Läppäri?

Kirjoituspuuhien elpymisen myötä rupesin haaveilemaan omasta tietokoneesta ja sitä myötä edes jonkinlaisesta työrauhasta. Meillä on niukanlaisesti laitekantaa kotosalla; löytyy yhteiskäytössä oleva ns. pöytäkone, ja minulla on lisäksi Samsungin tabletti. Kirjoittelen joskus pöytäkoneella, mutta vain kun olen yksin kotona, eli käytännössä silloin kun lapset ja mies ovat jossain muualla. En todellakaan kaipaa ketään lukutaitoista kurkkimaan olan yli, ja sellaisen välttäminen on mahdotonta niin kauan kuin tietokone sijaitsee olohuoneessa ja kaikki muu toiminta tapahtuu siinä välittömässä läheisyydessä. Työhuoneeksi pyhitettävää tilaa ei tässä talossa yksinkertaisesti ole. Neliöitä on alle sata, ja makuuhuoneeseen tietokoneella on ehdoton porttikielto - sinne ehkä fyysisesti sopisi mutta henkisesti tökkää. Joku muu ratkaisu olisi siis keksittävä.

Läppäri olisi kiva. Saisi tehdä juttujaan siellä missä sattuu rauhallista olemaan, mutta onko se ehkä vähän ylimitoitettua ostaa läppäri vain kirjoituskoneeksi? Ja jos kelvollisen haluaa, niin jokunen satanen siihen uppoaisi. Se vähän pisti miettimään. Tarvitsenko minä sitä oikeasti niin paljon, että uhraisin kolme-neljäsataa? No en.

Mun uusi "läppäri".

Miksi en? Siksi, koska tabletillakin pyörii ihan toimiva karvalakkimallin tekstinkäsittely, ja sen kummempaa en tarvitsekaan* - pärjäisin periaatteessa ohjelmiston puolesta ihan loistavasti.

Mutta kun tabletissa on niin toivottoman epäkäytännöllinen kosketusnäyttö. Siitä puuttuu tuntuma ja ns. näppäinpalaute eli lyöntivirheitä tulee tuhkatiheään. Plus että virtuaalinäppis syö noin puolet ruudusta, ja se sitten syö hermoja. Lisäksi kosketusnäytöllä on ärsyttävän hankala kohdistaa kursoria - se menee aina vähän sinne päin, ja se käy pidemmän päälle hermoille. No, rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän silläkin kirjoittaa, mutta voisihan meillä olla helpompaakin... Aloin vakavissani jo kallistua uudestaan läppärin hankinnan puoleen, kunnes muistin törmänneeni reilu vuosi sitten eBayssa Bluetooth-yhteydellä toimiviin, näppäimistöllisiin tablet-koteloihin. Hiukan kyllä arvelutti skandien puuttuminen, mutta noh, joka tapauksessahan pyöritän niitä samoja tekstejä pöytäkoneellakin (käteviä nuo pilvipalvelut!) joten saahan ne korjattua sitten sitä kautta, jos häiritseväksi käy.

Tilausta kehiin, ja perjantaina hain postista uudenkarhean näppikseni.

Pikaisen latauksen jälkeen (näppäimistö latautuu pöytäkoneen USB-portista) pääsin kokeilemaan kirjoittamista, ja kyllähän oli ihan toista kuin kosketusnäytön kanssa nyhvääminen! Juhlaa! Silikoniset näppäimet painuvat juuri sopivasti, viive näytöllä on olematon ja sokerina pohjalla: vaikka näppiksen asettelu on näennäisesti jenkkimallinen niin käytännössä merkit löytyvät samoilta paikoilta kuin normaalissakin näppiksessä. Merkki näppäimistöllä on siis (muiden kuin A-Z -aakkoston osalta) eri kuin tulostuva merkki, mutta eipä tuo haittaa. Melkein parikymmentä vuotta kun on kirjoittanut koneella niin harvoin sitä tarvitsee näppäimistöä katsoa. Ä tosin löytyy ihan eri paikasta kuin normaalisti, mutta parissa illassa meni sormille perille että missä se olikaan (alarivillä).

