lauantai 21. helmikuuta 2009

Shokki

Viime maanantaista asti meillä on eletty jotenkin epätodellisissa tunnelmissa. T:lle ilmoitettiin aamulla yt-neuvottelujen tuloksesta - irtisanominen. Sai tyhjentää työpöydän saman tien ja poistua. Ei sen kummempia selityksiä miksi juuri hän, mutta lopputulos yhtä kaikki sama. Nyt ihmetellään että mitä seuraavaksi. Jotenkin sitä oli tuudittautunut siihen uskoon, että pari seuraavaa vuotta menee samaa tasaista rataa kuin tähänkin asti, eikä mitään ihmeellisempää tapahdu (paitsi että toisen vauvan pitäisi syntyä elokuussa) mutta ei se sitten näköjään menekään niin. Edessä on todennäköisesti muutto, ei tältä seudulta enää oikein töitä saa. Sitä ei vielä osaa sanoa että minne seuraavaksi, kun on tuo yleinen työtilanne mikä on. Ihan pikkuhiukkasen ahdistaa.

No, ei pelkkää synkeilyä sentään tänne. Tyttö on ottanut jonkin ihme kehitysspurtin, ja nykyään saa katsoa ettei se kolauta pikkuista päätään minnekään. Viikon sisällä on tapahtunut valtavasti; tyttö on siirtynyt ensinnäkin ryömimisestä konttaamiseen. Ryömintä oli kuvioissa 6kk iästä lähtien, konttausasentokin löytyi ja jalat liikkuivat mutta käsien yhdistäminen liikkumiseen oli ihan mahdotonta. Viikko sitten jokin yhdistyi pääkopassa ja nyt ryömintä on so last season ettei mikään. Saman tien pitikin sitten ruveta hilaamaan itseään pystyyn mitä tahansa tarpeeksi korkeaa (muttei ehkä tukevaa) esinettä vastaan. Sohva on oikein mainio apu. Konttaamisen myötä reviirikin on ruvennut laajenemaan olohuoneesta keittiöön ja eteiseen päin. Ja lisäksi nyt tyttö pääsee istumaankin omin avuin, tämä aluevaltaus tapahtui eilen. Arvata saa onko tapahtumien johdosta ollut hieman levottomia öitä viime viikon mittaan. Viime yönä älämölöä 1,5 tunnin välein, mutta jospa tämä hiljalleen rauhoittuisi.

Elämä heittelee, ei kai tässä oikein muutakaan voi todeta.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Ulkoilua

Tämä talvi alkaisi jo riittää. Lumitilannekartan mukaan meillä on nyt lunta 25-50cm haarukassa, ihan tarpeeksi jos minulta kysytään. Enää ei tarvitsisi tulla yhtään, mutta tuleehan sitä, mielipiteistäni välittämättä. Kun lumi jäi maahan jo joskus marraskuussa, on tätä lumikautta riittänyt jo jonkin aikaa. En oikein ole talvi-ihmisiä, ulkoilukin menee niin hankalaksi. Ensin pitää päättää että lähdetäänkö vai ei, koska rattaat täytyy hakea hyvissä ajoin ulkovarastosta tuulikaappiin lämpenemään. En hirveä laittaa lasta jääkylmälle istuimelle. Sitten pitää pyntätä lapsi, joka kaikkien lasten tavoin rakastaa kukkolakkia ja kinttaita ja töppösiä ja toppalakkia ja haalaria - muttei yhtään niiden pukemista saati sitä kun ne ovat päällä. Sitten täytyy sijoittaa tilannetta inhoava ja pahimmillaan huutava lapsi rattaisiin, yrittää rauhoitella mahdollinen huuto - kuumahan sille tulee kun se huutaa - ja siinä noin kolmen nanosekunnin rauhallisessa hetkessä pukea itsensä, varmistaa että lompakko, kännykkä, avaimet ja muut mahdolliset tykötarpeet ovat mukana.
Yleensä jotain noista joutuu hakemaan olohuoneen puolelta.



