sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Läppäri?

Kirjoituspuuhien elpymisen myötä rupesin haaveilemaan omasta tietokoneesta ja sitä myötä edes jonkinlaisesta työrauhasta. Meillä on niukanlaisesti laitekantaa kotosalla; löytyy yhteiskäytössä oleva ns. pöytäkone, ja minulla on lisäksi Samsungin tabletti. Kirjoittelen joskus pöytäkoneella, mutta vain kun olen yksin kotona, eli käytännössä silloin kun lapset ja mies ovat jossain muualla. En todellakaan kaipaa ketään lukutaitoista kurkkimaan olan yli, ja sellaisen välttäminen on mahdotonta niin kauan kuin tietokone sijaitsee olohuoneessa ja kaikki muu toiminta tapahtuu siinä välittömässä läheisyydessä. Työhuoneeksi pyhitettävää tilaa ei tässä talossa yksinkertaisesti ole. Neliöitä on alle sata, ja makuuhuoneeseen tietokoneella on ehdoton porttikielto - sinne ehkä fyysisesti sopisi mutta henkisesti tökkää. Joku muu ratkaisu olisi siis keksittävä.

Läppäri olisi kiva. Saisi tehdä juttujaan siellä missä sattuu rauhallista olemaan, mutta onko se ehkä vähän ylimitoitettua ostaa läppäri vain kirjoituskoneeksi? Ja jos kelvollisen haluaa, niin jokunen satanen siihen uppoaisi. Se vähän pisti miettimään. Tarvitsenko minä sitä oikeasti niin paljon, että uhraisin kolme-neljäsataa? No en.
Mun uusi "läppäri".
Miksi en? Siksi, koska tabletillakin pyörii ihan toimiva karvalakkimallin tekstinkäsittely, ja sen kummempaa en tarvitsekaan* - pärjäisin periaatteessa ohjelmiston puolesta ihan loistavasti.

Mutta kun tabletissa on niin toivottoman epäkäytännöllinen kosketusnäyttö. Siitä puuttuu tuntuma ja ns. näppäinpalaute eli lyöntivirheitä tulee tuhkatiheään. Plus että virtuaalinäppis syö noin puolet ruudusta, ja se sitten syö hermoja. Lisäksi kosketusnäytöllä on ärsyttävän hankala kohdistaa kursoria - se menee aina vähän sinne päin, ja se käy pidemmän päälle hermoille. No, rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän silläkin kirjoittaa, mutta voisihan meillä olla helpompaakin... Aloin vakavissani jo kallistua uudestaan läppärin hankinnan puoleen, kunnes muistin törmänneeni reilu vuosi sitten eBayssa Bluetooth-yhteydellä toimiviin, näppäimistöllisiin tablet-koteloihin. Hiukan kyllä arvelutti skandien puuttuminen, mutta noh, joka tapauksessahan pyöritän niitä samoja tekstejä pöytäkoneellakin (käteviä nuo pilvipalvelut!) joten saahan ne korjattua sitten sitä kautta, jos häiritseväksi käy.

Tilausta kehiin, ja perjantaina hain postista uudenkarhean näppikseni.

Pikaisen latauksen jälkeen (näppäimistö latautuu pöytäkoneen USB-portista) pääsin kokeilemaan kirjoittamista, ja kyllähän oli ihan toista kuin kosketusnäytön kanssa nyhvääminen! Juhlaa! Silikoniset näppäimet painuvat juuri sopivasti, viive näytöllä on olematon ja sokerina pohjalla: vaikka näppiksen asettelu on näennäisesti jenkkimallinen niin käytännössä merkit löytyvät samoilta paikoilta kuin normaalissakin näppiksessä. Merkki näppäimistöllä on siis (muiden kuin A-Z -aakkoston osalta) eri kuin tulostuva merkki, mutta eipä tuo haittaa. Melkein parikymmentä vuotta kun on kirjoittanut koneella niin harvoin sitä tarvitsee näppäimistöä katsoa. Ä tosin löytyy ihan eri paikasta kuin normaalisti, mutta parissa illassa meni sormille perille että missä se olikaan (alarivillä).

Kapistus maksoi parikymppiä ja olen erittäin tyytyväinen. Paketti taittuu pienehköksi salkuksi kun sen sulkee, eli se suojaa samalla myös itse laitteen esim. laukussa. Avattuna se toimii myös näytön tukena kuten kuvasta näkyy. Kokoontaitettuna muistuttaa pientä salkkua.

