) kpl. Johannestoki. Pääse kuin alkuun niillä. Ja sekin edellyttää että joku tyhjentää ne tilapäishyllyt (olleet kolme vuotta), siirtää ne ja ruuvaa seinään kiskot hyllynkannattimia varten. Jonkun pitää ensin käydä hakemassa pitkiä ruuveja. (Joku=minä.) Alkoi tuntua siltä että kohta tilaan pihalle siirtolavan.

Lykkäsin sitten hyllyprojektin hamaan tulevaisuuteen. Ts. siihen saakka että saan raivattua vaatehuoneen jotta saan siirretyksi ne romut tilapäisesti sinne. Tämä projekti kulkee nimellä life-size siirtelypalapeli. Tiiättekö semmoisen palapelin, jossa on 9 ruutua ja 8 palaa, ja niitä siirrellään kehyksessä yksi kerrallaan kunnes kuva on valmis? Aika vaiheessa vielä.

Toinen ja suurempi tuska&ahdistus iski sitten illalla, kun olin lusmuillen jättänyt pyöräilemättä päivän kolmevarttisen (ja syönyt päivällä ankaraan ketutukseen jäätelön). Tuli mieleen, miten masentavaa on kun on laihtunut vähintään 15kg ja on silti ihan älyttömän paljon ylipainoinen. Ja nyt ei puhuta mistään viiden kilon ylimääräisestä. Pistetään kakkonen siihen vitosen eteen niin ollaan hehtaarilla. Peilistä katsoo edelleen se sama pullukka. Ehkä vähän pienempi pullukka mutta yhtä kaikki pullukka. (Karmea pläski jos ollaan rehellisiä ja puhutaan asioista oikeilla nimillä!) Jotenkin tuntuu hirveän työläältä nyt kaikki. Vaikka olenkin ihan vähän ylpeä siitä, että olen viimeisen puolen vuoden aikana syönyt vähemmän karkkeja ja herkkuja kuin mitä ennen meni parissa viikossa. Ja syön enemmän hedelmiä ja muuta terveellistä. Silti. Se vielä pudottamista odottava kilomäärä pisti masentamaan. Varsinkin kun erehdyin katsomaan painoindeksiä (joo, se nyt on suuntaa-antava ja laskennallinen kikkailu, teidän kyllä ettei sitä pidä tuijottaa orjallisesti, mutta olen ihan vähän tosikko). Toki on päästy pois sarakkeesta "sairaalloinen lihavuus" mutta... ei naurattanut.
No, eteenpäin sano mummo lumessa. Aamulla ei kiristä koskaan niin paljon, vaikka huono aamukin oli. Niskat jumissa ja sydän teki taas lisälyöntejä - tiedä sitten johtuiko jälkimmäinen ensinmainitusta. Voi vaikka johtuakin. Töissä meni mitenkuten, vaikka naurettiinkin paljon niin silti hajotti. Mutta vaikka hajotti niin lorvikatarri on ilmeisesti tältä erää ohi - töiden jälkeen pyöräilin 50min ja sortteerasin vaatehuoneen sekalaishyllyn. Ehkä tää tästä taas.

Kyllä se vintin projekti kohta selkiää, kun on niitä hyllylevyjäkin ja osaan käyttää akkuporakonetta.
Ja hei, viime viikolla löysin yhdet 12 vuotta vanhat farkut jotka meni jalkaan suih vaan. Ja sain ekan kerran ostettua ihastelemastani KappAhlin Hampton Republic -mallistosta itselleni t-paidan! Se on normaalimallisto! Ei tarvinnut ostaa isojen tyttöjen puolelta - ehkä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Niin. Suurin ponnin tässä kevennyshommassa lienee turhamaisuus - onko mitään muikeampaa kuin mahtua monta kokoa pienempiin vaatteisiin? Tai oikeastaan on. Muikeinta on, että minä olen itse kyennyt tähän!
Jaksaa jaksaa! Kyl se täst taas!