Kuva on viime viikolta, kirjastoreissulla olikin odotettua kylmempi, aurinkoisempi ja tuulisempi sää, joten toppapussin läppä oli pakko nostaa ylös. Tytön mielestä koko läppä joutaisi hävitä maailmasta, ei tykkää kun näkökenttä menee olemattomiin. No, harvapa meistä tykkäisi kököttää rattaissa ilman että näkee mitään. Muutaman kuvan räpsin aikani kuluksi, oli niin koomisen näköistä kun ainoastaan silmät pilkistivät kaiken toppakamppeen seasta. Lapsiparka...

maanantai 2. helmikuuta 2009

Syömisen mysteeri

Tyttö söi ensin ihan hyvin. Kaikki kelpasi mitä lusikalla suuhun laittoi, oli se kaupan purkkiruokaa tai kotitekoista. Ei ongelmia. Maito oli vähän hankalampi tapaus, mutta pienen taikinoinnin jälkeen pullo yleensä tyhjeni. Olin tyytyväinen.
En ole enää. Syömisestä on tullut jokapäiväinen taistelu. Tänä aamuna ruokaa on mennyt noin neljä teelusikallista puuroa. Ei muuta. Maitopullo ei kelvannut. Pullo ei myöskään 90% todennäköisyydellä kelpaa kun tyttö herää ensimmäisiltä päiväuniltaan (juuri sain sen nukkumaan).
Päivän ruokasaldo voi olla seuraavanlainen: aamulla muutama lusikallinen puuroa, päivällä yhtä vähän ruokaa. Iltapäivällä kelpaa pari lusikallista hedelmä- ja kasvissoseita, iltapuuron, noin 1,5dl, syö kokonaan. Maitoa menee ehkä 300ml päivän mittaan noin puolen desin määrinä. Yöpullon haluaa ja juo kaiken, 150ml.
Tätä sirkusta meillä on pidetty nyt pari viikkoa. Alan olla väsynyt ruokataisteluun. T:n syöttämänä tyttö saattaa joskus syödä koko annoksen erittäin hitaasti, mutta minun toimiessani ruokkijana suu menee kiinni. Avautuu korkeintaan huuutoa varten, mutta lusikka sinne ei enää sujahda. Alan olla myös varsin huolissani tytön kasvusta, varsinkin kun satuin lukemaan korvikepurkin taustalta sen suositusmäärät: yli 6kk ikäiselle noin 200-250ml annos 3-4 kertaa päivässä. Ei ole tuollaisia määriä täällä koskaan syöty... Sanoin jo 5- ja 6kk neuvolassa, että tyttö ei todellakaan syö päivittäin lähellekään sitä 700-1000ml maitoannosta jonka se olisi taulukoiden mukaan siinä vaiheessa tarvinnut. Kysyin määrää, koska asia vaivasi. 500ml on lähempänä totuutta, on ollut aina. Kokeilimme vähentää kiinteän ruoan määrää, mutta ei sillä ollut vaikutusta maidon menekkiin. Ja nyt tyttö ei syö kumpaakaan.

Perjantaina olin jo varaamassa aikaa yksityissektorille lastenlääkärin vastaanotolle, mutta eihän niitä täältä periferiasta löydy. Lähin olisi Kuopiossa, eikä sinne noin vain lähdetä käväisemään. Soitin sitten ensihätiin neuvolaan, ja sain tälle maanantaille ylimääräisen ajan. 8kk neuvola olisi parin viikon päästä, mutta minä en enää odottele. Yksi kasvunhidastuma riittää. Käytän tytön punnittavana ja mitattavana ja keskustelen tuosta syömisestä, seuraava neuvola kun on lisäksi lääkärineuvola ja yhtä härdelliä, ei siellä ehdi mitään puhua. Voi olla, että tämä on vain hysteeristä ylireagointia esikoisen kohdalla, kuten joku kumminkin ajattelee, mutta en halua saman enää toistuvan. Huolestuttavaa on se, että reaktiot pulloon ovat niin samanlaiset kuin rintaan (pää punaisena huutamista, pullon pois työntämistä). Voiko lapsi kieltäytyä maidosta ihan vain sen takia ettei pidä siitä?
Neuvolan terveydenhoitaja puhui jotain kalkkitipoista, kun selvitin maidon menekkiä. Niille taitaisi olla tilausta - ja olisi ollut jo pari kuukautta sitten. Silloin ei vain otettu kantaa lainkaan tuohon maidonjuontiin, vaikka asian toin julki.

En oikein ymmärrä tuota neuvolameininkiä. Oli asia mikä tahansa, tuntuu että kantana on vain odotetaan ja katsotaan, muuttuuko mikään. Eikä silti kontrolloida mitään. Edellisen kasvuepisodin yhteydessä ei olisi tullut edes painokontrollia jos en olisi sitä itse vaatinut. Oltaisiin vain odoteltu kuukausi seuraavaa käyntiä. Kuukausi on pitkä aika pikkuvauvan kehityksessä. Onkohan tämä odotetaan-ja-katsotaan -meininki yleistäkin, vai onko meillä jotenkin huono tuuri? Vai onko tämä hitaus tyypillistä savolaista elämänmenoa enkä vain pohjoispohjalaisena ymmärrä savolaisia?