Kapistus maksoi parikymppiä ja olen erittäin tyytyväinen. Paketti taittuu pienehköksi salkuksi kun sen sulkee, eli se suojaa samalla myös itse laitteen esim. laukussa. Avattuna se toimii myös näytön tukena kuten kuvasta näkyy. Kokoontaitettuna muistuttaa pientä salkkua.

Ja koska tästä löytyy myös nuolinäppäimistö, se turhauttava kursorin kohdistaminen tekstitiedostossa on historiaa. Riittää kun osuu edes sinne päin ja nuolilla pelataan loput. Heippa hei, turhautuminen! Terve, uusi "läppäri"!


--
*Hei, alkuaikoina kirjoitin kaiken Notepadilla - karvalakeista karvalakeimmalla kirjoitusohjelmalla siis!

Matkalla ei minnekään

Kirjoitin jonkin verran kirjoittamisesta viime vuonna, ja tuossa joku aika sitten tuumin aihetta vähän lisää. Olen siis harrastanut jonkinasteista kynäilyä kaksitoistavuotiaasta asti. Piti oikein miettiä että milloin aloitin, mutta kyllä se ala-asteen puolella oli. Kirjoitin silloin ihan hirveää saippuaoopperaa, jossa johtotähtenä toimivat nuortenlehtien novellit. Muistaako joku sellaista lehteä kuin Sinä&Minä? Jos muistaa, niin sitten muistaa varmaan ne novellitkin. Haalin lehtiä kirjastosta hirveällä vimmalla, ahmin kritiikittä kirjalliset tuotokset ja tsip, matkijalintu minussa heräsi. Elämänkokemusta tuolloin oli pyöreä nolla. Ei kai tarvitse selittää enempää? Hävettää kuulkaa vieläkin niin vietävästi.
Luetin "hengentuotteitani" kaveripiirillä, mutta sen laajemmalle ne eivät (kiitosjaylistys!) koskaan levinneet. Toki ne ovat vielä tallella. Hienosti ruutupaperin molemmin puolin kuulakärkikynällä - nyttemmin jo levinneellä - kirjoitettuina, yliviivattuina ja marginaaleihin korjattuina. Ehkä kestän katsoa niitä joskus kymmenen vuoden kuluttua.

Silloin minulla ei ollut ongelmia saada tekstiä päätökseen. Minulla oli aina joku kristallinkirkas idea, jonka pohjalta lähdin tarinoitani kirjoittelemaan. Hallitsin draaman kaaren, olihan sitä niin paljon jauhettu ainekirjoituksen yhteydessä, mutta asiasisällön kanssa olikin sitten niin ja näin. Tai ei niissä asiasisältöä ollut, hyvä jos sisältöä. Olin nuori, innokas ja varsin pihalla. Kaikesta. Mutta ei se tahtia haitannut. Ja oli kirjoittelusta ihan konkreettista hyötyäkin: äidinkielen aineista saadut numerot sen kuin paranivat paranemistaan, niin että kun lähtötaso oli jossain kasin paikkeilla, viimeiset yläasteella kirjoitetut aineet olivat vähintään 10-. (Oikeinkirjoitustaidosta on ehkä kyllä hiven karissut matkan varrelle, mutta kyllä minä vielä kirjoista kielioppivirheet bongaan ja kykenen tuottamaan oikeakielistä tekstiä!)

Ennen oli kynä ja paperi. Nyt on näppis ja muistitikku.