perjantai 8. toukokuuta 2015

Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 2

Kypsässä noin neljäntoista vuoden iässä yllytyin luokkakaverin puheiden perusteella lukemaan Donna Tarttin esikoisromaanin Jumalat juhlivat öisin. Nimen perusteella en tätä olisi valinnut luettavaksi (en vieläkään pidä suomenkielisestä nimestä) mutta tyttö kehui kirjaa niin innostuneesti että nielin tuntemani vastenmielisyyden ja lainasin kirjan kirjastosta. Luultavasti luin sen kahdesti peräkkäin - minulla on aina ollut tapa lukea samoja kirjoja heti perään uudestaan jos olen erityisesti pitänyt lukemastani. Olin myyty. Tarina lumosi - ja ennen kaikkea Tarttin tapa kirjoittaa lumosi. Sitä lukee vaikka keittokirjaa kunhan se on kirjoitettu tyylillä.
No, kymmenen vuotta oli lievetekstin mukaan kirjan työstämisessä mennyt. Eikä hukkaan, oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Kirja kuluu edelleen säännöllisesti käsissäni, eikä sen lumous haihdu vaikka tiedän mitä tarina pitää sisällään. Mielenkiintoista on se, miten samasta kirjasta saa aivan eri elämyksiä eri ikäisenä. Sama muuten pätee ainakin Emily Brontën Humisevaan harjuun. Kirja on nyt paljon ahdistavampi ja säväyttävämpi kuin lukiessani sen ensimmäisen kerran joskus kahdeksantoista vanhana. En tiedä uskallanko enää lukea sitä kunhan vielä vanhenen; kerta kerralta se tuntuu vaikuttavan voimakkaammin minuun.

Meni vuosia, ei toki ihan kymmentä vuotta, mutta useampi kuitenkin kului Jumalten ensilukemisesta siihen, että sain luettavaksi Tarttin seuraavan romaanin Pieni ystävä. Sain (pyynnöstä) kirjan joululahjaksi - olisikohan ollut vuosi 2004 (2005? minne tämä aika muuten sivumennen sanoen katoaa?). Luin kirjan, mutta jotenkin hi-taas-ti. Se ei temmannut minua samalla tavalla mukaansa kuin edeltäjänsä. Vertasin sitä koko ajan esikoisteokseen ja olin sanalla sanoen pettynyt. Tarina oli silloiselle minulle jotenkin raskas ja ahdistava, ja taisin lukea kirjan uudelleen vasta useamman vuoden jälkeen. Tökin sitä kirjahyllyssä mutta en ottanut luettavaksi. (Tapaan seistä hyllyjeni ääressä ja tökkiä kirjoja kun yritän valita jotain luettavaa, jos kirjaston kirjat on koluttu läpi. Kestää usein vartinkin.)

Sitten Tarttin uusin julkaistiin. Tikli. Nimi on (ihan perskohtaisella mielipiteelläni) huonoin näistä. Joojoo, tiedän että se tällä kertaa on suora käännös, toisin kuin esikoisteoksen nimi, niin että ei pääse syyttämään edes kotimaista kustantajaa, mutta - huono se on silti. Minulla on hyvin monimutkainen suhde kirjojen nimiin, ette uskoisi kuinka monta teosta on jäänyt lukematta pöljän nimen takia. Terveisiä vaan kustantajille.
En kertaakaan edes kirjakaupassa vilkaissut kirjan takakansitekstiä. Nimi oli niin huono. Ja varsinkin ne pari lukemaani kirja-arvostelua, joista ainakin toisessa kirjaa tituleerattiin amerikkalaiseksi odysseiaksi. No niin, ohisektorille meni niin että kilahti, terve. Skippaan tämän.

