tiistai 23. syyskuuta 2014

La belle epoque - not!

"Jag är halvåret av mörker i landet som gud glömde"*. Tack, Jocke! Sinäpä sen sanoit.

Minusta ei saa syysihmistä, ei tekemälläkään. Tiedän monia, joiden mielestä syksy on ihanaa aikaa, kun tulee (liian aikaisin!) hämärtyviä iltoja, raikkaita aamuja (pidän kyllä enemmän lämpimistä aamuista!) ja saa käpertyä takkatulen ääreen (joo, on meilläkin takka, ja sitä on pakko lämmittää jos meinaa torpassa tareta - ei kuulkaa oo sähkölämmitystä tai muuta tasalämpöä). En ole koskaan pitänyt syksystä, varsinkaan koska se on talven edeskäypä ja talvea jos jotain minä inhoan. Sydämen pohjasta saakka. Olen inhonnut aina, mutta aikuisiällä erityisesti. Ja joulua inhoan oikein raskaimman kautta, vaikkakin lasten myötä sitä inhoa on joutunut vähän piilottamaan. Pysyttelen niukin naukin elossa talven, ja tokenen vasta maaliskuussa. Luultavasti poden pahaa kaamosmasennusta - voisin ainakin tehdä amatööridiagnoosin koska valon määrä vaikuttaa selvästi yleiseen innostuneisuuteen. Talven mittaan minua ei kiinnosta oikeastaan mikään, odotan vain kevättä. 

Olen kevät- ja kesäihminen. Tyylipuhtaasti ja täydellisesti. Herään taas kunnolla eloon puolen vuoden päästä, maaliskuussa. Virkistyn kun tiedän että päivät tästä pitenevät - ei väliä sillä vaikka hitaastikin, koska ne joka tapauksessa pitenevät. Syntymäpäivälläni ja kevätpäiväntasauksella ei ole montaa päivää eroa, joten tämän voinee laittaa sen piikkiin. Olen syntynyt kevääseen, kasvavan valon päiviin, miksi minun siis pitäisikään pitää pimenevästä?

Talvi on sitä pahempi, mitä enemmän on lunta ja pakkasta. Viime talvena ei ollut oikein kumpaakaan, mikä ei näille leveysasteille ole tyypillistä, ja jotenkin kieroutuneesti selvisin sen takia talvesta suhteellisen pienin vaurioin. Loppiaiseen mennessä oli satanut kertaalleen runsaammin lunta (lokakuussa, arvatkaa vain säikäyttikö!) ja sen jälkeen lumi tuli ja meni, tuli ja meni. Jouluna taisi olla mustaa, päätellen siitä miltä näytti loppiaisena. 

Osa pihamaasta 6.1.2014.


Voitaisiinko vain mennä talviunille tässä syyspäiväntasauksen korvilla, ja herättäisiin sitten kun taas alkaa tulla valoisaa? Tai voitaisiinko edes tehdä niin, että antitalvi-ihmiset saisivat vapauden toimia vajaalla teholla kevääseen saakka, ja nostaa työtehoa sitten kun valoa taas on?

(*Alun lainaus on Kentin kappaleesta La belle epoque)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kakaroiden hommaa

Meillekin jaettiin joskus elokuussa paikallisen kansalaisopiston esite. Yleensä siellä ei ole mitään minulle - en syty kahvipussien uusista tuulista tai zumbasta, tölkkinipsujen virkkauksesta tai atk:n alkeista nyt puhumattakaan. En kai kuulu kansalaisopistotarjonnan keskimääräiseen kohderyhmään. Selasin esitteen puolihuolimattomasti läpi, mutta keksin jostain syystä perehtyä tarkemmin kuvataidetarjontaan. Mangan piirtäminen - ei nyt oikein... mutta hei, täällähän olisi kuvataidetta aikuisille. Pitäisiköhän... Pääsin vielä viimeiselle paikalle, kun tänä eilen illalla innostuin katsomaan jo ilmoittautumistakin.

En olisi kolme vuotta sitten uskonut moiselle kurssille ilmoittautuvani.