Nykyään tilanne on vähän toisin päin. Saatan kirjoittaa pitkiä pätkiä, mutta päämäärää ei juuri ole. Tahtoo sanoa että minulla ei ole lopullista kuvaa siitä mihin juttu päättyy. Tämän hetken päämääränä on saada kohtaukset lomittumaan kauniisti toisiinsa. Kirjoittelen tilannekuvauksia ja dialogeja sivukaupalla, mutta mihinkään ei päästä. Tarina ei juuri etene, koska varsinaista tarinan kehityskaaren määrittävää juonta ei ole. Homma toimii ehkä eniten sormi- ja mielikuvitteluharjoituksena. Kesällä se vielä hermostutti minua, välillä niinkin paljon että en saanut kirjoitettua sanaakaan. Jostain syystä koin asian niin etten saisi kirjoittaa vain huvikseni, vaan että hommalla pitäisi olla selkeä päämäärä, hyvä ettei deadlinekin vielä kaupanpäällisiksi. Suoritusyhteiskunta on hyvin lyönyt itsensä läpi täällä. Ahdistin itseäni tällä, kunnes tovi sitten havahduin miettimään tilannetta.
Teininä kirjoittamisen takana oli jonkinlainen sisäinen pakko; johonkin piti suoltaa se mitä päässä liikkui. Paino sanalla suoltaa. Koska materiaali ei ollut omaelämäkerrallista, en voinut sitä kirjoittaa päiväkirjoihin, vaan sille piti kehittää muu kanava. Silloin minua kiinnosti juonellinen kirjoittaminen - toki kiinnostaa edelleenkin, mutta vähän eri tavalla. Tunnen, että sama pakko on edelleen olemassa - jossain kaiken muun sälän alle hautautuneena. Sitten tajusin, että vaikka minulla on tietynlainen pakko kirjoittaa, minun ei ole pakko kirjoittaa tietynlaisissa raameissa. Erään ihmisen sanat avautuivat minulle lopultakin: "vaikket olisi koskaan julkaissut riviäkään, sinua pitäisi sanoa kirjailijaksi". Minä voin olla kirjailija vaikkei minusta sellaista koskaan "oikeasti" tulisikaan. Tämän ymmärtäminen tuntui helpottavalta.

Annoin itselleni luvan ja vapauden olla sellainen kirjoittaja kuin haluan; kirjoittaja joka ei saa koskaan mitään valmiiksi, joka kirjoittaa kuvaannolliseen pöytälaatikkoon eli kirjaimellisesti muistitikulle. Joka viilaa yhtä lausetta uudelleen ja uudelleen silkan mielihyvän vuoksi, ei siksi että joku sitä vaatii. Olen aina pitänyt matkalla olemisesta paljon enemmän kuin määränpäähän pääsemisestä. Sama tuntuu pätevän kirjoittamiseenkin. Kirjoittaessa ja matkalla on samanlainen zen-fiilis. Että kaikki on kohdillaan ja juuri niin kuin kuuluukin. Miksen saisi nauttia siitä edes kirjoittaessani, loputtomiin jos siltä tuntuu? Mikä pakko minun on päästä perille? Mikä pakko minun on tässä(kin) mahtua normiin ja muottiin, kun en sitä itse halua?

Annoin itselleni luvan olla ikuisella matkalla ei minnekään. Ja se on paljon minulta.

Heippa, minä!

Valvoin viime yönä neljään, heräsin aamulla yhdeksältä, ja nyt väsyttää. Ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän olen VAPAAEHTOISESTI ollut menemättä nukkumaan viimeistään kahdeltatoista. (No joo, on sitä pari kertaa valvottu juhlien yli kahdentoista mutta sitä nyt ei lasketa. Ja sitä paitsi kaverit pakotti! Niin kerta!) Nukkuminen on minulle vähän kuin syöminen; on pakko tai iskee kärtty. Väsynyttä minua ei katsele kukaan, nälkäistä vielä vähemmän. Illalla on pakko päästä aikaisin nukkumaan, koska aamulla pitää herätä kuitenkin viimeistään kahdeksalta, kun jälkikasvu tulee sängyn viereen ja ilmoittaa että tarttis saada aamupalaa.

Mutta nytpä olen yksin, ja teen tasan niin kuin huvittaa, HAHAA. Saan olla nälkäinen ja väsynyt ihan rauhassa - enhän minä itselleni kärttyile vaan niille muille läsnäoleville. Sitä paitsi olen nyt vakavissani kaivellut naftaliinista vanhan harrastukseni kirjoittamisen, ja saanut oikeasti aikaankin useamman sivun. Siinä puuhassa sitä viime yönäkin vähän venähti. En päässyt kirjoittamisessa vauhtiin oikeastaan ennen iltakymmentä, ja kun pääsin vauhtiin en viitsinyt lopettaa heti vain sen takia että pitäisi mennä nukkumaan. Toki en kaikkea aikaa käyttänyt kirjoittamiseen, rehellisyyden nimissä on sanottava että lueskelin nettijuttuja ja kaivelin Spotifysta kaikkea kivaa musiikkia, mutta aina välillä naputtelin kappaleen tai pari. Otin alkukesästä työn alle yhden vanhan käsikirjoituksentekeleen, ja olen nyt työstänyt sitä. Aika paljon kirjoittamisessa on ollut kyse luurangon lihottamsesta, eli olen ammoin kehitellyt tarinan rungon ja täydennän sitä nyt. Toki olen kirjoittanut sivukaupalla uuttakin; olen jatkanut tapahtumaketjua siitä mihin jäin, ja kirjoittanut kokonaan uusia kohtauksia entisten väliin.