Päättäväisesti kävelin ohi, kun kirja oli maaliskuussa kirjastossa "ikkunalaudalla"., joka on oikeasti alakerran kaide. Siinä on aina tyrkyllä uutuuksia ja uudehkoja teoksia, ja useampi kirja lähtee yleensä mukaani. Tiklin kohdalla hyppäsin yli. Sitten, kun suoritin toista ohimarssia, jos vaikka ensimmäisellä kerralla olisi jäänyt joku helmi huomaamatta, sen paksuus alkoi kiinnostaa. Ai se on oikeasti melkein yhdeksänsataa sivua, pitäisköhän kuitenkin edes kokeilla... kyllä, minä ostan ja luen kirjoja metritavarana. Koska lainaaminen on ilmaista, otin kirjan sitten kuitenkin, ajatuksella "no joo, hätävaraksi, onpahan jotain lukemista pääsiäiseksi".

Kunhan alkujähmeydestä ja epäluuloisesta asenteestani päästiin, loppu olikin sitten historiaa. Sadan viidenkymmenen sivun jälkeen olin että hip-hej ja hurraa, onneksi tätä on vielä paljon jäljellä! Suomeksi sanottuna olin kerta kaikkiaan lumoutunut. Se Tartt, johon ihastuin, oli jälleen äänessä. Teksti sujui ja vei mukanaan, tarina onnistui herättämään mielenkiintoni ja pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti. Suotta olin karsastanut kirjaa vuoden päivät - toisaalta, tämänkin kanssa kävi niin kuin kävi Tolkienin Taru sormusten herrasta -saagan loppuessa: olin onnellinen lukemastani tarinasta mutta onneton siitä, että minulla ei enää ollut lukuelämystä odotettavissa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, kun ottaa huomioon lukemista edeltävän suhtautumiseni kirjaan. (Tolkieninkin kanssa oli sama homma - en tullut koskaan päässeeksi ensimmäisiä sivuja pidemmälle, kun pöljänä aloitin johdannosta jonka olisi voinut ihan hyvin skipata, ja pidin kirjaa äärimmäisen tylsänä. Sitten joskus kesällä -03 otin itseäni niskasta ja päätin että nyt tämän kesytän, nyt tämän tiiliskiven luen. Aikaa oli viikko, koska kirjan omistava velipoikani oli luvannut sen jollekin lainaan. Neljässä päivässä olin kesätöiden ohella selvittänyt kaksi ensimmäistä osaa.)

Tikli pitää ehdottomasti saada omaan hyllyyn edeltäjiensä jatkoksi, vaikka olenkin luvannut vähentää kirjojen ostamista - alkaa hyllytila loppua. Mutta aina yksi helmi mahtuu, eikö mahdukin? Siirretään kirjoja kahteen riviin jos ei muuten...

tiistai 5. toukokuuta 2015

Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 1

Kerran, kun meillä ei vielä ollut laajakaistaa, mistään facebookeista ja spotifyista nyt puhumattakaan, löysin netin syövereistä (jollain ihmeellisellä ilveellä sivuille päädyin, vaikkei meilllä silloin ollut myöskään blogeja vaan kämäisiä kotisivuja vieraskirjoineen, ja netissä muuten hei surffattiin modeemiyhteydellä) nuoren miehen pitämät (koti)sivut. Sivuilla oli kaikenlaista juttua, mukaan lukien myös musiikkia, jonka sai ihan luvan kanssa ladata vaikka omalle koneellekin. Musiikki oli tuon nuoren miehen ja hänen bändinsä musiikkia, ei mitään laittomia mp3:sia (muistaako joku vielä ne?). Silloisen kokoonpanon nimi oli LMP; nimi tuli sivun ylläpitäjän nimikirjaimista.
Kuuntelin kappaleita, ihan silkasta mielenkiinnosta uutta musiikkia kohtaan. Rakastuin. Koska en osaa määritellä tällaisia asioita, kuten miksi pidän jostain musiikista/kirjasta/elokuvasta, totean vain että joku siinä musiikissa viehätti ja puhutteli. Latasin kappaleet koneelleni, kuuntelin niitä usein öisin kun haahuilin muuten vain. (Oikeasti leikin kirjoittavani mutta no, jos rehellisiä ollaan, ihan silkkaa haahuiluakin oli paljon ilmassa.) Vuosi jotain. Ehkä 2002. En oikeasti enää muista, eikä sillä nyt niin hirveästi taida olla väliäkään. Vaihdoin muutaman kommentin bändin päätirehtöörin kanssa joko hänen tai minun tai molempien kotisivujen vieraskirjojen kautta. Olin varma että LMP:sta tulisi vielä jotain. Vaikka kappaleessa ... (nimen muodostavat kolme pistettä) pohditaankin että "tiedän mitä ne sanoisivat musiikistani levyraadissa" siihen sävyyn että arvio ei olisi järin mairitteleva.

