Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 2

Kypsässä noin neljäntoista vuoden iässä yllytyin luokkakaverin puheiden perusteella lukemaan Donna Tarttin esikoisromaanin Jumalat juhlivat öisin. Nimen perusteella en tätä olisi valinnut luettavaksi (en vieläkään pidä suomenkielisestä nimestä) mutta tyttö kehui kirjaa niin innostuneesti että nielin tuntemani vastenmielisyyden ja lainasin kirjan kirjastosta. Luultavasti luin sen kahdesti peräkkäin - minulla on aina ollut tapa lukea samoja kirjoja heti perään uudestaan jos olen erityisesti pitänyt lukemastani. Olin myyty. Tarina lumosi - ja ennen kaikkea Tarttin tapa kirjoittaa lumosi. Sitä lukee vaikka keittokirjaa kunhan se on kirjoitettu tyylillä.
No, kymmenen vuotta oli lievetekstin mukaan kirjan työstämisessä mennyt. Eikä hukkaan, oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Kirja kuluu edelleen säännöllisesti käsissäni, eikä sen lumous haihdu vaikka tiedän mitä tarina pitää sisällään. Mielenkiintoista on se, miten samasta kirjasta saa aivan eri elämyksiä eri ikäisenä. Sama muuten pätee ainakin Emily Brontën Humisevaan harjuun. Kirja on nyt paljon ahdistavampi ja säväyttävämpi kuin lukiessani sen ensimmäisen kerran joskus kahdeksantoista vanhana. En tiedä uskallanko enää lukea sitä kunhan vielä vanhenen; kerta kerralta se tuntuu vaikuttavan voimakkaammin minuun.

Meni vuosia, ei toki ihan kymmentä vuotta, mutta useampi kuitenkin kului Jumalten ensilukemisesta siihen, että sain luettavaksi Tarttin seuraavan romaanin Pieni ystävä. Sain (pyynnöstä) kirjan joululahjaksi - olisikohan ollut vuosi 2004 (2005? minne tämä aika muuten sivumennen sanoen katoaa?). Luin kirjan, mutta jotenkin hi-taas-ti. Se ei temmannut minua samalla tavalla mukaansa kuin edeltäjänsä. Vertasin sitä koko ajan esikoisteokseen ja olin sanalla sanoen pettynyt. Tarina oli silloiselle minulle jotenkin raskas ja ahdistava, ja taisin lukea kirjan uudelleen vasta useamman vuoden jälkeen. Tökin sitä kirjahyllyssä mutta en ottanut luettavaksi. (Tapaan seistä hyllyjeni ääressä ja tökkiä kirjoja kun yritän valita jotain luettavaa, jos kirjaston kirjat on koluttu läpi. Kestää usein vartinkin.)

Sitten Tarttin uusin julkaistiin. Tikli. Nimi on (ihan perskohtaisella mielipiteelläni) huonoin näistä. Joojoo, tiedän että se tällä kertaa on suora käännös, toisin kuin esikoisteoksen nimi, niin että ei pääse syyttämään edes kotimaista kustantajaa, mutta - huono se on silti. Minulla on hyvin monimutkainen suhde kirjojen nimiin, ette uskoisi kuinka monta teosta on jäänyt lukematta pöljän nimen takia. Terveisiä vaan kustantajille.
En kertaakaan edes kirjakaupassa vilkaissut kirjan takakansitekstiä. Nimi oli niin huono. Ja varsinkin ne pari lukemaani kirja-arvostelua, joista ainakin toisessa kirjaa tituleerattiin amerikkalaiseksi odysseiaksi. No niin, ohisektorille meni niin että kilahti, terve. Skippaan tämän.

Päättäväisesti kävelin ohi, kun kirja oli maaliskuussa kirjastossa "ikkunalaudalla"., joka on oikeasti alakerran kaide. Siinä on aina tyrkyllä uutuuksia ja uudehkoja teoksia, ja useampi kirja lähtee yleensä mukaani. Tiklin kohdalla hyppäsin yli. Sitten, kun suoritin toista ohimarssia, jos vaikka ensimmäisellä kerralla olisi jäänyt joku helmi huomaamatta, sen paksuus alkoi kiinnostaa. Ai se on oikeasti melkein yhdeksänsataa sivua, pitäisköhän kuitenkin edes kokeilla... kyllä, minä ostan ja luen kirjoja metritavarana. Koska lainaaminen on ilmaista, otin kirjan sitten kuitenkin, ajatuksella "no joo, hätävaraksi, onpahan jotain lukemista pääsiäiseksi".