Olin teininä samanlainen yökukkuja kirjoittaessani. Aloitin oikeastaan vasta puoliltaöin, ja saatoin valvoa aamukuuteen. Ympäristö arvosti. Toki tein tätä vain kesäisin ja lomilla. Hauska huomata ettei vanha minä sittenkään ole niin kaukana.

Vanha minä on löytynyt muutenkin nyt viime aikoina. Minusta tuntuu että hukkasin itseni jossain vaiheessa esikoisen synnyttyä kuusi vuotta sitten, ja tässä pikku hiljaa olen alkanut löytää itseäni uudelleen. Konkreettisesti tajusin asian joskus kolme vuotta sitten, kun ajelin meidän silloisella kakkosautolla jossa oli toimivat stereot. Aina niissä ei ole. Nykyisimmässä on, onneksi. Kävin sukuloimassa, menomatkalla ostin Viikatteen Marraskuun lauluja I ja II -cd:t ja soittelin niitä melko kovalla volyymilla. En tiedä mikä siinä oli se tekijä, kai se kulminoitui yhtyeeseen. Olen Viikatetta kuunnellut jostain alkuhämäristä saakka, ja silloin jotenkin tajusin että olenhan minä muutakin kuin äiti. Olen minä. Mutta missä se minä oikein on? Mistä se pitää (muusta kuin suklaasta), mitä se haluaa (muuta kuin olla toisinaan yksin) ja miksi se on hävinnyt? Ja milloin, mihin? Sitten yhtäkkiä, siinä ajellessani, rupesin kaipaamaan yhtä ihmistä, nettituttua vuosien takaa. Olin kadottanut yhteyden erään foorumin kadotessa. Meillä oli tapana pitää yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti vuosien mittaan yksityisviestein, ja kaipasin niitä juttuja. Mutta mitä tehdä jos ihmisestä tietää foorumilla käytetyn nimimerkin ja etunimen, joka ihmisen ikäryhmässä on niitä suhteellisen suosittuja? No, en ole mikään hakkeri tai muukaan näppäränäppi mutta niin minä vain sain kaiveltua esiin yhteystiedon, joka osoittautui oikeaksi.
Ja olin niin iloinen kun sain vastauksenkin.

Siitä se pikku hiljaa lähti purkautumaan, oman itsensä etsiminen ja löytäminen. Monta vuotta olin vain äiti, olemassa vain siksi että jonkun piti tehdä kaikki äidin työt. Nyt olen löytänyt jotain siitä vanhasta minästä, joka olin joskus ennen. Ja joka olen edelleenkin. Se, joka rakastaa lukemista ja musiikkia, tykkää olla itsekseen eikä pidä ruoanlaitosta. Mahdollisuuden tullen tanssii valomerkkiin ja pitää ginilonkerosta. Rakastaa pinkkiä ja röyhelöitä, puhuu mielellään vaikka äänensä käheäksi jostain muusta kuin lapsista. Hajoilee siivouksen vuoksi, ja nauraa oudoille jutuille.

Pienviljelijän arkea. (Kokonaiset kaksi ohrankortta parkkipaikan sepelissä.)

Heippa minä, oli kiva tavata taas. Eihän erota enää?