Kului vuosia.

Jostain hassusta syystä ajattelin tuota musiikkia ja nuorta miestä vain muutama viikko sitten. Mietin, että tulikohan siitä mitään, siitä projektista, joka silloin sai uudet sivut ja uuden nimen. Projektista tuli Itkevä tyttö, muistaakseni siihen liittyi joku piirroskuva. En ehtinyt googlailla vaikka mielessä kävi, asia hautautui satojen muiden kanssa jonnekin mielen perukoille, mutta jätti muistijäljen kuitenkin.

Tänään töissä piti kiirettä, tekemistä oli enemmän kuin ehti tehdä ja kuten tavallista, kuuntelin musiikkia. Se pitää pään jotenkin kasassa, ei keskittyminen pätki niin pahasti. Soitin omien soittolistojeni sijaan Spotifyn Suomi-listaa ja lopulta se radiohumppa kävi tylsäksi, teki mieleni saada jotain muuta kuunneltavaa viimeiseksi puoleksi tunniksi. Pikakelasin mielessäni soittolistani - ei nyt mikään puhutellut. Klikkasin löytölaarin puolelle, vaikka oikeasti olisi pitänyt tehdä töitä eikä selata musiikkia kännykästä. Ehdin arvuutella, tarjoaisiko ohjelma tällä kertaa Ismo Alankoa vai kenties jotain ulkolaista, josta en olisi koskaan kuullutkaan, kun näytölle latautui muutaman albumin kuva. Ensimmäinen tarjokas oli "Itkevä tyttö - Meri". Siis mitä?! oli ensimmäinen ajatukseni, toinen ajatus oli että heti pitää kuulla tämä. Voiko tämä olla se sama Itkevä tyttö, josta kuulin ensimmäisen kerran joskus esihistoriassa? Satunnaisotannalla lähti soimaan Lankakerä -niminen kappale, ja ensimmäisen minuutin jälkeen olin varma. Kyllä, tämä on se sama. Tunnistin Lauri-Matti Parppein äänen, vaikken ole vuosiin kuunnellut niitä LMP:n kappaleita.

Seuraavaksi piti tietenkin googlettaa. Itkevä tyttö -yhtyeen sivut löytyvät edelleen, vaikka Wikipediasta löytyvän infon perusteella toiminta on loppunut jo tovi sitten (nyttemmin yhtye toimii nimellä Musta valo - pitää perehtyä jahka kerkiää). Harmittelin, että tämä ura on mennyt minulta täysin ohi, mutta noina vuosina ohi meni monta muutakin juttua. Niitä voisi kutsua pimeiksi vuosiksi. Muistikuvia on vähän ja ne ovat hataria.

Uusi vanha musiikkilöytö teki minut varsin iloiseksi, ja sen jälkeen kaivelin vähän koneen ulkoista kiintolevyä - sieltähän ne vanhatkin kappaleet löytyivät. Tiedän mitä kuuntelen huomenna töissä, kunhan vain saan kikkailtua ne kännykälle...

Itkevä tyttö (ja LMP) ei ehkä ole musiikkia massoille, mutta se on musiikkia juuri minulle. Se tekee minut onnelliseksi, vähän niin kuin kirjatkin. Niistä ehkä myöhemmin, kirjallisuudessakin tuli vastaan pieni (no oikeasti melkein 900 sivun) yllätys.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Once in a lifetime

eli kuinka sokerihiiri saatiin tekemään elämänmuutos.