Ja koska tästä löytyy myös nuolinäppäimistö, se turhauttava kursorin kohdistaminen tekstitiedostossa on historiaa. Riittää kun osuu edes sinne päin ja nuolilla pelataan loput. Heippa hei, turhautuminen! Terve, uusi "läppäri"!


--
*Hei, alkuaikoina kirjoitin kaiken Notepadilla - karvalakeista karvalakeimmalla kirjoitusohjelmalla siis!

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Viihdytysjoukoista

Ensin meinasin listata ärsyttävimmät lastenohjelmat, mutta sitten ajattelin että menee turhan negatiiviseksi (ja tulee liian pitkä lista. En pidä suurimmasta osasta.) joten tein listan kivoista lastenohjelmista. Sikäli rajoittuneella otannalla mennään, että meillä ei jälkikasvu katso muuta kuin YLE:n ohjelmistoa. Osa Pikkukakkosestakin tuntuu edelleen olevan liian jännittävää, joten olemme vetäneet rajan siihen. Toimii meillä oikein hyvin.
Nämä eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, lähinnä siinä missä ne juolahtivat mieleen. Kaikki eivät välttämättä edes pyöri tällä hetkellä.

Närpiäiset. Jassoo ja Joltakulta ovat aina yhtä riemastuttavia, kun yrittävät sovittaa yhteen kahta totaalisen erilaista maailmankatsomusta. Tulee muistaakseni maanantai-iltana.

Neposen teatteri. Minusta näytteleminen on kivaa, ja Neposelta katoaa aina jossain vaiheessa punainen lanka - vähän kuin lapsiltakin. Neponen on muutenkin aivan ihana!

Muumilaakson tarinoita. No koska muumit on muumeja.

Kaapo ja Late. Silloin kun siivotaan, niin silloin siivotaan... Saako ne ikinä siivottua kun aina vain leikitään? Meininki on ihan kuin meillä kun yritän patistaa mukeloita siivoamaan.

Me Peltiset. Periaatteessa kai tässä on se slapstick-meininki mikä huvittaa.

Stella ja Sami. Ihana piirrosjälki ja onnistunut dubbaus. Aihe on aina jotenkin hellyttävä. Plussaa siitä että tässä ei kiusata ketään. Ainakaan en ole onnistunut sellaista jaksoa näkemään.

Katinkontti. Katti Matikaisella on aina jotain hämäriä probleemeja. Onko murtomaatuskahiihto Suomen kansallisurheilu? (Nauroin tälle viikon...)

Tinga-Tingan tarinat. Yleensä tämä piirrostyyli ei uppoa, mutta tykkään jostain syystä ihan hirveästi tästä kyseisestä sarjasta. Ehkä ne hahmot pelastavat.

Viiru ja Pesonen. Tällä kaksikolla menee aina lujaa. Tykkään myös kirjoista.

Aika lyhyt lista. En pidä hirveästi lastenohjelmista, ehkä yksi kymmenestä pääsee jotenkin armoihin. Ja eniten näemmä pidän niistä, jotka on tehty "ihmisvoimin", en niinkään piirretyistä. Piirretyissäkin on helmiä ihan kuvallisesti katsottuna, mutta dubbaus pilaa useimmat. Joskus pitää paeta olohuoneesta kun tulee jotain poikkeuksellisen rasittavasti puhuttua. Pahin on ehkä se Pikkupupu siinä missä on Isopupu ja Pikkupupu (olikohan nimi jotain Kuinka paljon sinua rakastan) koska se pikkupoika(?) joka toimii Pikkupupun äänenä on vain niin hermojakiristävä. Sillä on lievä r-vika, mikä sinänsä voisi olla hellyttävää, mutta kun ei se ulosanti vain oikein toimi. En osaa määritellä mikä siinä ärsyttää eniten, ehkä se koko paketti. R-vika, sönkötys, nenä-tukosssa -soundi, luen-suoraan-paperista-enkä-osaa-tauottaa-enkä-painottaa-oikein -tunnelma. Eihän lapset tuota viimeisintä osaakaan, ja varmasti joutuvat lukemaan paperista, ja pointsit siitä että kaveri tekee homman niinkin hyvin, mutta kun se hermostuttaa minua. Onneksi pääsen vintille pakoon kun oikein kiristää.

