perjantai 16. kesäkuuta 2006

Syömisongelma ja ruokadilemma

Luin tuossa päivällä yhden ihmisen blogista kaikki merkinnät puolentoista vuoden ajalta. Se on paljon minulta, kun en jaksa keskittyä tuntemattomien löpinöihin montaa minuuttia kauempaa.
Huomio kiinnittyi lukuisiin ruokamerkintöihin. Mitä oli syöty, missä ja vähän miksikin. Minulle tuli jotenkin syyllinen olo, kuin tahtomattaan olisi joutunut tirkistelijäksi.

Ruoka aiheuttaa minussa aina kummia ilmiöitä. Olen jonkinasteinen salasyöjä (ette lukeneet tuota edellistä) mutta julkisyöjä en ole. Julkisesti syöminen on kohdallani äärimmäisen harvinainen tapahtuma; se on epämiellyttävää ja kiusallista, joten vältän sitä parhaani mukaan. Ei, pöytätavoissani ei ole häpeämistä: tiedän kyllä mitä sosimia ja sorkkimia käytetään missäkin vaiheessa ja miten, ja mikä lasi on mihinkin tarkoitukseen - kiitos ex-kämppiksen joka opiskeli ravintola-alaa.

Syöminen on minulle jotenkin intiimiä. En halua syödä julkisilla paikoilla, syöminen kuuluu niihin asioihin jotka pitää tehdä kotona, neljän seinän sisällä. Ei edes parvekkeella. Kahvin voi juoda parvekkeella, tai mehulasillisen. Ne voi juoda myös kahvilassa, mutta vain ja ainoastaan ilman mitään pullaa. Se on sitä syömistä sitten.

Julkisesti ei siis voi syödä. Julkisesti voi kyllä juoda kahvia, mutta pirtelö on jo enemmän ruokaan vivahtava. Jäätelön voi syödä julkisesti, kun kävelee hellepäivänä kaupasta kotiin. Mielellään ei muulloin.

Hampurilaispaikoissa ei voi käydä (ei kyllä ole suuri menetys), pitsapaikkoja on myös vältettävä. Jos on välttämättä käytävä syömässä jossain, niin sitten etsitään paikka josta saa mahdollisimman neutraalia ruokaa: keittoa taikka lihapullia perunamuusilla. Ei mitään leikekeekoilua tahi pihvinkutaleita.

Minä en vain voi syödä ihmisten ilmoilla. Mikähän bitti tuolla korvien välissä tällä kertaa on vinossa?

keskiviikko 7. kesäkuuta 2006

Mielenkiintoinen (akustinen) ilmiö

En ole kahteen vuorokauteen astunut tuosta ovesta ulos, mennyt rappukäytävään ja sieltä kadulle. Ei ole huvittanut. Olen istunut tässä koneen ääressä, naputellut, naputellut, naputellut. Välillä olen istunut keittiössä ja näpräillyt nukenperuukin kanssa.
En ole kyllä juuri syönytkään. Enkä juonut. Pitäisiköhän asialle tehdä jotain.

Tänään on pakko mennä ulos, käydä hakemassa muori asemalta ja leikkiä muutenkin normaalia. Hoitaa asioita erinäisissä paikoissa, toimittaa väärään osoitteeseen kannettu kirje takaisin postiin ja niin edelleen.

Joskus tuntuu ettei jaksa leikkiä normaalia, ja silloin tulee se mitä kaverit sanoivat rasittavaksi jutuksi. Pistän kännykän kiinni, mielellään verhot ikkunoiden eteen, otan ovikellon "pois seinästä" (täällä se onnistuu vain tunkemalla sukka kilisijään), pistän kuulokkeet korville ja uppoudun omiin asioihini. Lähinnä kirjoittamiseen. Tämä nettisysteemi on ihan kelpo sormiharjoittelua, mutta todellinen Suuri Romaani (hah!) piileskelee koneen kovalevyllä. Sitä olen tässä pari päivää työstänyt. Kyllä se siitä, ainakin valmistuu joskus jos kohta se ei kyllä ole millään muotoa julkaisukelpoinen. Siihen minusta ei ole, kirjoitan mieluummin itselleni kuin ihmisille.

Sitä välttää kritiikin tuolla tavalla aika hyvin, kyllä, se on sanottava, mutta (no, keskenhän tuo kyllä edelleen on) en minä sitä kaipaakaan. Tiedetään, ei voi kehittyä jos ei saa kritiikkiä, ja niin edelleen, mutta miksi pahoittaisin mieleni turhalla kritiikillä kun tavoitteeni ei ole koskaan julkaista mitään? Eikö ole parempi, että kukaan minua itseäni kriittisempi (ja minä olen kriittinen, ainakin pari vuotta tekstin kirjoittamisen jälkeen) ei näe onnettomia kyhäelmiäni, jos minä saan niillä hyvän mielen ja kuvittelen osaavanikin jotain? Jos joku näkisi nuo tekstit, saisin varmasti "rakentavaa palautetta" ja lopettaisin koko homman. Huomaatteko, minulla on terve itsekritiikki. Niinpä pidän tämän piilossa ja huvittelen omilla tavoillani.

--

Niin kerta.

--

Sinänsä jännä juttu on se, miksi tämä työhuone on ainoa paikka (olohuoneen lisäksi), jossa pystyy kuuntelemaan olohuoneessa olevia stereoita. Kaiken järjen mukaan äänen ei pitäisi kantaa tänne asti, mutta siltäpä vain kuulostaa. Täytynee olettaa että tuo ääni ei ole kuullutkaan mistään fysiikan laeista, jotka koskevat ääniaaltojen heijastumia. Tai sitten on, ja minä olen unohtanut ne.