Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 1

Kerran, kun meillä ei vielä ollut laajakaistaa, mistään facebookeista ja spotifyista nyt puhumattakaan, löysin netin syövereistä (jollain ihmeellisellä ilveellä sivuille päädyin, vaikkei meilllä silloin ollut myöskään blogeja vaan kämäisiä kotisivuja vieraskirjoineen, ja netissä muuten hei surffattiin modeemiyhteydellä) nuoren miehen pitämät (koti)sivut. Sivuilla oli kaikenlaista juttua, mukaan lukien myös musiikkia, jonka sai ihan luvan kanssa ladata vaikka omalle koneellekin. Musiikki oli tuon nuoren miehen ja hänen bändinsä musiikkia, ei mitään laittomia mp3:sia (muistaako joku vielä ne?). Silloisen kokoonpanon nimi oli LMP; nimi tuli sivun ylläpitäjän nimikirjaimista.
Kuuntelin kappaleita, ihan silkasta mielenkiinnosta uutta musiikkia kohtaan. Rakastuin. Koska en osaa määritellä tällaisia asioita, kuten miksi pidän jostain musiikista/kirjasta/elokuvasta, totean vain että joku siinä musiikissa viehätti ja puhutteli. Latasin kappaleet koneelleni, kuuntelin niitä usein öisin kun haahuilin muuten vain. (Oikeasti leikin kirjoittavani mutta no, jos rehellisiä ollaan, ihan silkkaa haahuiluakin oli paljon ilmassa.) Vuosi jotain. Ehkä 2002. En oikeasti enää muista, eikä sillä nyt niin hirveästi taida olla väliäkään. Vaihdoin muutaman kommentin bändin päätirehtöörin kanssa joko hänen tai minun tai molempien kotisivujen vieraskirjojen kautta. Olin varma että LMP:sta tulisi vielä jotain. Vaikka kappaleessa ... (nimen muodostavat kolme pistettä) pohditaankin että "tiedän mitä ne sanoisivat musiikistani levyraadissa" siihen sävyyn että arvio ei olisi järin mairitteleva.

Kului vuosia.

Jostain hassusta syystä ajattelin tuota musiikkia ja nuorta miestä vain muutama viikko sitten. Mietin, että tulikohan siitä mitään, siitä projektista, joka silloin sai uudet sivut ja uuden nimen. Projektista tuli Itkevä tyttö, muistaakseni siihen liittyi joku piirroskuva. En ehtinyt googlailla vaikka mielessä kävi, asia hautautui satojen muiden kanssa jonnekin mielen perukoille, mutta jätti muistijäljen kuitenkin.

Tänään töissä piti kiirettä, tekemistä oli enemmän kuin ehti tehdä ja kuten tavallista, kuuntelin musiikkia. Se pitää pään jotenkin kasassa, ei keskittyminen pätki niin pahasti. Soitin omien soittolistojeni sijaan Spotifyn Suomi-listaa ja lopulta se radiohumppa kävi tylsäksi, teki mieleni saada jotain muuta kuunneltavaa viimeiseksi puoleksi tunniksi. Pikakelasin mielessäni soittolistani - ei nyt mikään puhutellut. Klikkasin löytölaarin puolelle, vaikka oikeasti olisi pitänyt tehdä töitä eikä selata musiikkia kännykästä. Ehdin arvuutella, tarjoaisiko ohjelma tällä kertaa Ismo Alankoa vai kenties jotain ulkolaista, josta en olisi koskaan kuullutkaan, kun näytölle latautui muutaman albumin kuva. Ensimmäinen tarjokas oli "Itkevä tyttö - Meri". Siis mitä?! oli ensimmäinen ajatukseni, toinen ajatus oli että heti pitää kuulla tämä. Voiko tämä olla se sama Itkevä tyttö, josta kuulin ensimmäisen kerran joskus esihistoriassa? Satunnaisotannalla lähti soimaan Lankakerä -niminen kappale, ja ensimmäisen minuutin jälkeen olin varma. Kyllä, tämä on se sama. Tunnistin Lauri-Matti Parppein äänen, vaikken ole vuosiin kuunnellut niitä LMP:n kappaleita.