Kunhan alkujähmeydestä ja epäluuloisesta asenteestani päästiin, loppu olikin sitten historiaa. Sadan viidenkymmenen sivun jälkeen olin että hip-hej ja hurraa, onneksi tätä on vielä paljon jäljellä! Suomeksi sanottuna olin kerta kaikkiaan lumoutunut. Se Tartt, johon ihastuin, oli jälleen äänessä. Teksti sujui ja vei mukanaan, tarina onnistui herättämään mielenkiintoni ja pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti. Suotta olin karsastanut kirjaa vuoden päivät - toisaalta, tämänkin kanssa kävi niin kuin kävi Tolkienin Taru sormusten herrasta -saagan loppuessa: olin onnellinen lukemastani tarinasta mutta onneton siitä, että minulla ei enää ollut lukuelämystä odotettavissa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, kun ottaa huomioon lukemista edeltävän suhtautumiseni kirjaan. (Tolkieninkin kanssa oli sama homma - en tullut koskaan päässeeksi ensimmäisiä sivuja pidemmälle, kun pöljänä aloitin johdannosta jonka olisi voinut ihan hyvin skipata, ja pidin kirjaa äärimmäisen tylsänä. Sitten joskus kesällä -03 otin itseäni niskasta ja päätin että nyt tämän kesytän, nyt tämän tiiliskiven luen. Aikaa oli viikko, koska kirjan omistava velipoikani oli luvannut sen jollekin lainaan. Neljässä päivässä olin kesätöiden ohella selvittänyt kaksi ensimmäistä osaa.)

Tikli pitää ehdottomasti saada omaan hyllyyn edeltäjiensä jatkoksi, vaikka olenkin luvannut vähentää kirjojen ostamista - alkaa hyllytila loppua. Mutta aina yksi helmi mahtuu, eikö mahdukin? Siirretään kirjoja kahteen riviin jos ei muuten...

Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 1

Kerran, kun meillä ei vielä ollut laajakaistaa, mistään facebookeista ja spotifyista nyt puhumattakaan, löysin netin syövereistä (jollain ihmeellisellä ilveellä sivuille päädyin, vaikkei meilllä silloin ollut myöskään blogeja vaan kämäisiä kotisivuja vieraskirjoineen, ja netissä muuten hei surffattiin modeemiyhteydellä) nuoren miehen pitämät (koti)sivut. Sivuilla oli kaikenlaista juttua, mukaan lukien myös musiikkia, jonka sai ihan luvan kanssa ladata vaikka omalle koneellekin. Musiikki oli tuon nuoren miehen ja hänen bändinsä musiikkia, ei mitään laittomia mp3:sia (muistaako joku vielä ne?). Silloisen kokoonpanon nimi oli LMP; nimi tuli sivun ylläpitäjän nimikirjaimista.
Kuuntelin kappaleita, ihan silkasta mielenkiinnosta uutta musiikkia kohtaan. Rakastuin. Koska en osaa määritellä tällaisia asioita, kuten miksi pidän jostain musiikista/kirjasta/elokuvasta, totean vain että joku siinä musiikissa viehätti ja puhutteli. Latasin kappaleet koneelleni, kuuntelin niitä usein öisin kun haahuilin muuten vain. (Oikeasti leikin kirjoittavani mutta no, jos rehellisiä ollaan, ihan silkkaa haahuiluakin oli paljon ilmassa.) Vuosi jotain. Ehkä 2002. En oikeasti enää muista, eikä sillä nyt niin hirveästi taida olla väliäkään. Vaihdoin muutaman kommentin bändin päätirehtöörin kanssa joko hänen tai minun tai molempien kotisivujen vieraskirjojen kautta. Olin varma että LMP:sta tulisi vielä jotain. Vaikka kappaleessa ... (nimen muodostavat kolme pistettä) pohditaankin että "tiedän mitä ne sanoisivat musiikistani levyraadissa" siihen sävyyn että arvio ei olisi järin mairitteleva.

Kului vuosia.