No kun joku sanoo sen kumminkin paremmin

Kuten useampaan kertaan olen tässäkin mietemaailmassa tainnut mainita, harrastelen kirjoittamista. Tai ehkä nykyään olisi korrektimpaa sanoa että minulla oli aiemmin tapana harrastella kirjoittamista. Ei mitään ihmeellistä, ei fantasiaa tai muuta örkkimäistä, vain reaalimaailmaan sijoittuvia pieniä kertomuksia, mutta kuitenkin puhtaasti mielikuviteltuja juttuja, ei siis omaelämäkerrallista sisältöä. Kirjoittaminen oli aikoinaan luonteva jatkumo jatkuvalle kaunokirjallisuuden lukemiselle: oli kiva kokeilla osaisinko itsekin. Osasin kyllä, ainakin vähän. Oli kiinnostavaa huomata miten sain kehiteltyä monisivuisen tarinan jostain irtoajatuksesta. Eivät ne mitään ihmeellisiä olleet, mutta ihan omia tuotoksiani kuitenkin. Luetutinkin niitä joskus kaveripiirillä, mutta sen kummemman kritiikin kohteeksi en niitä koskaan antanut. Ne olivat enimmäkseen omia päänsisäisiä sukelluksiani, trippejä henkiseen maailmaani. Pisin hengentuotteeni on tätä nykyä 98 sivua, noin 32 000 sanaa (Times New Roman 12, riviväli 1,5), mutta se on edelleen keskeneräinen*. Pitäisiköhän sitä nimittää pienoisromaaniksi? Ainakin Wikipedian määritelmän mukaan suomenkielinen novelli on huomattavasti lyhyempi, 1000-8000 sanaa. Suurin osa muista teelmyksistäni menee varmaan tuohon kategoriaan.

Merkillepantavaa on se, että kohta kymmeneen vuoteen en ole saanut aloitettua oikeastaan mitään uutta. Olen vain rämpinyt vanhojen tekstieni suossa, kirjoittanut joitain kohtia uusiksi ja täydentänyt tai muuten muokannut sisältöä lisää/poista kohtaus -meiningillä. Sivu- tai sanamäärillä laskettuna ollaan varmaan plusmiinusnollassa. Nykyään en siis kirjoita juuri mitään, hätinä tätä blogia. Ja tämäkin oli luokattoman pitkällä tauolla... Luen kyllä edelleen paljon, ja nyt kun lapset ovat isompia luen varmaan taas yhtä paljon kuin ennen lapsia, kun luin useammankin kirjan viikossa. (Kirjaholistin tunnustus: Jos rehellisiä ollaan, niin tuollaisia normaaleja 200-300 sivuisia meni semmoinen 5-7kpl/viikko. Jos luin jotain paksumpaa teosta niin sitten muutama vähemmän. Samoissa määrissä alan olla taas.)

Miksi en kirjoita? En ehdi, se tuntuu niin vaikealta, ei ole ideoita, en jaksa, joku muu kyllä sanoo saman paremmin... Näitä syitä kyllä riittää. Olin jo tuudittautunut siihen uskoon, etten enää osaa edes kirjoittaa, kun törmäsin Routakotoon. Harmillista kyllä en enää muista mitä kautta sinne päädyin, mutta se teki vaikutuksen. Etenkin raapale-osio. Luin kaikki raapaleet, osan useampaan kertaan. Tässä vaiheessa lienee varminta antaa varoituksen sana: jos mikään scifi-tyyppinen kiinnostaa, eikä sinulla juuri tällä hetkellä olisi aikaa vaan kiire bussille tai töihin, älä avaa niitä. Toistan, älä avaa. Istuin yhtenäkin yönä kahden aikaan koneella lukemassa niitä. Olisi pitänyt olla nukkumassa.
Sitten kun olin saanut raapaleet käsiteltyä, siirryin muihin teksteihin, kuten osioon "Kirjoittamisesta". Löysin linkin Margaret Pennyn muistikirjaan: Harrastajakirjoittajan viisi virhettä. Routakodon kirjoittaja oli käsitelly omalta osaltaan näitä, ja luin kohdat oikein ajatuksella läpi. Koin jonkin sortin valaistumisen; tähän minä olen syyllistynyt. Tässä oma listani:

1. Kärsimättömyys. “Kokeilen lähettää tämän tällaisenaan, jos joku vaikka haluaisi kustantaa.”
Huojentavaa todeta, että ihan ensimmäiseen en ole syyllistynyt. En ole tarjonnut tekstejäni mihinkään, sen sijaan olen hionut niitä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Koen ne edelleen hyvin raakileiksi, niistä puuttuu jotain. Mutta mitä?
Tuomio: SYYTÖN