Seuraavaksi piti tietenkin googlettaa. Itkevä tyttö -yhtyeen sivut löytyvät edelleen, vaikka Wikipediasta löytyvän infon perusteella toiminta on loppunut jo tovi sitten (nyttemmin yhtye toimii nimellä Musta valo - pitää perehtyä jahka kerkiää). Harmittelin, että tämä ura on mennyt minulta täysin ohi, mutta noina vuosina ohi meni monta muutakin juttua. Niitä voisi kutsua pimeiksi vuosiksi. Muistikuvia on vähän ja ne ovat hataria.

Uusi vanha musiikkilöytö teki minut varsin iloiseksi, ja sen jälkeen kaivelin vähän koneen ulkoista kiintolevyä - sieltähän ne vanhatkin kappaleet löytyivät. Tiedän mitä kuuntelen huomenna töissä, kunhan vain saan kikkailtua ne kännykälle...

Itkevä tyttö (ja LMP) ei ehkä ole musiikkia massoille, mutta se on musiikkia juuri minulle. Se tekee minut onnelliseksi, vähän niin kuin kirjatkin. Niistä ehkä myöhemmin, kirjallisuudessakin tuli vastaan pieni (no oikeasti melkein 900 sivun) yllätys.

15

Eniten koskaan kuuntelemani yhtye on ylivoimaisesti CMX. Yhtye julkaisi tänään viidennentoista levynsä (joista levyistä minulla tällä hetkellä on kaksitoista ja uusin eli kolmastoista on tilauksessa, plus kaikki kolme kokoelmaa löytyy hyllystä myös). Vuosissa olen ollut yhtyeen fani viisitoista vuotta, tietoisuuden rajamailla musiikki on häälynyt jostain kouluvuodesta 1998-1999 alkaen. En muista tai ole varma siitä, kumpi oli ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin: Ruoste vai se hämärän kiehtova säepari, joka oli raapustettu ruotsinluokan pulpettiin (säepari meni näin: "kivihuoneen lattialla / istuu nuori Alexandra") ja joka jäi johonkin takaraivoon, niin että tunnistin sen heti vuotta myöhemmin kuullessani kappaleen jossa se on.

Sen kuitenkin tiedän mitä kautta päädyin yhtyeen fanityttökerhoon, ja ketä* siitä saa kiittää tai syyttää.

Oli joku englannintunti kevättalvella 2000, ja meillä oli tavausta. Lueteltiin omia ja kavereiden nimiä kirjain kirjaimelta. Hyvin tylsää. (Olen muuten saattanut jaaritella tämän joskus ennenkin, mutta enpä löytänyt arkistosta.) Edessäni oli vielä yksi rivi, ja siitä rivistä kääntyi äkkiä pitkänhontelo nuori mies puoleeni. Sanoi jotain mistä en saanut selvää, mutta jotenkin se liittyi Yrjänä-nimeen - ryhmässä erästä poikaa kutsuttiin sillä nimellä. Sitten kaveri katsoi minua tiiviisti ja kysyi olenko kuunnellut bändiä nimeltä CMX? Vastasin hämmentyneesti että en. Intensiivisen ja pitkän tuijotuksen jälkeen kaveri totesi lakonisesti "sun kyllä kannattais" ja kääntyi jatkamaan tavausharjoituksia. Vieläkin hämmästelen sitä, miten oikeaan kehotus osui, vaikkei tyyppi minua sen kummemmin tuntenut.
Kävin seuraavana viikonloppuna Anttilan levyosastolla ja arvuuttelin pitkään minkä levyn ostaisin. Arvoin muistaakseni Rautakanteleen ja Vainajalan välillä, Vainajala vetosi nimellään kaikesta historiallisesta kuten luonnonuskonnoista ja pakanuudesta kiinnostuneeseen minääni.