Jos aloitetaan alusta, niin homman nimi on se, että olen pahasti sokerihiiri. Todella pahasti. Olen ollut sokerihiiri parikymmentä vuotta, eli aika kauan, ja melkein yhtä kauan olen syyttänyt itseäni siitä etten saisi syödä sokeria. Sukurasitteena on jonkin verran kohonnut taipumus kakkostyypin diabetekseen (toki vain yhdellä lähisuvussa, mutta kuitenkin) ja kun siihen ynnätään korkean verenpaineen riski (suvussa useammallakin) niin johan sitä maallikollekin kirkastuu että ylipaino ei ole se paras seuralainen.
Ylipainoa minulla on ollut pitkälti aina. Joskus ala-asteella olin tavallisen kokoinen lapsi, mutta kun jotakuta oli ilmeisesti kiusattava, niin minut valikoitiin siihen osaan. Haukkuivat läskiksi. Näytin taannoiselle kämppikselle luokkakuviani kun kiusaamisesta tuli puhe, ja hän ihmetteli että mitäs kummaa, onhan tuolla pyöreämpiäkin tapauksia kuin sinä? Sitäpä minäkin näin myöhemmällä iällä olen ihmetellyt. No, yleisellä mielipiteellä olin läski, eikä siitä enää ollut ulospääsyä. Kaverisuhteet olivat sillä selvät. Onneksi oli kirjasto ja viikkoraha. Kirjaston kirjojen kanssa ei ollut yksinäistä, ja sokerilla tuli parempi mieli.

Tyypillinen lohtusyöjä, olen sittemmin diagnosoinut itse itseni. Lohtusyöjä, joka syö makeaa.

Kuva täältä.
Minulla on ongelmia puhtaasti vain makean syönnissä. Esimerkiksi annoskokoja ruuan suhteen ei tarvitse miettiä, kun en ole koskaan syönyt paljon ruokaa. Pari pientä perunaa ja pari lihapullaa, salaattia jos on ja lasi vettä tai maitoa. Ei leipää ruoan kanssa, ei jugurtteja eikä mehuja. Ei mitään ongelmia sen suhteen. Ei minua nyt malliruokailijaksi voi kutsua, mutta huonomminkin voisi mennä. Paljon huonommin, jos katsoo näitä superdieettiläisten ja muiden painonpudottajien viikon ruokamääriä.

Vasta viime vuosina kun on ruvettu enemmän puhumaan siitä, miten sokeri aiheuttaa riippuvuutta, olen tajunnut että taidan itse kuulua addiktien joukkoon. Syön makeaa ja kärsin huonosta olosta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ajattelin aina lopettavani karkkien syönnin "joskus". Yleensä "huomenna". Huomenna oli aina joku tekosyy ostaa suklaata, jos ei muuta niin se että teki hirveästi mieli.

Syksyllä totesin että pitäisi kyllä mutten saa itsestäni irti. Pitäisi ruveta laihduttamaan mutta en kykene siihen. Olin jatkuvasti väsynyt, alamaissa ja suomeksi sanottuna tympääntynyt ulkonäkööni. Minulla oli kahdet farkut jotka menivät jalkaan, ja kolmannet jotka menivät jalkaan niin että lakkasin hengittämästä. Totesin että toivotonta on, pitäisi mutta en saa sitä itsestäni irti. Tiesin että minuun eivät tehoa mitkään pikadieetit ateriankorvikkein, vaan että tarvitsisin elämäntaparemontin. Ahdistuin kun näin näitä tv:n laihdutussarjojen mainoksia. Ei tuo ole minun juttuni!

Onneksi sattuma puuttui peliin. Sain töitä.

