perjantai 29. syyskuuta 2006

Tätä elämää

Tämä viikko on mennyt niin, että maanantaina kykenin käymään yhdellä luennolla. Sitten tuli kaksi hyppytuntia ennen seuraavaa, joten lähdin käymään keskustassa. Sitä ennen kävin koulun kirjastosta hakemassa yhden opuksen, ja kun avasin suuni, kauhistuin sitä käheää viskinpolttamaa ääntä. Ei, en ole ryypännyt, vaan hankkinut lentsun.
Kaupungilla palelin niin perusteellisesti, että päätin häipyä kotiin jatkamaan palelua. Siitä eteenpäin olenkin maannut peiton alla sairastamassa. Pidemmän päälle ei ole hääviä.

Olen myös niin perusteellisen PA että harvoin olen ollut. Niin rahaton, että piti pyytää velipoikaa tekemään kopiot parista levystä joita himoitsin muttei ole varaa ostaa. Ostan ne kyllä aitoina heti kun saan rahaa, mutta sillä aikaa kuuntelen kopioita. Näin sitä perusrehellinen ihminen syyllistyy laittomuuksiin. Lieventääkö tuomiota se, että olen todellakin ostamassa levyt heti kun se on taloudellisesti mahdollista?

Eilinen meni muuten täysin ketuiksi. Helvetti tätä elämää. Ensinnäkin, sain hepslaakin rahatilanteen takia. Toiseksi, kroppa on ihan sekaisin. Kolmanneksi, sisukset eivät tykkää kolmen vuorokauden elämisestä noin kolmella voileivällä, muutamalla mehumukillisella sekä purkillisella hedelmäsosetta. Tuon verran olen syönyt yhteensä kolmessa vuorokaudessa. Tuohon syömiseen lisätään antibiootti kaksi kertaa päivässä, ja vatsa parkuu armoa. Räkätaudin seurauksena vasempaan korvaan kehittyi välikorvantulehdus, jota nyt lääkitään antibiootein. En yhtään ihmettele että korvani ovat omituisen helposti naksuvat kun noita korvatulehduksia tulee sairastettua. Lastentauteja, perhana vie. Ole tässä sitten aikuista kun tuollaisia pitää sairastella.

torstai 7. syyskuuta 2006

-isi

eli vaatimuksia konditionaalissa.

Sitä pitäisi olla niin monenlainen. Pitäisi olla älykäs, sanavalmis, nokkela, humoristinen, yleissivistynyt sekä hyvin perillä ajankohtaisista tapahtumista. Että kukas se missäkin päin maailmaa sotii kenenkin kanssa ja mikä on poliitikko X:n kanta NATO-asioissa.
Nämä siis jotta pärjäät normaalissa kahvipöytäkeskustelussa.
Jotta pärjäisit seurustelu- ja ihmissuhdemarkkinoilla, sinun tulisi olla (edellämainittujen lisäksi) persoonallinen, hauska, kaunis, hoikka, hyvinpukeutuva, hallita kevyt sekä raskaampi flirtti sekä osata antaa tilaa ja olla lähellä.
Työmarkkinoilla pärjätäksesi kaikki edelliset, ja lisäksi olisi etu jos alle kolmikymppisenä olisit hankkinut vähintään yhden korkeakoulututkinnon, ollut viisi vuotta töissä, perustanut perheen (ettei sitten ole sitä riskiä että parin vuoden päästä perustat sen), plussaksi katsotaan jos puhut viittä kieltä joista kolmea paremmin kuin kyseisen maan alkuasukas, lisäksi saisit olla yhteis- ja tiimityökykyinen, innovatiivinen, joustava ja kiinnostunut uusista haasteista.

Entäs jos olenkin tylsä ja tavallinen ihminen? Ihminen, joka puhuu yksikseen hyljekeittokirjasta (on sellainenkin ihan oikeasti olemassa), joka ei edes tiedä missä on Libanon (häpeä!), jonka käsitys hyvästä pukeutumisesta on siistimmät farkut ja vähiten nyppyyntynyt neule, joka nauraa vääränä Absoluuttisen Nollapisteen kappaleen "Vihkikaava ja käytäntö" sanoille Kun kysyin "saanko jos kannan vinttiin sen lipaston?", hän kielsi koska kaadoin pihaltamme väärät puut. Tämä siveys ei johdu vain siitä, että toimin omin päin, mutta se nyt kaikki vain on kivaa mitä naiset inhoaa. (Kun ensimmmäisen kerran kuulin tuon, tuli mieleen että häh? Sitten piti ottaa vähän taaksepäin ja kuunnella uudestaan. Repesin nauruun.)

Asetetaanko meille liikaa odotuksia? Jos summaa yhteen sen, mitä pystyy lukemaan suoraan ja rivien välistä niin aikakaus- kuin elämäntapalehdistä sekä sanomalehtien työpaikkailmoituksistakin, saa kokoon sellaisen tyypin että tri Frankensteinkin kalpenisi haasteen edessä. Kuka meistä oikeasti täyttää kaikki nuo vaatimukset, kuka on se superihminen joka voitaisiin asettaa jalustalle meidän vähemmän täydellisten katsottavaksi? Että tuossa se nyt on, se lehtien ja ilmoitusten täydellinen ihminen. Katsokaa ja häikäistykää, ja hävetkää kun ette samaan pysty.

Emmekö me kuitenkin ole epätäydellisiä jokainen? Ja eikö meistä jokainen ole oma täydellinen itsensä, jokainen omassa epätäydellisyydessään?

Onko mikään ihme, että depressiosta on tulossa uusi kansantauti, kun meidän "pitäisi" olla niin paljon sellaista mitä emme voi olla? Meidän pitäisi täyttää niin monet ulkopuolisten tahojen asettamat vaatimukset, ettemme enää kelpaa edes itsellemmme, vaikka omat vaatimukset ovat yleensä hieman matalammalla (ja realistisemmalla) tasolla kuin edellä listatut. Ainakin niin pitäisi olla; olemmeko ehkä luoneet nekin uudelleen tuota taustaa vasten?