Vihertää korvien välissä

Aamulla kaupasta tullessani kurkkasin postilaatikkoon. Mainostenjakajat olivat olleet näköjään ahkeroimassa jo eilen illalla, pääsisin aamukahvin kyytipojaksi lukemaan mitä kaupallisimpia tiedotteita. Piti mennä kauppaan jo kahdeksan pintaan kuten mikäkin mummeli, maito oli loppu ja mustaa kahvia en juo kovin mielelläni.
Mainosnipussa oli ehkä kevään paras mainos: Viherpeukalot -lehdykäinen. Sivu toisensa perään kukkia ja muita kasveja. Sormet syyhyten sitä lueskelin, tästä se taas lähtee. Minulla on joku viehtymys liljoihin, mutta vuokra-asunnon pihaa ei viitsi kovin paljon laitella, jos vaikka tulee muutto. Paha dilemma, jota korjatakseni paneudun ruukkukasveihin. Nyt löysin ilokseni matalakasvuiset liljat, jotka voi istuttaa vaikka isoon ruukkuun terassille tai parvekkeelle. Mahtavaa! Jotain vaihtelua tavallisiin orvokkeihin, joihin ehdin viime kesänä kyllästyä perin pohjin. Ei enää yhtään nyppimistä kaipaavaa rehua tähän huusholliin, ei pihalle eikä sisälle. Sen sijaan liljoja ja ehkä pensaskrassia, mahdollisesti joku köynnös. Eikä liian pieniä ruukkuja tänä kesänä, vaan sellaisia isoja jotka eivät kaipaa kastelua joka päivä.
Lähteeköhän tämä taas käsistä kuten kasvijuttuni yleensäkin...

Sulaisi nyt vain tuo reilun metrin vahvuinen lumipenkka tuolta takapihalta. Ja myös se puoli metriä joka ei ole katolta kinostunutta vaan taivaalta tullutta.

Pulputin

Joillakin naisilla synnytystä edeltää kuulemma "pesänsiivous" tai "pesänrakennusvimma". Vältyn ilmeisesti tällaiselta, kun oli tuo muuttokin juuri, eikä täällä ole juuri tarvetta moiseen. Tiedä sitten ilmeneekö se heillä tarpeesta vai ei, mutta ei ole ainakaan mitenkään todennäköistä että ryhtyisin kartoittamaan keittiökaappien sisältöä tai pesemään kylppäriä hammasharjalla. Tietenkin täällä on vielä vähän tavaraa joka hakee paikkaansa, mutta ensin täältä pitäisi saada ylimääräisiä pois.

Sen sijaan minulla on vakava tarve rakentaa tuonne takapihalle sellainen pulputin. Sellainen mihin laitetaan vähän vettä ja pikkuinen pumppu nostamaan se vesi vaikka jonkin kiven päälle josta se sitten painovoiman vaikutuksesta lirisee alas. Löysinkin jo sopivan pumpun, mutta se osoittautui sisäkäyttöön tarkoitetuksi. Jatkan etsintöjä. T nauraa tälle projektille, ja sanoo että minulla on ilmeisesti harrastuksen puutetta. Taputtaa mahaani ja sanoo että kyllä se tilanne kohta varmaan muuttuu. No, laskettuun aikaan on vielä viikko, että onhan tässä vielä paljon aikaa rakennella se pulputin. Jostain pitäisi vain löytää vähän kiviä siihen, ja sitten pitäisi hakea tienreunasta muutama pajunrisu kelloköynnöksen tueksi. Ja harata pihaa ja laittaa vähän lisää ruohonsiemeniä kun siinä pihassa on sellainen kalju läntti. Onko tämä sittenkin sitä pesänrakennusta, vähän kieroutuneessa muodossa vain?

Loppusuora häämöttää

monessakin asiassa.