Joulukuun alusta siirryin pakkaamoon, jossa työ on fyysisesti raskainta koko firmassa. Aamulla menee 45-60 minuuttia tietokoneella paperitöiden kanssa, ja sen jälkeen istahdan koneelle ehkä kymmeneksi minuutiksi kerrallaan, noin kerran tunnissa. Lopun ajan teen jotain ihan muuta: seison, nostan, käännän, siirrän, pakkaan, kävelen.
Joulun alla tajusin, että en oikeastaan himoitse enää makeaa samoissa määrin kuin vielä marraskuun alussa. Enkä myöskään ole nälkäinen, vaikka toisin voisi fyysisen työn vuoksi kuvitella. Olin myös kuvittelevinani että yhdet farkut olisivat olleet vähän väljemmät... ja olin kuvittelevinani että minun ei jouluna tehnyt juurikaan mieli suklaata, vaikka sitä oli tarjolla. En sitten syönyt juuri lainkaan sitä suklaata, kun ei sitä tehnyt mieli. Joulun jälkeen kävin vaa'alla, ja mielestäni se näytti vähemmän kuin kesällä, jolloin olin viimeksi käynyt. Tiesin lihoneeni syksyn mittaan muutaman kilon, mutta en ollut laittanut mitään ylös, joten siihen oli paha luottaa. Ajattelin kokeeksi laittaa lukeman muistiin. Totesin miehelle että nyt voi olla minun mahdollisuuteni. Ainoa mahdollisuuteni elämäntaparemonttiin on nyt ja tässä. Töissä ollessani syön pakostakin vähän ja kevyttä, koska nostelu täydellä vatsalla pahentaa refluksia. Ja töissä ollessa on koko ajan niin kiire että ei edes tee mieli makeaa - iltaisin olen niin väsynyt etten jaksa lähteä kauppaan sitä ostamaan. Ainoa heikko hetki on työmatkalla, joka menee kahden kaupan ohi, mutta olen purrut hammasta enkä ole mennyt. Ilmoitin ottavani kaiken irti tästä mahdollisuudesta. Miestä vähän hymyilytti. Kerroin sille olevani täysin tosissani.
Kolme viikkoa myöhemmin vaaka näytti kolmisen kiloa vähemmän. Eihän sitä kukaan tietenkään huomaa, ei jos alkupaino on se mikä minulla, mutta omaa mieltä se lämmitti. Ja oli ne yhdet farkutkin vähän väljemmät, ihan oikeasti. Kaivoin kuntopyörän varastosta ja laitoin sen iskuun. Kolme varttia illalla töiden jälkeen on oikeasti kohtuullinen homma. Seuraksi joku hyvä e-kirja tabletista ja kyllä tämä täti sillä varjolla menee vaikka kuuhun ja takaisin. (Hei, oikeasti saa lukea rauhassa!)

Nyt kun mennään maaliskuussa, painoa on tippunut melkein kymmenen kiloa. Sovittelin eilen housuja, ja totesin että ei ole todellista, ne yhdet jotka vielä marraskuussa menivät jalkaan meiningillä olen-hengittämättä-ja-pyörryn ovat nyt osastoa "väljät, pidetään hätävarana jos muut ovat pyykissä". Yhdet jotka ostin ennen lapsia menevät jalkaan ihan kohtuudella. Olivat jotenkin säästyneet kun siivosin kesällä. Nekin farkut jotka puin päälleni työhaastatteluun (ja jotka puristivat ihan hirveästi!) menevät nyt jalkaan niin että suih. Mahtavinta kuitenkin oli, kun CMX:n Mesmeria-paita, joka oli saapuessaan ihan törkeän kittana, vaikka muka tarkistinkin mitat, oli nyt asiallisen näköinen ylläni.
Ja mahduinpa taas Blåkläderin työhousuihin, joita olen viimeksi pitänyt ennen lapsia. Vyötärö kiristää vähän, mutta kyse on korkeintaan parista sentistä! Huikea saavutus, josta olen ylpeä - sovitin nimittäin kaikkia eilen kokeilemiani housuja kesällä, ja hyvä jos lantiolle sain ne kiskottua...