Jostain hassusta syystä ajattelin tuota musiikkia ja nuorta miestä vain muutama viikko sitten. Mietin, että tulikohan siitä mitään, siitä projektista, joka silloin sai uudet sivut ja uuden nimen. Projektista tuli Itkevä tyttö, muistaakseni siihen liittyi joku piirroskuva. En ehtinyt googlailla vaikka mielessä kävi, asia hautautui satojen muiden kanssa jonnekin mielen perukoille, mutta jätti muistijäljen kuitenkin.

Tänään töissä piti kiirettä, tekemistä oli enemmän kuin ehti tehdä ja kuten tavallista, kuuntelin musiikkia. Se pitää pään jotenkin kasassa, ei keskittyminen pätki niin pahasti. Soitin omien soittolistojeni sijaan Spotifyn Suomi-listaa ja lopulta se radiohumppa kävi tylsäksi, teki mieleni saada jotain muuta kuunneltavaa viimeiseksi puoleksi tunniksi. Pikakelasin mielessäni soittolistani - ei nyt mikään puhutellut. Klikkasin löytölaarin puolelle, vaikka oikeasti olisi pitänyt tehdä töitä eikä selata musiikkia kännykästä. Ehdin arvuutella, tarjoaisiko ohjelma tällä kertaa Ismo Alankoa vai kenties jotain ulkolaista, josta en olisi koskaan kuullutkaan, kun näytölle latautui muutaman albumin kuva. Ensimmäinen tarjokas oli "Itkevä tyttö - Meri". Siis mitä?! oli ensimmäinen ajatukseni, toinen ajatus oli että heti pitää kuulla tämä. Voiko tämä olla se sama Itkevä tyttö, josta kuulin ensimmäisen kerran joskus esihistoriassa? Satunnaisotannalla lähti soimaan Lankakerä -niminen kappale, ja ensimmäisen minuutin jälkeen olin varma. Kyllä, tämä on se sama. Tunnistin Lauri-Matti Parppein äänen, vaikken ole vuosiin kuunnellut niitä LMP:n kappaleita.

Seuraavaksi piti tietenkin googlettaa. Itkevä tyttö -yhtyeen sivut löytyvät edelleen, vaikka Wikipediasta löytyvän infon perusteella toiminta on loppunut jo tovi sitten (nyttemmin yhtye toimii nimellä Musta valo - pitää perehtyä jahka kerkiää). Harmittelin, että tämä ura on mennyt minulta täysin ohi, mutta noina vuosina ohi meni monta muutakin juttua. Niitä voisi kutsua pimeiksi vuosiksi. Muistikuvia on vähän ja ne ovat hataria.

Uusi vanha musiikkilöytö teki minut varsin iloiseksi, ja sen jälkeen kaivelin vähän koneen ulkoista kiintolevyä - sieltähän ne vanhatkin kappaleet löytyivät. Tiedän mitä kuuntelen huomenna töissä, kunhan vain saan kikkailtua ne kännykälle...

Itkevä tyttö (ja LMP) ei ehkä ole musiikkia massoille, mutta se on musiikkia juuri minulle. Se tekee minut onnelliseksi, vähän niin kuin kirjatkin. Niistä ehkä myöhemmin, kirjallisuudessakin tuli vastaan pieni (no oikeasti melkein 900 sivun) yllätys.

15

Eniten koskaan kuuntelemani yhtye on ylivoimaisesti CMX. Yhtye julkaisi tänään viidennentoista levynsä (joista levyistä minulla tällä hetkellä on kaksitoista ja uusin eli kolmastoista on tilauksessa, plus kaikki kolme kokoelmaa löytyy hyllystä myös). Vuosissa olen ollut yhtyeen fani viisitoista vuotta, tietoisuuden rajamailla musiikki on häälynyt jostain kouluvuodesta 1998-1999 alkaen. En muista tai ole varma siitä, kumpi oli ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin: Ruoste vai se hämärän kiehtova säepari, joka oli raapustettu ruotsinluokan pulpettiin (säepari meni näin: "kivihuoneen lattialla / istuu nuori Alexandra") ja joka jäi johonkin takaraivoon, niin että tunnistin sen heti vuotta myöhemmin kuullessani kappaleen jossa se on.

Sen kuitenkin tiedän mitä kautta päädyin yhtyeen fanityttökerhoon, ja ketä* siitä saa kiittää tai syyttää.