Eilen varmistui, että saamme perjantaina avaimet uuteen asuntoon. Viimeinkin tarkka päivämäärä; on hieman jännitetty että valmistuuko se remontti tähän päivään mennessä kuten on lupailtu, vai venyykö vielä pari viikkoa. Valmistui se. Huomenna saadaan vietyä edes jotain tästä pahvilaatikkokaaoksesta uudelle asunnolle. Pitäisi käydä hakemassa jätesäkkejä joihin saa nuo vaatteet sullottua. Niitä nyt ei sen kummemmin tarvitse pakkailla.
Käväisin eilen kurkistamassa miltä asunnon pihalla näyttää, ja näyttihän se juuri siltä kuin odottaa saattoikin: mustaa maata joka puolella. Toivottavasti pihatyön tehneet henkilöt ovat muistaneet kylvää nurmikonsiemenet ennen kuin ovat lähteneet... Onneksi takapihan puolella on puinen terassi jossa voi istuskella.

...ja jossa voi ennen kaikkea kasvattaa kesäkukkia. Minulla on pahanlainen puutarhaintoilun kausi aina näin keväisin, parina vuonna olen laitellut huonommalla ja paremmalla menestyksellä kukkia parvekkeelle mutta viime keväänä meni sekin mahdollisuus. Olihan tuskainen kevät. Nyt on taas mahdollisuus istuttaa jotain, ja olen pari viime viikkoa kärvistellyt taimitarjonnan ihanuuksien edessä; ei ihan vielä mutta kohta, kohta... Huomenna käyn naapurikaupungissa markkinoilla, tarkoituksenani on ostaa uusi matto olohuoneeseen, ja samalla reissulla haen jostain ne orvokit ja pelakuut ja muut aurinkoa sietävät purkkikukat sekä säkin tai pari multaa. Lienee parasta ostaa myös paketti hallaharsoa, täällä tuli eilen illalla ja viime yönä pari senttiä jotain lumiräntää joka ei vieläkään ole joka paikasta sulanut.

Lämpömittari ei kylläkään näyttänyt kovin pakkasta, yöllä katsoin lukemat -0,8. Öisin tulee nykyään kuuhisteltua kaikenlaista, heräilen pari-kolme kertaa yössä käymään vessassa, ottamaan närästyslääkettä tai vain lukemaan kun ei pysty nukkumaankaan. T on onneksi varsin sikeäuninen, eikä herää kuuhisteluuni. Tässä yönä muutamana se ei herännyt vaikka tien toisella puolella jonkun auton varashälytin laukesi ja piipasi varmaan viisi minuuttia yhtäjaksoisesti, toisin kuin minä joka olin heti täysin hereillä. Minun herättämiseeni riittää se, että herätyskello naksahtaa viisi sekuntia ennen kuin se alkaa soida kunnolla, kun taas T antaa sen huutaa kunnes ääni on täysillä, ja havahtuu vasta kun tönin kylkeen että sammuta se. (Että arvata saa kuka meillä sitten yöllä on tikkana hereillä kun poikanen vähänkin inahtaa. Ja kuka kysyy että "ai huusiko se yöllä?")

Tänään viikkoja 35+6, eli nelisen viikkoa laskettuun aikaan. Poikanen oli viimeisimmässä ultrassa yllättäen oikein päin, toivottavasti pysyykin noin. Välillä kyllä tuntuu että se on poikittain ja potkii tietään ulos kyljestä...

Vihertävää jauhantaa

Viime perjantaina olin niin tarmokas, että ennen kymmentä aamulla olin pessyt koneellisen pyykkiä (tahtoo sanoa: laitoin pyykit ja aineet koneeseen, suljin luukut ja väänsin ohjelman päälle sekä vein kuivumaan) ja vaihtanut kahden kotikukan* mullat. En tiedä tykkäsikö kuningaskissus huonoa, se näyttää jotenkin nuukahtaneelta. Tai sitten käsittely irroitti toisiinsa tarttuneet varret ja ilman toistensa suomaa tukea ne nurjahtivat. Jompi kumpi. Aika näyttää mitä se tekee. Jos se kuolee, haen anopilta uudet pistokkaat. Anopilla on sellainen reilun metrin halkaisijaltaan oleva kissus. Se (kasvi) ei huomaa mitään jos sitä vähän harventaa.