Loppu onkin sitten historiaa. Nyt minulla on albumit Auringosta Seitsentahokkaaseen, Mesmeria on tilattu - ja Mesmeria T-paita myös. En ehtinyt aiemmin tilata, koska piti ensin tarkistaa mitä kokoa paidat ovat, ettei tule pientä tahi suurta. Levykauppa Äx:lle täydet pinnat asiakaspalvelusta asian suhteen!

*Fanityttö kiittää "Skeittaria R:sta!".

Ei soi

Pari viikkoa sitten huomasin, että nappikuulokkeideni toinen nappi oli mykkä. Ei soinut enää. Epäilin jatkojohtoa, koska se osoitti keväällä jakautumisen merkkejä. Sillä oli ilmeisesti kevättä rinnassa kun se päätti ratketa liitoksistaan. Teippasin sen silloin kasaan, mutta ei se jesarikaan ikuisuutta kestä.
Kokeilin sitten kaikelta varalta varakuulokkeiden kanssa. Toimi. Pinkkien nappien palvelusaika oli siis tullut täyteen.

Viritys. Huomaa päheä, katu-uskottava HelloKitty-riiputin!

Kuvan kombinaatio takasi työrauhan kahden vuoden ajan. Taustameteli katkoo keskittymisen, mutta jos taustalta tulee tasaisella syötöllä musiikkia, keskityn loistavasti. Puhelimeen musiikkia täyteen ladattu micro-SD (minulla on kyllä Spotify mutta kännykkäliittymässä ei ole nettiä), kuulokkeisiin liitäntäjohto jolla ne saa tuohon Samsungin esihistorialliseen liittimeen ja ei kun töihin. Kolmea metriä hipova johtohässäkkä piti kieputtaa teipin ja nauhan avulla nippuun, ettei se takertunut joka paikkaan. Kuulokkeissa oli alun perin pinkit pehmikkeet, jotka olivat niin kovat että minun piti ostaa halpissarjan kuulokkeet ja ottaa niistä nuo korvaosat, siksi ne ovat mustat.

RIP ja kevyet mullat. Meillä oli antoisat kaksi vuotta!

Road trip

Ajoin tänään melkein neljäsataa kilometriä. Tarkalleen ottaen meno- ja paluumatka olivat yhteneväiset, 178km suuntaansa. Lähdin aamusella, heti kun sain pyykit narulle ja jotain aamupalaa kitusiin. Pyykkikone oli pessyt aamun varhaisina tunteina.
Aamulla meni kotvanen levyjä etsiskellessä. Ykkösautossa on vanhan mallin stereot, eli musiikkia kuunnellakseen pitää varustautua tukullisella cd-levyjä. Kakkosautossa asiat ovat paremmin, riittää kun mukana on tabletti ja pätkä kaapelia. Spotify hoitaa loput, olettaen että ei olla jossain netin kantaman ulkopuolella.
Varustauduin siis nipulla levyjä. Olin vähän sitä mieltä että päivä olisi Pariisin keväinen, mutta ensimmäisenä soittimeen päätyi CMX:n Aura. Tai toisena, sitä ennen siellä käväisi mutkan saman yhtyeen Seitsentahokas. En muistanut ettei se toimi autossa. Kaikkialla muualla kyllä, muttei ykkösautossa. Ei auttanut kuin vaihtaa levyä. Aura oli onneksi yhtä hyvä kuin muistikuvani siitä.