Oli joku englannintunti kevättalvella 2000, ja meillä oli tavausta. Lueteltiin omia ja kavereiden nimiä kirjain kirjaimelta. Hyvin tylsää. (Olen muuten saattanut jaaritella tämän joskus ennenkin, mutta enpä löytänyt arkistosta.) Edessäni oli vielä yksi rivi, ja siitä rivistä kääntyi äkkiä pitkänhontelo nuori mies puoleeni. Sanoi jotain mistä en saanut selvää, mutta jotenkin se liittyi Yrjänä-nimeen - ryhmässä erästä poikaa kutsuttiin sillä nimellä. Sitten kaveri katsoi minua tiiviisti ja kysyi olenko kuunnellut bändiä nimeltä CMX? Vastasin hämmentyneesti että en. Intensiivisen ja pitkän tuijotuksen jälkeen kaveri totesi lakonisesti "sun kyllä kannattais" ja kääntyi jatkamaan tavausharjoituksia. Vieläkin hämmästelen sitä, miten oikeaan kehotus osui, vaikkei tyyppi minua sen kummemmin tuntenut.
Kävin seuraavana viikonloppuna Anttilan levyosastolla ja arvuuttelin pitkään minkä levyn ostaisin. Arvoin muistaakseni Rautakanteleen ja Vainajalan välillä, Vainajala vetosi nimellään kaikesta historiallisesta kuten luonnonuskonnoista ja pakanuudesta kiinnostuneeseen minääni.

Loppu onkin sitten historiaa. Nyt minulla on albumit Auringosta Seitsentahokkaaseen, Mesmeria on tilattu - ja Mesmeria T-paita myös. En ehtinyt aiemmin tilata, koska piti ensin tarkistaa mitä kokoa paidat ovat, ettei tule pientä tahi suurta. Levykauppa Äx:lle täydet pinnat asiakaspalvelusta asian suhteen!

*Fanityttö kiittää "Skeittaria R:sta!".

Kirjoista, taas vaihteeksi

Sadan kirjan listalle tuli yksi uusi luettu, Anna Kareninan luin loppuun joskus kevään mittaan. Se oli alkujaan kesken jo ehkä kymmenen vuotta, mutta viime kesänä ostin pokkariversion jostain marketista ja rupesin lukemaan oikein ajan kanssa. Aina välillä tuli pidempiä katkoksia lukemiseen, mutta minulla on sellainen outo muisti että parin rivin jälkeen olen taas täysin kärryillä vaikka kirja olisi ollut hyllyssä puolikin vuotta. Sain sen sitten luettua, ja pikku hiljaa olen saanut luettua muutakin.

Lapset alkavat olla sen verran isoja, että ehdin taas lukea. Olen aina ollut kirjojen suurkuluttaja, mutta tässä viime vuosien mittaan on tullut katkoa tahtiin. Aika paljon olen myös lukenut omaa kirjastoani läpi (minulla on ehkä parisensataa nidettä omissa hyllyissä), osin kahteen tai kolmeen kertaan. Hyllyistä löytyy niin klassikoita kuin ajantappopokkareitakin. En ole turhan ronkeli sen suhteen mitä luen, mutta catherinecooksonit ja daniellesteelit hyppään yli. Miinus romantiikka luen kaikkea mahdollista fantasiasta historiaan ja sotaromaaneista keittokirjoihin. Minulla on ollut tämä rajoitus aina, olen tylsä ja epäromanttinen ihminen joiltain osin.

Lapset ovat myös sen verran isoja, että ymmärtävät kirjallisuuden päälle. Meillä on päästy yli puhtaasta kuvakirjavaiheesta, eli siitä että kirjoissa on oltava isoja ja näyttäviä kuvia; myös nuorempi eli kohta viisivuotias viihtyy melkein kuvattomien kirjojen parissa. Tällä hetkellä kahlaamme läpi Eemelin koottuja metkuja, joka sekin löytyi omasta hyllystä. Eemelissä on mustavalkoinen, vähän tyylitelty ja harva kuvitus, mutta ihailtavan tarkkaan poika sitä seuraa. Kuvassa Eemelillä oli kädessä jotain, josta en saanut selvää, ja totesin että kyllä se varmaan selviää kun luetaan. Seuraavalla aukemalla mainittiin pajupilli, ja poika ilahtuneen tohkeissaan "äiti, se oli pajupilli mikä sillä Eemelillä oli kädessä!". Tarkka jätkä. Lisäksi Heinähattu ja Vilttitossu ovat salavihkaa hiipineet meille, niiitä on pitkänmuikea sarja vielä lukematta.