*eräs kaveri sanoi kotikukka, kun ei millään muistanut oikeaa sanaa (viherkasvi)

Kissuksen lisäksi uuden purkin sai limoviikuna. Hain äsken hetken mielijohteesta sille hoito-ohjetta, ja totesin pitäneeni sitä aivan väärässä paikassa. Puolivarjon sijaan se on nakottanut etelänpuolen ikkunalaudalla, enkä ole muistanut kastellakaan tarpeeksi (lannoituksesta ei tässä yhteydessä maksa vaivaa edes puhua...) Meillä kasvit saavat vettä sitten kun osaavat pyytää sitä kauniisti, ja "kukkaruokaa" olen antanut niille viimeksi joskus Tampereella (muutosta on kohta vuosi). Pitää varmaan sijoittaa se limoviikuna toisaalle. Yksiössä vain on vähänlaisesti valikoimaa sijainnin suhteen. No, ehkä se menestyy kirjahyllyn päällä.

En todellakaan (valitettavasti!) ole samanlainen viherpeukalo kuin mummini, joka kukittaa samaa amaryllista pari joulua peräkkäin, ja jonka en ole koskaan kuullut saaneen yhtään kasvia (niin viher- kuin kukkivaakaan) hengiltä. Äitini haki viime vuonna mummilta pistokkaita nukkumatista, jonka oli itse vienyt joskus parikymmentä vuotta sitten mummille, kun ei sitä halunnut pitää. Minulla suurin saavutus lienee pari vuotta hengissä sinnitellyt kasvi. Jos siis puhutaan sellaisesta kasvista, jota pitää oikeasti hoitaa, toisin kuin ne joita minulla enimmäkseen on. Kirjovehka ja herttaköynnösvehka tuntuvat pysyvän hengissä "vettä sitten kun lehdet rullautuvat" -metodilla. Ainakin ovat sinnitelleet vuodesta 2002.

Haluaisin kyllä tänäkin vuonna yrittää kesäkasvien kasvatusta. Minulla on sitä "parvekekuopsutusta" varten hankittuna lasten puutarhatyökalusettikin, jossa on pikkupikkulapio ja pikkupikkuhara sekä pari muuta tykötarvetta. Aikaisempina vuosina menestys on ollut heikonlainen, mutta ehkä jo tänä vuonna saan ne pahuksen tomaatit sirkkalehtivaihetta pidemmälle. (Toivoa sopii...) Parhaiten parvekkeella (silloin kun meillä oli parveke) menestyivät elämänlanka ja ruusupapu, molemmat kukkivat. Ja sitten se kääpiökukkainen orvokki, joka kukki vielä syyskuussakin. Sen kyllä ostin valmiina taimena. Sen sijaan unikot, krassit ja ties mitkä muut kokivat surullisen lopun. Minulla taitaa vihertää vain pikkusormen kynnen kärki...

Odottelen kirjaston avautumista. Taidan hakea yhden luottoteoksistani, Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen. Luin parissa viikossa Christian Jacq'n Ramses-sarjan mutta ei se oikein iskenyt. En kuitenkaan jättänyt kesken. Kyllä Waltari on aina parempi.
En koskaan jätä kirjoja kesken, jollei tapaus nyt ole täysin toivoton. Luen vaikka hampaat irvessä loppuun; saattaahan se yllättää vaikka viimeisellä sivulla. Ja luen kirjan järjestyksessä alusta loppuun, toisin kuin vanhempi käly (miehen veljen vaimo) tekee: lukee ensin lopun jottei tarvitse lukiessa jännittää miten käy. Ei onnistuisi minulta, minusta siinä häviää nautinto koko hommasta. Kun kirjailija on kerran tarkoittanut että vasta lopussa selviää miten käy, miksi mennä sorkkimaan järjestystä? Joku roti se hommassa olla pitää.