2. Idean hämäräksi jättäminen. Jokainen kirjoittaja rakastuu joskus omaan ideaansa niin, että pitää sitä ensimmäisestä lauseesta lähtien myös lukijalle kirkkaana.
Minusta tuntuu, että en ole kirjoittanut mitään kovin "taiteellista", niin että teksteilläni on ollut hyvin vähän tilaisuuksia jäädä hämäräksi. Pikemminkin olen vääntänyt rautalankaa vähän liiankin kanssa. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin vääntänyt sitä lankaa oikeassa paikassa, vaan sitä, että todennäköisesti olen selvittänyt yksinkertaisia asioita liikaa ja jättänyt sellaisia selvittämättä mikä olisi kaivannut lihaa luiden päälle. Että mitä tästä nyt sitten sanoisi.
Tuomio: TARVITAAN LISÄSELVITYKSIÄ

3. Palautteen torjuminen. Kyky sisäistää palaute ja sisällyttää se tekstiinsä on taito, joka kehittyy hitaasti.
Jep, nyt löytyi villakoiran ydin. En ole koskaan tarjonnut tekeleitäni mihinkään siitä yksinkertaisesta syystä että pelkään kritiikkiä. Olen todella huono ottamaan kriittistä palautetta vastaan: otan kritiikin usein henkilökohtaisesti vaikkei se sitä olisikaan.
Tuomio: SYYLLINEN

4. Oheistoimintoihin hukuttautuminen. Kirjoitusoppaiden, kirjoittajablogien ja foorumien loputon lukeminen, jämähtäminen yhdentekeviin keskusteluihin, Facebook.
Noh tuota, no. Olen tehnyt kaikkea tätä sen sijaan että kirjoittaisin.
Tuomio: SYYLLINEN

5. Ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen. Kurkistus aidan toiselle puolelle ei kiinnosta. Huono itsetunto estää toisten kirjoittajien seuraan hakeutumisen tai suunsa aukaisemisen kirjoittajapiirin tapaamisessa.
Kyllä. Kyllä. Kyllä. Olen syyllistynyt kaikkeen tähän, ja siihen on syynä luokattoman kauhea kritiikkipeikko. En vain uskalla. Kuvittelen sitkeästi etten osaa, että kaikki muut osaavat jne.
Tuomio: SYYLLINEN. LADON TAA JA NISKALAUKAUS.

Entä mitä tästä opimme? Ainakin sen, että työsarkaa olisi.

Routakodon kirjoittajan teksteistä löytyi toinenkin kohta, joka kolahti. Viisi vinkkiä kirjoittajille, jossa listataan muutama neuvo. Itseeni kopsahti eniten kohta nro 1. "Kirjoita!" Tosiasiahan on, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Kuten muitakin asioita, sitä pitää harjoitella. Itse hoen tyttärelle, että sinun pitää harjoitella asiaa X, ennen kuin opit sen kunnolla. Se nimittäin pyrkii luovuttamaan liian helpolla: jos ei kerrasta suju niin hanskat naulaan. Miten niin muka sama mentaliteetti kuin äidillään kirjoittamisen suhteen...?

Summa summarum: kaikki tämä sai minut ajattelemaan itseäni ja kirjoittamista uudessa valossa. Varsinkin ne raapaleet jäivät kiinnostamaan: tasan sata sanaa + otsikot 15 sanaa, aihe sivuaa scifiä. Jos se ei sivua, kyseessä on ilmeisesti krapu. Rajoitettu koko kiehtoo, pitäisiköhän sitä kokeilla itsekin? Scifikin kiinnostaisi, tai tässä tapauksessa spefi, spekulatiivinen fiktio. Ehkä löydän itseni viimein uudesta suosta sen vanhan sijaan. Olen jo alkanut alustavasti miettiä asioita joista voisi kirjoittaa, ja tämä on oikeasti edistystä siihen että vain luen mitä toiset ovat kirjoittaneet.

--

Ai niin, se *: Se kertomus taitaa jäädäkin kesken. Minulle ei ole tähän mennessä selkiytynyt mitä oikein yritän kertoa ja mitä tarinassa tulee tapahtumaan. En ole varma oliko minulla alun alkaenkaan selvää juonisuunnitelmaa, ja tiedoston yläviitteeseen laittamani aloituspäivämäärä (kyllä, olen järjestyksen ihminen) kertoo, että tarinaa on nyt isketty vuodesta 2000 asti. Tarkka päivä on 10.5., eli juttu on jo teini-ikäinen. Olisi hauska tietää mitä teiniminä oikein ajatteli kun tuon aloitti.