Toki kuvakirjojakin luetaan edelleen, yhteisenä suosikkina on Viiru&Pesonen. Niissä kirjoissa on huikea kuvitus! Ja tarina jota aikuinen jaksaa lukea. Minä kun en voi sietää suurinta osaa lastenkirjoista. Ne ovat joko typeriä tai outoja. Jostain syystä lapset myös onnistuvat kirjastosta löytämään kaikki sellaiset kirjat, jotka liittyvät joko kuivaksiopetteluun (so last season...), aiheeseen meille-tulee-vauva (no ei tod. tule) tai vanhempien eroon / jonkun kuolemaan tms. (ei ajankohtaista). Ymmärrän kyllä että näille kirjoille on tilausta - jossain muualla kuin meillä. Minä en periaatteesta koskaan anna niitä lainata, koska en halua lukea niitä. Katsotaan sitten uudelleen jos niistä joku joskus on ajankohtainen... (Ipanoilla on varmaan isona trauma kun ne ei saaneet kuulla miten opetellaan pois vaipasta - toiselta otettiin kylmästi vaippa pois ja toinen huusi ettei halua vaippaa.)

Facebookissa pyöri joku aika sitten 10 kirjaa jotka tekivät vaikutuksen -niminen haaste. Minua ei jostain kummasta syystä kukaan haastanut, ehkä siksi että kaikki tietävät etten joko muista näitä tehdä tai siksi etten osaa lopettaa vaadittuun määrään. Mutta listaanpa ne tähän. Lista ei ole missään tietyssä järjestyksessä, kirjat on listattu siinä järjestyksessä missä päähän putkahtaa:

1. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
2. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
3. Anja Kauranen: Arabian Lauri
4. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
5. Anna Gavalda: Kimpassa
6. Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
7. Charles Dickens: Kolea talo
8. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
9. A. W. Yrjänä: Arcana (runoja)
10. J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta (trilogia)

Ei siis mitään korkeakyldyyriä. Ei myöskään mikään varsinainen läpileikkaus kirjallisuusmaustani, mutta näitä nyt ainakin. Keitosta höystetään myös dekkareilla ja milloin milläkin hötöllä. Lopputuloksena varsinainen sekametelisoppa, joka pitää mielen virkeänä.

No kun joku sanoo sen kumminkin paremmin

Kuten useampaan kertaan olen tässäkin mietemaailmassa tainnut mainita, harrastelen kirjoittamista. Tai ehkä nykyään olisi korrektimpaa sanoa että minulla oli aiemmin tapana harrastella kirjoittamista. Ei mitään ihmeellistä, ei fantasiaa tai muuta örkkimäistä, vain reaalimaailmaan sijoittuvia pieniä kertomuksia, mutta kuitenkin puhtaasti mielikuviteltuja juttuja, ei siis omaelämäkerrallista sisältöä. Kirjoittaminen oli aikoinaan luonteva jatkumo jatkuvalle kaunokirjallisuuden lukemiselle: oli kiva kokeilla osaisinko itsekin. Osasin kyllä, ainakin vähän. Oli kiinnostavaa huomata miten sain kehiteltyä monisivuisen tarinan jostain irtoajatuksesta. Eivät ne mitään ihmeellisiä olleet, mutta ihan omia tuotoksiani kuitenkin. Luetutinkin niitä joskus kaveripiirillä, mutta sen kummemman kritiikin kohteeksi en niitä koskaan antanut. Ne olivat enimmäkseen omia päänsisäisiä sukelluksiani, trippejä henkiseen maailmaani. Pisin hengentuotteeni on tätä nykyä 98 sivua, noin 32 000 sanaa (Times New Roman 12, riviväli 1,5), mutta se on edelleen keskeneräinen*. Pitäisiköhän sitä nimittää pienoisromaaniksi? Ainakin Wikipedian määritelmän mukaan suomenkielinen novelli on huomattavasti lyhyempi, 1000-8000 sanaa. Suurin osa muista teelmyksistäni menee varmaan tuohon kategoriaan.

