keskiviikko 23. heinäkuuta 2008

Hyvä äiti vs. huono äiti

Tässä viikkojen mittaan on tullut ajateltua äitiyttä, niin yleisesti kuin omalla kohdallakin. Mitä on hyvä tai huono äitiys, entä millainen on hyvä tai huono äiti? Erinäisiä nettisivuja ja lehtiä lueskellessa tulee väistämättä siihen tulokseen, että hyvä äiti on sellainen, joka käyttää lapsellaan kestovaippoja jo laitoksella ettei lapsen iho vahingossakaan joudu tekemisiin suoraan sielunvihollisesta lähtöisin olevien kertakäyttövaippojen kanssa. Hyvä äiti on sellainen, joka unohtaa oman elämänsä välittömästi positiivisen raskaustestin jälkeen. Hyvä äiti on se, joka hyrisee onnesta imettäessään, eikä unelmoikaan antavansa lapselle rintamaitoa pullosta - saati sitten korviketta. Hyvä äiti ei jätä lastaan hetkeksikään yksin huutamaan, vaan tinkii omista tarpeistaan kuten vessakäynneistä ja syömisestä hyssyttelyn vuoksi. Hyvä äiti ei koskaan tympiinny lapsen mahavaivaitkuun.
Näin meillä: Lapsella on kestovaipat päivisin, mutta öisin ja autossa paperivaippa. (Ei tuo näytä niistä rikki menneen, mutta ehkä kahdeksantoista vuoden päästä se on terapian tarpeessa kun joutui olemaan paperivaipoissa osan aikaa. Mene ja tiedä.) Minulla oli oma elämä ja menot ihan synnytystä edeltävään päivään saakka*, ja nyt suunnittelen opettavani lapsen syömään myös tuttipullosta (rintamaitoa) jotta pääsisin käymään yksin jossain muuallakin kuin ruokakaupassa. Meiltä kun lähimpään ei-elintarvikeliikkeeseen on 25km. Ja se, joka ei tuskastu lapsen roikkuessa rinnoilla kaksi tuntia putkeen, nostakoon kätensä ylös. Minä en nosta. Ja kyllä, joskus olen jopa niin huono äiti, että laitan itkevän lapsen sänkyyn ja menen sinne vessaan. Muuten meitä on kohta kaksi mahavaivaista huutamassa. Yhdenkin huudossa on ihan riittävästi - joskus liikaakin.

Johtopäätös: minä en ole hyvä äiti. En silti pidä itseäni huonona äitinä; lapsi saa ruokaa, kuivia vaippoja ja sylissäpitoa. Sille jutellaan ja hymyillään, sitä paijataan ja hyssytellään. Mitään vauvauintia tai -muskaria ei ole suunnitelmissa, mutta T aikoo ottaa tytön mukaan kisoihin kunhan se vähän kasvaa ja syö "ihmisten ruokaa".

On käsittämätöntä, miten varsinkin ensimmäistä lastaan odottaville ja sen kanssa elämää opetteleville annetaan niskaan hirveä määrä paineita - yleensä kanssaäitien puolelta. Pienestäkin syyllistetään ("minä en koskaan tehnyt noin ja noin, kyllä tuosta vielä tulee ongelmia") ja jos ei vaikkapa odotusaikana jaksa iloita jokaisesta munuaiset solmuun vetävästä monotuksesta niin otsaan tulee leima "ei välitä lapsestaan". Miksi ihmeessä tämä näin menee? Miksi nainen (äiti) on naiselle susi? Miksi pitää päteä ja neuvoa, jos neuvoja ei pyydetä, varsinkin kun on itse aikoinaan itku kurkussa kuunnellut niitä pyytämättä tulleita neuvoja? Ei meistä kukaan ole täydellinen (paitsi vauvapalstoille kirjoittelijat) ja jokainen on tehnyt ja tekee virheitä (paitsi em. kirjoittelijat). Miksi siis lynkkausmieliala niitä eri tavalla toimijoita kohtaan? Samassa veneessä ollaan, samalla matkalla kohti tuntematonta tulevaa. Miten olisi pieni naistenkeskinen solidaarisuus? Jos jätettäisiin se selkäänpuukotus?

*Laskettua aikaa ja meillä myös synnytystä edeltäneenä päivänä kävin huollattamassa ja katsastamassa auton tuolla naapurikaupungissa, kiertelin kaupoissa ja olin ihan varma että yliajalle homma menee.

perjantai 4. heinäkuuta 2008

Kolme viikkoa

Tiskit on tiskattu, pihakukat kasteltu, orkidea on vettymässä ja lapsi unten mailla. Asunnossa rauha ja hiljaisuus. Ainakin hetken ajan. (Tuon pisteen kun sain näpättyä niin eiköhän puhelin soinut. Lehtikauppias. Jo toinen tänään. Tältäkään en tilannut mitään.)

Onhan tässä uudessa elämässä ollut totuttelemista ja opettelemista. Yllättävän äkkiä on törmännyt siihen, ettei olekaan kaikkivoipa; kun lapsi huutaa toista tuntia putkeen eikä mistään ole apua, tutustuu kontrollifriikki kädestä pitäen pelottavimpaan asiaan, tunteeseen ettei hallitse tilannetta. Muutamia päiviä ja iltoja on mennyt korviahuumaavan huudon säestyksellä, kun syödessä hotkittu ilma kurisee pirpanan vatsassa eikä osaa ulos. Kipeähän lapsi on, kyllä sen ymmärtää, mutta sitä on vaikea hyväksyä ettei voi tehdä juuri mitään auttaakseen.
Silloin kun on kaikki hyvin, niin maailmaa killistellään kuin jotain siitä ymmärrettäisiin. Hirmuisesti edistystä on kolmessa viikossa tapahtunut: alussa pirpana pysyi hereillä nippa nappa vartista puoleen tuntiin eli vaipanvaihdon ja syötön ajan, nyt hereillä kuuhistellaan parikin tuntia - ja pidempäänkin jos vatsa on kipeä.
Vielä hurjempaa on luvassa. Uskomaton on se määrä, mitä tuollainen pieni oppii asioita ensimmäisen vuoden aikana.

Eilen tyttö oli muuten neuvolan vaa'an mukaan siinä painossa, minkä lääkäri antoi syntymäpainoarvioksi. Painoarvio oli "vähintään 3700g, todennäköisemmin 3800g". Kätilö kysyi että minkä kokoinen pitäisi olla tulossa, ja hihkaisi kun lapsi oli syntynyt että "ei tämä niin iso ole, hyvä jos edes kolme ja puoli kiloa painaa". No, eihän se painanut kuin sen 3180g, ja eilen siis vaaka näytti 3710g. Silmin nähden pyöreämpi vatsa ja pyöreämmät jalat kuin laitoksella. Ja jotkut vastasyntyneet ovat viiden kilon kieppeillä, mahtaa niissä olla tekemistä, kun sitä oli tuonkin kokoisessa...