Maantiellä oli hiljaista. Kantatiellä ei juuri väkeä liikkunut, mitä nyt muutaman traktorin ohittelin. Kasitietä etelään oli loihakka ajella, liikennettä oli lähinnä nimeksi.
Pohdiskelin ajaessani että vielä mukavampi olisi ollut, jos alla olisi ollut tylsän ja järkevän perhefarmarin sijaan joku päheä kesäauto, tai mikä vielä hienompaa, kaksipyöräinen. Se nyt taitaa jäädä haaveeksi, kun ei tullut vuosia sitten korttiin ajettua sitä vaadittavaa kirjainta, mutta saahan sitä haaveita elätellä... Taustalla soi vanhempaa Nightwishia, sitä minun mielestäni ainoaa oikeaa - vokalistina Tarja Turunen. Volyymi riittävän lujalla. Pitkästä aikaa ajoin yksin, keli oli loistava ja sain keskittyä rauhassa omiin ajatuksiini.  Vasta Pedersören eteläpuolella alkoi tökkiä ja ajamisen nautinto vaihtui jonoperäajeluksi. Ensin tien tukki traktori ja sitten tuli liikennevaloilla ohjattu tietyön ohitus, minkä jälkeen ajeltiin kiltisti letkassa.

Ehdin ajatella kaikenlaista.  Kelailin elämääni ja tekemisiäni. Mietin myös kirjoitelmiani. En päässyt missään mihinkään kovin hedelmälliseen lopputulokseen, jos nyt mihinkään tulokseen, mutta kuten road tripissäkin, tärkeintä oli matka, ei päämäärä.

Fyysisellä matkalla kuitenkin oli päämäärä, kääntöpiste. Hain lapset kotiin.

Toinen puolikas oli paluu todellisuuteen.

Selvitin riitoja. Kuorin jäätelöitä. Selitin miksei vesipullossa voi olla kylmää vettä näillä helteillä. Vastailin kysymyksiin "millon ollaan perillä?" ja "montako kilometriä vielä?" En osannut sanoa mikseivät tienvarresta bongatut työkoneet liikkuneet. Selvitin riitoja. Musiikki oli niin pienellä että sama jos ei olisi ollutkaan. Takapenkiltä toivottiin harakkalaulua, ja selitin miksei sitä voitu kuunnella. Kun oli ykkösauto. Joka piti ottaa siksi ettei takapenkki läkähdy ilmastoinnin puuttuessa.

Aamulla kotoa lähti nainen. Iltapäivällä kotiin palasi äiti.

Ajatteliko joku jossain joskus moottoripyörää?

Heippa, minä!

Valvoin viime yönä neljään, heräsin aamulla yhdeksältä, ja nyt väsyttää. Ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän olen VAPAAEHTOISESTI ollut menemättä nukkumaan viimeistään kahdeltatoista. (No joo, on sitä pari kertaa valvottu juhlien yli kahdentoista mutta sitä nyt ei lasketa. Ja sitä paitsi kaverit pakotti! Niin kerta!) Nukkuminen on minulle vähän kuin syöminen; on pakko tai iskee kärtty. Väsynyttä minua ei katsele kukaan, nälkäistä vielä vähemmän. Illalla on pakko päästä aikaisin nukkumaan, koska aamulla pitää herätä kuitenkin viimeistään kahdeksalta, kun jälkikasvu tulee sängyn viereen ja ilmoittaa että tarttis saada aamupalaa.

Mutta nytpä olen yksin, ja teen tasan niin kuin huvittaa, HAHAA. Saan olla nälkäinen ja väsynyt ihan rauhassa - enhän minä itselleni kärttyile vaan niille muille läsnäoleville. Sitä paitsi olen nyt vakavissani kaivellut naftaliinista vanhan harrastukseni kirjoittamisen, ja saanut oikeasti aikaankin useamman sivun. Siinä puuhassa sitä viime yönäkin vähän venähti. En päässyt kirjoittamisessa vauhtiin oikeastaan ennen iltakymmentä, ja kun pääsin vauhtiin en viitsinyt lopettaa heti vain sen takia että pitäisi mennä nukkumaan. Toki en kaikkea aikaa käyttänyt kirjoittamiseen, rehellisyyden nimissä on sanottava että lueskelin nettijuttuja ja kaivelin Spotifysta kaikkea kivaa musiikkia, mutta aina välillä naputtelin kappaleen tai pari. Otin alkukesästä työn alle yhden vanhan käsikirjoituksentekeleen, ja olen nyt työstänyt sitä. Aika paljon kirjoittamisessa on ollut kyse luurangon lihottamsesta, eli olen ammoin kehitellyt tarinan rungon ja täydennän sitä nyt. Toki olen kirjoittanut sivukaupalla uuttakin; olen jatkanut tapahtumaketjua siitä mihin jäin, ja kirjoittanut kokonaan uusia kohtauksia entisten väliin.