Merkillepantavaa on se, että kohta kymmeneen vuoteen en ole saanut aloitettua oikeastaan mitään uutta. Olen vain rämpinyt vanhojen tekstieni suossa, kirjoittanut joitain kohtia uusiksi ja täydentänyt tai muuten muokannut sisältöä lisää/poista kohtaus -meiningillä. Sivu- tai sanamäärillä laskettuna ollaan varmaan plusmiinusnollassa. Nykyään en siis kirjoita juuri mitään, hätinä tätä blogia. Ja tämäkin oli luokattoman pitkällä tauolla... Luen kyllä edelleen paljon, ja nyt kun lapset ovat isompia luen varmaan taas yhtä paljon kuin ennen lapsia, kun luin useammankin kirjan viikossa. (Kirjaholistin tunnustus: Jos rehellisiä ollaan, niin tuollaisia normaaleja 200-300 sivuisia meni semmoinen 5-7kpl/viikko. Jos luin jotain paksumpaa teosta niin sitten muutama vähemmän. Samoissa määrissä alan olla taas.)

Miksi en kirjoita? En ehdi, se tuntuu niin vaikealta, ei ole ideoita, en jaksa, joku muu kyllä sanoo saman paremmin... Näitä syitä kyllä riittää. Olin jo tuudittautunut siihen uskoon, etten enää osaa edes kirjoittaa, kun törmäsin Routakotoon. Harmillista kyllä en enää muista mitä kautta sinne päädyin, mutta se teki vaikutuksen. Etenkin raapale-osio. Luin kaikki raapaleet, osan useampaan kertaan. Tässä vaiheessa lienee varminta antaa varoituksen sana: jos mikään scifi-tyyppinen kiinnostaa, eikä sinulla juuri tällä hetkellä olisi aikaa vaan kiire bussille tai töihin, älä avaa niitä. Toistan, älä avaa. Istuin yhtenäkin yönä kahden aikaan koneella lukemassa niitä. Olisi pitänyt olla nukkumassa.
Sitten kun olin saanut raapaleet käsiteltyä, siirryin muihin teksteihin, kuten osioon "Kirjoittamisesta". Löysin linkin Margaret Pennyn muistikirjaan: Harrastajakirjoittajan viisi virhettä. Routakodon kirjoittaja oli käsitelly omalta osaltaan näitä, ja luin kohdat oikein ajatuksella läpi. Koin jonkin sortin valaistumisen; tähän minä olen syyllistynyt. Tässä oma listani:

1. Kärsimättömyys. “Kokeilen lähettää tämän tällaisenaan, jos joku vaikka haluaisi kustantaa.”
Huojentavaa todeta, että ihan ensimmäiseen en ole syyllistynyt. En ole tarjonnut tekstejäni mihinkään, sen sijaan olen hionut niitä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Koen ne edelleen hyvin raakileiksi, niistä puuttuu jotain. Mutta mitä?
Tuomio: SYYTÖN

2. Idean hämäräksi jättäminen. Jokainen kirjoittaja rakastuu joskus omaan ideaansa niin, että pitää sitä ensimmäisestä lauseesta lähtien myös lukijalle kirkkaana.
Minusta tuntuu, että en ole kirjoittanut mitään kovin "taiteellista", niin että teksteilläni on ollut hyvin vähän tilaisuuksia jäädä hämäräksi. Pikemminkin olen vääntänyt rautalankaa vähän liiankin kanssa. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin vääntänyt sitä lankaa oikeassa paikassa, vaan sitä, että todennäköisesti olen selvittänyt yksinkertaisia asioita liikaa ja jättänyt sellaisia selvittämättä mikä olisi kaivannut lihaa luiden päälle. Että mitä tästä nyt sitten sanoisi.
Tuomio: TARVITAAN LISÄSELVITYKSIÄ

3. Palautteen torjuminen. Kyky sisäistää palaute ja sisällyttää se tekstiinsä on taito, joka kehittyy hitaasti.
Jep, nyt löytyi villakoiran ydin. En ole koskaan tarjonnut tekeleitäni mihinkään siitä yksinkertaisesta syystä että pelkään kritiikkiä. Olen todella huono ottamaan kriittistä palautetta vastaan: otan kritiikin usein henkilökohtaisesti vaikkei se sitä olisikaan.
Tuomio: SYYLLINEN