Ai niin. Listasta jäi puuttumaan Ruohonjuuritasolla. Meillä siitä tykkää niin ipanat kuin aikuisetkin. Youtubestakin löytyy nimellä Minuscule. Ötököitä! Tässä talossa suosituin pätkä on ehdottomasti Halloween Paranoid.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Matkalla ei minnekään

Kirjoitin jonkin verran kirjoittamisesta viime vuonna, ja tuossa joku aika sitten tuumin aihetta vähän lisää. Olen siis harrastanut jonkinasteista kynäilyä kaksitoistavuotiaasta asti. Piti oikein miettiä että milloin aloitin, mutta kyllä se ala-asteen puolella oli. Kirjoitin silloin ihan hirveää saippuaoopperaa, jossa johtotähtenä toimivat nuortenlehtien novellit. Muistaako joku sellaista lehteä kuin Sinä&Minä? Jos muistaa, niin sitten muistaa varmaan ne novellitkin. Haalin lehtiä kirjastosta hirveällä vimmalla, ahmin kritiikittä kirjalliset tuotokset ja tsip, matkijalintu minussa heräsi. Elämänkokemusta tuolloin oli pyöreä nolla. Ei kai tarvitse selittää enempää? Hävettää kuulkaa vieläkin niin vietävästi.
Luetin "hengentuotteitani" kaveripiirillä, mutta sen laajemmalle ne eivät (kiitosjaylistys!) koskaan levinneet. Toki ne ovat vielä tallella. Hienosti ruutupaperin molemmin puolin kuulakärkikynällä - nyttemmin jo levinneellä - kirjoitettuina, yliviivattuina ja marginaaleihin korjattuina. Ehkä kestän katsoa niitä joskus kymmenen vuoden kuluttua.

Silloin minulla ei ollut ongelmia saada tekstiä päätökseen. Minulla oli aina joku kristallinkirkas idea, jonka pohjalta lähdin tarinoitani kirjoittelemaan. Hallitsin draaman kaaren, olihan sitä niin paljon jauhettu ainekirjoituksen yhteydessä, mutta asiasisällön kanssa olikin sitten niin ja näin. Tai ei niissä asiasisältöä ollut, hyvä jos sisältöä. Olin nuori, innokas ja varsin pihalla. Kaikesta. Mutta ei se tahtia haitannut. Ja oli kirjoittelusta ihan konkreettista hyötyäkin: äidinkielen aineista saadut numerot sen kuin paranivat paranemistaan, niin että kun lähtötaso oli jossain kasin paikkeilla, viimeiset yläasteella kirjoitetut aineet olivat vähintään 10-. (Oikeinkirjoitustaidosta on ehkä kyllä hiven karissut matkan varrelle, mutta kyllä minä vielä kirjoista kielioppivirheet bongaan ja kykenen tuottamaan oikeakielistä tekstiä!)

Ennen oli kynä ja paperi. Nyt on näppis ja muistitikku.

Nykyään tilanne on vähän toisin päin. Saatan kirjoittaa pitkiä pätkiä, mutta päämäärää ei juuri ole. Tahtoo sanoa että minulla ei ole lopullista kuvaa siitä mihin juttu päättyy. Tämän hetken päämääränä on saada kohtaukset lomittumaan kauniisti toisiinsa. Kirjoittelen tilannekuvauksia ja dialogeja sivukaupalla, mutta mihinkään ei päästä. Tarina ei juuri etene, koska varsinaista tarinan kehityskaaren määrittävää juonta ei ole. Homma toimii ehkä eniten sormi- ja mielikuvitteluharjoituksena. Kesällä se vielä hermostutti minua, välillä niinkin paljon että en saanut kirjoitettua sanaakaan. Jostain syystä koin asian niin etten saisi kirjoittaa vain huvikseni, vaan että hommalla pitäisi olla selkeä päämäärä, hyvä ettei deadlinekin vielä kaupanpäällisiksi. Suoritusyhteiskunta on hyvin lyönyt itsensä läpi täällä. Ahdistin itseäni tällä, kunnes tovi sitten havahduin miettimään tilannetta.
Teininä kirjoittamisen takana oli jonkinlainen sisäinen pakko; johonkin piti suoltaa se mitä päässä liikkui. Paino sanalla suoltaa. Koska materiaali ei ollut omaelämäkerrallista, en voinut sitä kirjoittaa päiväkirjoihin, vaan sille piti kehittää muu kanava. Silloin minua kiinnosti juonellinen kirjoittaminen - toki kiinnostaa edelleenkin, mutta vähän eri tavalla. Tunnen, että sama pakko on edelleen olemassa - jossain kaiken muun sälän alle hautautuneena. Sitten tajusin, että vaikka minulla on tietynlainen pakko kirjoittaa, minun ei ole pakko kirjoittaa tietynlaisissa raameissa. Erään ihmisen sanat avautuivat minulle lopultakin: "vaikket olisi koskaan julkaissut riviäkään, sinua pitäisi sanoa kirjailijaksi". Minä voin olla kirjailija vaikkei minusta sellaista koskaan "oikeasti" tulisikaan. Tämän ymmärtäminen tuntui helpottavalta.