Kun aloitin artesaanin opinnot, järkytyin siitä miten paljon opinnoissa oli kuvallista ilmaisua - oli esitystekniikoita ja piirtämistä ja maalaamista. Koska luonteelleni on tyypillistä luovuttaminen jo pitkälti ennen haasteiden kohdalle osumista, suhtauduin hommaan haist huilu -asenteella. Enhän minä osaa piirtää, jostain hiivatin maalaamisesta nyt puhumattakaan! Viimeksi olin piirtänyt yhtään mitään (jos nyt lapsille tehtyjä tuherruksia ei lasketa) joskus viisitoista vuotta sitten. Että hei haloo, jotain piirtämistä vai? Ei muuten tule kauppoja...

Menin tunneille joka kerta samalla ihanalla asenteella, oikein fiksuna ja kypsänä. Ai tussitekniikka? No terve! Ai kollaasia? Ei hitto, en kyllä liimaa ja leikkaa, se on kakaroiden hommaa se. Jupisin itsekseni, joka ikinen kerta samat jupinat. Sen verran olin kuitenkin fiksu ja kypsä, että jupisin vain itsekseni - ja ryhdyin jupinan säestyksellä töihin. Joka ikinen kerta. Ja joka ikinen kerta olin ensimmäisen tunnin jälkeen ihan fiiliksissä, kun se olikin niin kivaa! Minähän osasin! Sain positiivista palautetta myös opettajalta, kiitettäviä arvosanoja. Ehkä en sittenkään ollut se luokan huonoin, vaikken käyttänytkään kaikkea luppoaikaa (ja vähän myös muutakin, kuten työaikaa) mangan piirtelyyn kuten ryhmäni japania-tartunnan saanut teiniosasto...

Kuvallinen ilmaisu olikin siis yllättäen positiivinen kokemus. Toivottavasti sama hyvä fiilis jatkuu kuvataidekurssillakin, ainakin odotan sitä innolla.

Elämäni ensimmäinen kollaasi. Hame on kolmiulotteinen mutta "latistui" valokuvatessa.
Löysin kurssilla myös suuren rakkauden, tussitekniikan. Sivellin ja nestemäistä tussia, se sopi oikein hyvin minulle. Samaa olen kokeillut vesiväreillä, mutta siihen ei oikein saa sitä samaa henkeä mikä tussilla syntyy. Ja ei, minä en ymmärrä näistä tekniikoista tai niiden hienouksista sen enempää kuin miltä ne käsissä tuntuivat...

Tussitekniikkaa vesivärein... 
Tanssijatar on siis tehty tussitekniikalla. Apuna käytin Googlella löytämääni tanssijan kuvaa, mutta onnistuin kerrankin selättämään tyhjän paperin kauhuni ja maalasin suoraan, ilman luonnostelua. (Minulla oli tapana hokea itselleni "se on vain paperia, se on vain paperia" noin viiden minuutin ajan ennen kuin aloitin. Herätin kanssapiirtäjissä hilpeyttä.)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Ei soi

Pari viikkoa sitten huomasin, että nappikuulokkeideni toinen nappi oli mykkä. Ei soinut enää. Epäilin jatkojohtoa, koska se osoitti keväällä jakautumisen merkkejä. Sillä oli ilmeisesti kevättä rinnassa kun se päätti ratketa liitoksistaan. Teippasin sen silloin kasaan, mutta ei se jesarikaan ikuisuutta kestä.
Kokeilin sitten kaikelta varalta varakuulokkeiden kanssa. Toimi. Pinkkien nappien palvelusaika oli siis tullut täyteen.

Viritys. Huomaa päheä, katu-uskottava HelloKitty-riiputin!

Kuvan kombinaatio takasi työrauhan kahden vuoden ajan. Taustameteli katkoo keskittymisen, mutta jos taustalta tulee tasaisella syötöllä musiikkia, keskityn loistavasti. Puhelimeen musiikkia täyteen ladattu micro-SD (minulla on kyllä Spotify mutta kännykkäliittymässä ei ole nettiä), kuulokkeisiin liitäntäjohto jolla ne saa tuohon Samsungin esihistorialliseen liittimeen ja ei kun töihin. Kolmea metriä hipova johtohässäkkä piti kieputtaa teipin ja nauhan avulla nippuun, ettei se takertunut joka paikkaan. Kuulokkeissa oli alun perin pinkit pehmikkeet, jotka olivat niin kovat että minun piti ostaa halpissarjan kuulokkeet ja ottaa niistä nuo korvaosat, siksi ne ovat mustat.

RIP ja kevyet mullat. Meillä oli antoisat kaksi vuotta!