4. Oheistoimintoihin hukuttautuminen. Kirjoitusoppaiden, kirjoittajablogien ja foorumien loputon lukeminen, jämähtäminen yhdentekeviin keskusteluihin, Facebook.
Noh tuota, no. Olen tehnyt kaikkea tätä sen sijaan että kirjoittaisin.
Tuomio: SYYLLINEN

5. Ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen. Kurkistus aidan toiselle puolelle ei kiinnosta. Huono itsetunto estää toisten kirjoittajien seuraan hakeutumisen tai suunsa aukaisemisen kirjoittajapiirin tapaamisessa.
Kyllä. Kyllä. Kyllä. Olen syyllistynyt kaikkeen tähän, ja siihen on syynä luokattoman kauhea kritiikkipeikko. En vain uskalla. Kuvittelen sitkeästi etten osaa, että kaikki muut osaavat jne.
Tuomio: SYYLLINEN. LADON TAA JA NISKALAUKAUS.

Entä mitä tästä opimme? Ainakin sen, että työsarkaa olisi.

Routakodon kirjoittajan teksteistä löytyi toinenkin kohta, joka kolahti. Viisi vinkkiä kirjoittajille, jossa listataan muutama neuvo. Itseeni kopsahti eniten kohta nro 1. "Kirjoita!" Tosiasiahan on, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Kuten muitakin asioita, sitä pitää harjoitella. Itse hoen tyttärelle, että sinun pitää harjoitella asiaa X, ennen kuin opit sen kunnolla. Se nimittäin pyrkii luovuttamaan liian helpolla: jos ei kerrasta suju niin hanskat naulaan. Miten niin muka sama mentaliteetti kuin äidillään kirjoittamisen suhteen...?

Summa summarum: kaikki tämä sai minut ajattelemaan itseäni ja kirjoittamista uudessa valossa. Varsinkin ne raapaleet jäivät kiinnostamaan: tasan sata sanaa + otsikot 15 sanaa, aihe sivuaa scifiä. Jos se ei sivua, kyseessä on ilmeisesti krapu. Rajoitettu koko kiehtoo, pitäisiköhän sitä kokeilla itsekin? Scifikin kiinnostaisi, tai tässä tapauksessa spefi, spekulatiivinen fiktio. Ehkä löydän itseni viimein uudesta suosta sen vanhan sijaan. Olen jo alkanut alustavasti miettiä asioita joista voisi kirjoittaa, ja tämä on oikeasti edistystä siihen että vain luen mitä toiset ovat kirjoittaneet.

--

Ai niin, se *: Se kertomus taitaa jäädäkin kesken. Minulle ei ole tähän mennessä selkiytynyt mitä oikein yritän kertoa ja mitä tarinassa tulee tapahtumaan. En ole varma oliko minulla alun alkaenkaan selvää juonisuunnitelmaa, ja tiedoston yläviitteeseen laittamani aloituspäivämäärä (kyllä, olen järjestyksen ihminen) kertoo, että tarinaa on nyt isketty vuodesta 2000 asti. Tarkka päivä on 10.5., eli juttu on jo teini-ikäinen. Olisi hauska tietää mitä teiniminä oikein ajatteli kun tuon aloitti.

Sata kirjaa (fifty-sixty)

Olen joskus ottanut sivuprojektiksi tuon "Sata kirjaa" (- ja sitten olet kypsä kuopattavaksi...), joka löytyy tuosta yläreunan otsikoista. Tilanne on tällä hetkellä se, että:
- luettuna on 56kpl
- joskus aloitettuna mutta kesken jääneenä 11kpl ja
- kokonaan aloittamatta 33kpl.
No, kun blogi nyt vietti hiljaiseloa, menin toiveikkaana päivittämään sivua, rinta rottingilla että johannestoki sieltä on tuossa ajassa luettu vaikka mitä. Montako oli? Vastaus: yksi. Tasan yhden olin lukenut listalta, vaikka muuten kuulemma luen koko ajan.