Elämäntaparemontti alkoi siis puolivahingossa, mutta nyt kun tuloksia alkaa olla kasassa, olen vakaasti sitä mieltä että enää ei luovuteta. Olen tähän mennessä laihtunut muutamaan otteeseen 10-15kg, mutta olen aina ollut jollain laihdutuskuurilla, ja jossain vaiheessa on tullut repsahdus, jonka jälkeen olen palannut vanhoihin kuvioihin, ja kilot ovat tulleet yleensä korkoineen takaisin. Nyt olisi seuraavana tavoitteena laihtua taas 5kg (asetan aina pienet ja kohtuulliset tavoitteet, ettei tule turnausväsymys) ja pitää kiinni tästä elämäntavasta. Liikakiloja on edelleen vaikka muille jakaa, mutta kuten ystävättärelle totesin, "pohjalla on nyt käyty niin peilikuvan kuin vaa'an lukemankin suhteen, että ei oo suuntaa kuin ylöspäin ja kaikki miinus on plussaa".


perjantai 30. tammikuuta 2015

15

Eniten koskaan kuuntelemani yhtye on ylivoimaisesti CMX. Yhtye julkaisi tänään viidennentoista levynsä (joista levyistä minulla tällä hetkellä on kaksitoista ja uusin eli kolmastoista on tilauksessa, plus kaikki kolme kokoelmaa löytyy hyllystä myös). Vuosissa olen ollut yhtyeen fani viisitoista vuotta, tietoisuuden rajamailla musiikki on häälynyt jostain kouluvuodesta 1998-1999 alkaen. En muista tai ole varma siitä, kumpi oli ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin: Ruoste vai se hämärän kiehtova säepari, joka oli raapustettu ruotsinluokan pulpettiin (säepari meni näin: "kivihuoneen lattialla / istuu nuori Alexandra") ja joka jäi johonkin takaraivoon, niin että tunnistin sen heti vuotta myöhemmin kuullessani kappaleen jossa se on.

Sen kuitenkin tiedän mitä kautta päädyin yhtyeen fanityttökerhoon, ja ketä* siitä saa kiittää tai syyttää.

Oli joku englannintunti kevättalvella 2000, ja meillä oli tavausta. Lueteltiin omia ja kavereiden nimiä kirjain kirjaimelta. Hyvin tylsää. (Olen muuten saattanut jaaritella tämän joskus ennenkin, mutta enpä löytänyt arkistosta.) Edessäni oli vielä yksi rivi, ja siitä rivistä kääntyi äkkiä pitkänhontelo nuori mies puoleeni. Sanoi jotain mistä en saanut selvää, mutta jotenkin se liittyi Yrjänä-nimeen - ryhmässä erästä poikaa kutsuttiin sillä nimellä. Sitten kaveri katsoi minua tiiviisti ja kysyi olenko kuunnellut bändiä nimeltä CMX? Vastasin hämmentyneesti että en. Intensiivisen ja pitkän tuijotuksen jälkeen kaveri totesi lakonisesti "sun kyllä kannattais" ja kääntyi jatkamaan tavausharjoituksia. Vieläkin hämmästelen sitä, miten oikeaan kehotus osui, vaikkei tyyppi minua sen kummemmin tuntenut.
Kävin seuraavana viikonloppuna Anttilan levyosastolla ja arvuuttelin pitkään minkä levyn ostaisin. Arvoin muistaakseni Rautakanteleen ja Vainajalan välillä, Vainajala vetosi nimellään kaikesta historiallisesta kuten luonnonuskonnoista ja pakanuudesta kiinnostuneeseen minääni.

Loppu onkin sitten historiaa. Nyt minulla on albumit Auringosta Seitsentahokkaaseen, Mesmeria on tilattu - ja Mesmeria T-paita myös. En ehtinyt aiemmin tilata, koska piti ensin tarkistaa mitä kokoa paidat ovat, ettei tule pientä tahi suurta. Levykauppa Äx:lle täydet pinnat asiakaspalvelusta asian suhteen!

*Fanityttö kiittää "Skeittaria R:sta!".