Annoin itselleni luvan ja vapauden olla sellainen kirjoittaja kuin haluan; kirjoittaja joka ei saa koskaan mitään valmiiksi, joka kirjoittaa kuvaannolliseen pöytälaatikkoon eli kirjaimellisesti muistitikulle. Joka viilaa yhtä lausetta uudelleen ja uudelleen silkan mielihyvän vuoksi, ei siksi että joku sitä vaatii. Olen aina pitänyt matkalla olemisesta paljon enemmän kuin määränpäähän pääsemisestä. Sama tuntuu pätevän kirjoittamiseenkin. Kirjoittaessa ja matkalla on samanlainen zen-fiilis. Että kaikki on kohdillaan ja juuri niin kuin kuuluukin. Miksen saisi nauttia siitä edes kirjoittaessani, loputtomiin jos siltä tuntuu? Mikä pakko minun on päästä perille? Mikä pakko minun on tässä(kin) mahtua normiin ja muottiin, kun en sitä itse halua?

Annoin itselleni luvan olla ikuisella matkalla ei minnekään. Ja se on paljon minulta.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kielipäät

Lapsethan tunnetusti pahoinpitelevät puhuttua kieltä iloisesti ja stressiä ottamatta. Meilläkin tehdään niin, koska kielessä nyt vain on niin vaikeita sanoja. Esimerkiksi se sana, millä näitä pitkien kalsareiden uusinta reinkarnaatiota on puhuteltu nyt muutama vuosi. Leggingsit. Menee sormi solmuun jo kirjoittaessa, saati sitten kieli tuollaisella hätinä puhekykyisellä sitä lausuessa. Niinpä meillä esiintyy hyödyke nimeltä leksinnit. Pitkään puheissa majaili myös sana vaakut, ja näistä saatiin kätevästi yhdistettyä vaakkuleksinnit. Vaakut on tietenkin farkut käyttäjäystävällisemmässä muodossa. Farkkuleggingsit olivat hittivaate pitkään.

Päiväkodista ja eskarista tuodaan säkkikaupalla piiruksia. Hienoja ovat, kyllä. Aika vinkeä on se tunne joka valtaa aikuisen ihmisen kun kuvataidetunnilla toteaa vierustoverille (onneksi kahden pienen lapsen äiti hänkin) että hei, tästähän saattaa tulla ihan kelpo piirus. Kyllähän siitä tulee. Pannaanko jääpaakin oveen? Siihen askarrusten viereen, joo, ja kiinnitetäänkö manneeteilla vai teipillä? Ja nyt kun jääpaakilla ollaan, niin otatko jukurttia ja siihen mystilliä?

Haluaisin muuten tietää miksi sitten toisaalta suhteellisen yksinkertaisesta sanasta kuten mysli saadaan väännettyä mystisen kuuloinen muunnos; mystilli.

Sitten kun se vielä tarttuu. Ennen kuin huomaakaan, sitä puhuu itsekin leksinneistä, noloimmillaan jopa kysyy kaupassa moista hyödykettä. Pikakorjaus naama punaisena että eikun leggingsejä etsin, lapset ne vaan sanoo noin ja näköjään jäi päälle.

Osasyyllinen on parisuhteen toinen puolisko. Miehellä on hassu tapa käännellä sanoja ja käyttää sijaisilmaisuja - meillä lapset eivät koskaan kylve, vaan ne loiskupolskivat. Toki jälkimmäinen on kuvaavampi, mutta joskus sitä tuntee itsensä rehellisen pöljäksi kun käyttää kyseistä termiä. Varsinkin oman perheen ulkopuolella.

Otetaanko erä aplikanpelitähteä?
Ehdottomin ja nopeimmin tarttunut helmi on kuitenkin tämä: aplikanpelitähti. Jep. Afrikan tähtihän se.

Kuva lainattu täältä.