Tälläkin hetkellä kesken on ainakin kolme kirjaa: Leila Meacham - Ruusut, Stephen King - Tukikohta ja F. Scott Fitzgerald - Kultahattu. Mitään kaunokirjallisuuden helmiähän nuo kaksi ensinmainittua eivät ole, vaikka molemmissa on runsaasti sivuja: Ruusut pitää kakkossijaa noin 750 sivun määrällä ja Tukikohta melkein tuplaa sen. Kultahattu on paljon ohuempi, mutta sillä lienee enemmän tunnustettuja kirjallisia ansioita, vaikkei listalta löydykään. (Ensin aioin kirjoittaa että eipä varsinkaan mr. Kingillä ole mitään asiaa moisille listoille, mutta ähäkutti, sieltäpä löytyy kuin löytyykin Hohto.)

Se ainoa luettu kirja oli Sofi Oksanen - Puhdistus. Tätä vauhtia tuo lista ei tule luetuksi vaikka eläisin satavuotiaaksi, jos kahteen vuoteen lukee yhden kirjan... Kävi kyllä mielessä että pitäisi ottaa printti tuosta listasta ja käydä sen kanssa kirjastossa, siten voisi olla jotain mahdollisuuksia että ne listan kirjat joskus tulisi luettua.

Tässäpä onkin hyvä sauma uudelle pakkomielteelle.

Kääntyvät takapyörät ja suunnanvaihtovipu

eli autolla ei ajeta kuten trukilla.

Oli vähällä käydä hassusti tänään aamulla ison sekatavarakaupan pihamaalla. Peruutin autoa parkkiruudusta ja olin siirtymässä peruutusmoodista eteenpäinajomoodiin, kun tajusin käteni hakevan vilkkuvipstaakia. Hetkisen hämmästelin että mitä kummaa tuolla päässä liikkuu, ennen kuin tajusin mitä varten sitä hain: olin vaihtavinani pakista eteenpäinajoon. Hilkulla oli, etten iloisesti räväyttänyt vilkkua oikealle ja jatkanut pakki päällä ”eteenpäin”.
Sattuuhan näitä. Edellisellä kerralla unohdin, ettei Toyota Corolla todellakaan käänny lähes paikallaan ympäri kuten samanmerkkinen trukki tekee. Selkeästi on havaittavissa, ett olen viettänyt enemmän aikaa vekslaillen trukkia ahtaassa varastossa kuin henkilöautoa kaupan parkkipaikalla. Jonain päivänä vielä nalkitan itseni niin etten pääse pois, kun unohdan auton ominaisuudet.

-

CMX:n Talvikuningas teki vaikutuksen. Pidän science fictionista ja A.W. Yrjänän myyttisistä sanoituksista, ja kun nämä kaksi yhdistetään, saadaan jotain mikä kuulostaa erittäin hyvältä. Tunti ei ole koskaan tuntunut näin lyhyeltä ajalta.

7203/8000

Eilen tuli Swamp Musicilta ilmoitus, että tilaamani levyt on lähetetty. Viime perjantaina minuun iski hätäännys; CMX:n uusin levy Talvikuningas julkaistiin keskiviikkona, ja minä en ollut tehnyt elettäkään hankkiakseni sitä. Kyseessä kun on vielä 8000kpl:n rajoitettu ja numeroitu painos, enkä voinut kuvitellakaan hankkivani jotain muuta, ensi vuonna julkaistavaa köyhempää versiota. Levykauppoja ei lähimailla, siispä mars nettikauppaan.

Tilasin levyn. Samalla haaviin tarttui myös Cloaca Maxima II, jostain syystä en ole aikaisemmin sitä tullut ostaneeksi, vaikka velipojan omistamaa tallennetta olenkin kuunnellut. Tänään hyppäsin postilaatikolla yhdeksästä asti; kauppaan mennessä ja sieltä tullessa piti käydä tarkistamassa onko postipoika käynyt. Ilmeisesti posti jaetaan joskus puoli yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä, äskettäin oli paketti laatikossa.
Toistaiseksi olen tyytynyt hypistelemään DVD-koteloon pakattua levyä ja tekstit sisältävää kuvitettua kirjasta. En ole edes lueskellut tekstejä; aion odottaa kunnes minulla on aikaa kuunnella tuo eepos läpi kaikessa rauhassa, kuten nautintaohjeeksi on ehdotettu. (Tähänkin pätenee se yhden eteläpohjalaisen firman mainoslause: tätei pirä hotalehtaa.)
Nyt tunniksi lueskelemaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran, ja sitten töihin. Tylsää ja proosallista. Jälkimmäinen, ei ensinmainittu.