tiistai 23. kesäkuuta 2015

Päivän saalis

Työkaverini mainitsi taannoin kokeilleensa puhelimeen ladattavaa askelmittarisovellusta. Puheenaiheena kun oli se, miten paljon liikkuvampaa työtä meidän osastolla tehdään jos verrataan moniin muihin, tuotannon puolen hommiin. Olin näppituntumalla sitä mieltä että kyllä sitä aika paljon kävelee, mutta en osannut arvioida liikkuuko sitä kuitenkaan oikeasti niin paljon kuin kuvittelee. Iski faktat pöytään pelkän mutuilun sijaan, kun vinkistä innostuneena menin itsekin lataamaan vastaavan sovelluksen. Kännykkä on yleensä aina housuntaskussa, joten veikkailisin ihan paikkansapitävää dataa tulevan.

Sovellus laskeskelee energiankulutuksen ja kilometrimäärät siihen syötettyjen henkilökohtaisten tietojen perusteella (ikä, sukupuoli, paino, askeleen pituus), ja tilastoja voi seurata reaaliaikaisesti. Tilastot myös kertyvät, joten viikko- ja kuukausiseurantakin onnistuu. Tilastointoilijalle oiva lelu, ja jos kokee saavansa motivaatiota numeroiden tuijottelusta, niin mukava kaveri liikunnan seuraamiseen.

Ja mikä oli tulos? Kyllä sitä muuten liikkuu. Hiljaisenakin päivänä tulee noin 6000-7000 askelta, ja jotkut väittävät ettei askelmittari edes reagoi ihan jokaiseen askeleeseen. Iso osa työpäivän aikana otetuista askelista on myös sellaisia, että nostan tai kannan mukanani jotain - tavaroiden ja laatikoiden paino on välillä 10g-35kg. 
Eilisen päivän saalis oli noin 9500 askelta kun leimasin itseni ulos työpaikalta. Siihen päälle kauppareissu ja saaliina yli 10000 askelta (tuo määrä päivässä kuulemma pitää lääkärin loitolla). Ei ollenkaan huonosti entiseltä sohvaperunalta!




tiistai 16. kesäkuuta 2015

Viedäänkö apteekkiin?

Nykyinen työnkuvani on pakkaaja. Periaatteessa se tarkoittaa valmiiden tuotteiden paketointia kuplamuoviin+pahviin ja postitusta maailmalle. Käytännössä teen paljon muutakin, juoksutan saapuvaa postia pitkin taloa ja ajelutan pakkauslaatikoita varastoon, kaikkea muuta siltä väliltä myös. Kuten rahtitilauksia lähtevälle tavaralle.

Tänään minulle lyötiin nenän eteen asiakirja: koneet lähtee Itä-Eurooppaan, tilaapas rahti näillä spekseillä:

Kuormapöytäkirja. The official. 
(Vinorivit alhaalla keskellä olen itse kirjoittanut lapun tietojen perusteella, laskin rahtia varten kollien pituudet ym. Käsialaa ei edelleenkään voi kehua kauniiksi, saati kun markkerilla kirjoittaa.)

Minäpä tilaan.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Heipat vaan lastenvaateosastolle

Haikeat heipat, jos ollaan tarkkoja. Tytönsuikulalle on turha enää katsella lastenvaateosaston ihanuuksia, kun useimmiten suurin koko on 122, joskus 122/128 mutta kun tytössä on mittaa jo sen verran ettei isompikaan viritys enää välttämättä ole kovin pitkää käyttöikää tarjoava tuote, niin ei auta. Vaikka tyttären mielestä kapineessa olisi kuinka ihana jäätelömuffinitikkarikuosi, niin ei inha äiti sitä osta - ei vaikka olisi kuinka koiranpentukatsetta ja "muttaku tää on niin ihana" -perustelua (luojan kiitos ei itkupotkuraivareita sentään). En osta varsinkaan kesää vasten (vaikka nyt on kesä vähän niin ja näin) kun ei se enää syksyllä mene päälle kuitenkaan.

On sitten siirryttävä osastolta 98-122(128) osastolle 128-176. Vaikka mukelo on vasta ekalle menossa, on vaatetarjonta samaa kuin yläasteelle meneville. Hei, siinä on kuitenkin kuusi vuotta väliä! Onko muka oikeasti pakko pukea pikkutyttö teiniriepuihin? Vaikka se rakastaakin leksinnejä ja pillifarkkuja, ei joku kanttinen mustavalkoinen t-paidankuvatus puhuttele.
Se tuli taas nähtyä. Kävimme vaatekaupassa jossa ystävällinen myyjä toimitti että "sun koko löytyy tuolta toiselta osastolta" kun tyttö haikaili jonkun pinkkiunelman perään ja minä kysyin että onkohan tuossa oikeaa kokoa, kun pitäisi olla joku 128, vähintään. Myyjätyttö ohjasi meidät seuraavalle osastolle josta löytyi - no, haaleaa puuteripinkkiä, harmaata, valkoista... ei rusetteja, ei muffineita, ei HelloKittyjä. Tytön naama venähti aika paljonpuhuvasti. Se kun tykkää edelleen ihan täysillä niistä jäätelöistä ja ruseteista, pinkistä ja hileistä, tunikoista ja röyhelömekoista. Yritin kertoa tytölle, että se on niin iso jo, että ei voida enää ostaa toiselta osastolta, kun ei ne vaatteet mene kuin kuukauden-pari, jäävät heti pieniksi, varsinkin kun nyt on ollut joku kasvupyrähdys. Tyttö oli hiljaa, sanoi sitten ettei halua mitään. Jälkikäteen jupisi että "miks mun pitää olla niin hankalassa vaiheessa ettei saa mitään vaatteita".

Minustakin se on hankalaa. Järjetöntä tarjota seitsenvuotiaalle (tai pitkälle kuusivuotiaalle!) samoja kamppeita kuin kolmetoistakesäiselle. On mielenmaisema sen verran erilainen vielä tuollaisella eskari-ikäisellä verrattuna toisella kymmenellä olevaan, ja ainakin täällä meillä ollaan varsin lapsekkaita vielä. Sellaisena toivottavasti pysyykin vielä tovin.

Lohdutin tyttöä että mennään kesällä kangaskauppaan niin saat valita kankaat ja minä ompelen uusia vaatteita. Vaikka pelkkää pinkkirusettia, jos haluat.

Ilme kirkastui.