Olin teininä samanlainen yökukkuja kirjoittaessani. Aloitin oikeastaan vasta puoliltaöin, ja saatoin valvoa aamukuuteen. Ympäristö arvosti. Toki tein tätä vain kesäisin ja lomilla. Hauska huomata ettei vanha minä sittenkään ole niin kaukana.

Vanha minä on löytynyt muutenkin nyt viime aikoina. Minusta tuntuu että hukkasin itseni jossain vaiheessa esikoisen synnyttyä kuusi vuotta sitten, ja tässä pikku hiljaa olen alkanut löytää itseäni uudelleen. Konkreettisesti tajusin asian joskus kolme vuotta sitten, kun ajelin meidän silloisella kakkosautolla jossa oli toimivat stereot. Aina niissä ei ole. Nykyisimmässä on, onneksi. Kävin sukuloimassa, menomatkalla ostin Viikatteen Marraskuun lauluja I ja II -cd:t ja soittelin niitä melko kovalla volyymilla. En tiedä mikä siinä oli se tekijä, kai se kulminoitui yhtyeeseen. Olen Viikatetta kuunnellut jostain alkuhämäristä saakka, ja silloin jotenkin tajusin että olenhan minä muutakin kuin äiti. Olen minä. Mutta missä se minä oikein on? Mistä se pitää (muusta kuin suklaasta), mitä se haluaa (muuta kuin olla toisinaan yksin) ja miksi se on hävinnyt? Ja milloin, mihin? Sitten yhtäkkiä, siinä ajellessani, rupesin kaipaamaan yhtä ihmistä, nettituttua vuosien takaa. Olin kadottanut yhteyden erään foorumin kadotessa. Meillä oli tapana pitää yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti vuosien mittaan yksityisviestein, ja kaipasin niitä juttuja. Mutta mitä tehdä jos ihmisestä tietää foorumilla käytetyn nimimerkin ja etunimen, joka ihmisen ikäryhmässä on niitä suhteellisen suosittuja? No, en ole mikään hakkeri tai muukaan näppäränäppi mutta niin minä vain sain kaiveltua esiin yhteystiedon, joka osoittautui oikeaksi.
Ja olin niin iloinen kun sain vastauksenkin.

Siitä se pikku hiljaa lähti purkautumaan, oman itsensä etsiminen ja löytäminen. Monta vuotta olin vain äiti, olemassa vain siksi että jonkun piti tehdä kaikki äidin työt. Nyt olen löytänyt jotain siitä vanhasta minästä, joka olin joskus ennen. Ja joka olen edelleenkin. Se, joka rakastaa lukemista ja musiikkia, tykkää olla itsekseen eikä pidä ruoanlaitosta. Mahdollisuuden tullen tanssii valomerkkiin ja pitää ginilonkerosta. Rakastaa pinkkiä ja röyhelöitä, puhuu mielellään vaikka äänensä käheäksi jostain muusta kuin lapsista. Hajoilee siivouksen vuoksi, ja nauraa oudoille jutuille.

Pienviljelijän arkea. (Kokonaiset kaksi ohrankortta parkkipaikan sepelissä.)

Heippa minä, oli kiva tavata taas. Eihän erota enää?