keskiviikko 6. joulukuuta 2006

Hyvää itsenäisyyspäivää

- itse kullekin säädylle.
Tänään tulee televisiosta yksi vuoden katsotuimmista ohjelmista, eli Linnan juhlat. TV1 klo 18.50 alkaen, jos joku ei sitä vielä tiennyt. Ohjelma, joka vuodesta toiseen kerää lie liki miljoona katsojaa, ja jota kukaan kuitenkaan ei tunnusta katsovansa, koska "ei mua kiinnosta eliitin pelleily". Mitenhän se ohjelma sitten kerää niin hurjat katsojamäärät...?

No, suuremmitta saivarteluitta todetaan, että minä kyllä katson sitä. Olen katsonut monta vuotta, ja tunnustan senkin, että katson sitä ihan vain nähdäkseni millaisia hienouksia ja kamaluuksia siellä on naisten päällä. Ja kun ykkösen lähetys menee uutisille, vaihdan kanavaa kakkoselle josta sama ohjelma tulee på svenska ja katson sitä uutisten ajan.

Rahvas katsoo kun herrat juhlivat - ja minä nautin siitä omalla tavallani. Kun ei sitä kutsua tänäkään vuonna tullut. Mihin lie posti kadottanut?

perjantai 29. syyskuuta 2006

Tätä elämää

Tämä viikko on mennyt niin, että maanantaina kykenin käymään yhdellä luennolla. Sitten tuli kaksi hyppytuntia ennen seuraavaa, joten lähdin käymään keskustassa. Sitä ennen kävin koulun kirjastosta hakemassa yhden opuksen, ja kun avasin suuni, kauhistuin sitä käheää viskinpolttamaa ääntä. Ei, en ole ryypännyt, vaan hankkinut lentsun.
Kaupungilla palelin niin perusteellisesti, että päätin häipyä kotiin jatkamaan palelua. Siitä eteenpäin olenkin maannut peiton alla sairastamassa. Pidemmän päälle ei ole hääviä.

Olen myös niin perusteellisen PA että harvoin olen ollut. Niin rahaton, että piti pyytää velipoikaa tekemään kopiot parista levystä joita himoitsin muttei ole varaa ostaa. Ostan ne kyllä aitoina heti kun saan rahaa, mutta sillä aikaa kuuntelen kopioita. Näin sitä perusrehellinen ihminen syyllistyy laittomuuksiin. Lieventääkö tuomiota se, että olen todellakin ostamassa levyt heti kun se on taloudellisesti mahdollista?

Eilinen meni muuten täysin ketuiksi. Helvetti tätä elämää. Ensinnäkin, sain hepslaakin rahatilanteen takia. Toiseksi, kroppa on ihan sekaisin. Kolmanneksi, sisukset eivät tykkää kolmen vuorokauden elämisestä noin kolmella voileivällä, muutamalla mehumukillisella sekä purkillisella hedelmäsosetta. Tuon verran olen syönyt yhteensä kolmessa vuorokaudessa. Tuohon syömiseen lisätään antibiootti kaksi kertaa päivässä, ja vatsa parkuu armoa. Räkätaudin seurauksena vasempaan korvaan kehittyi välikorvantulehdus, jota nyt lääkitään antibiootein. En yhtään ihmettele että korvani ovat omituisen helposti naksuvat kun noita korvatulehduksia tulee sairastettua. Lastentauteja, perhana vie. Ole tässä sitten aikuista kun tuollaisia pitää sairastella.

torstai 7. syyskuuta 2006

-isi

eli vaatimuksia konditionaalissa.

Sitä pitäisi olla niin monenlainen. Pitäisi olla älykäs, sanavalmis, nokkela, humoristinen, yleissivistynyt sekä hyvin perillä ajankohtaisista tapahtumista. Että kukas se missäkin päin maailmaa sotii kenenkin kanssa ja mikä on poliitikko X:n kanta NATO-asioissa.
Nämä siis jotta pärjäät normaalissa kahvipöytäkeskustelussa.
Jotta pärjäisit seurustelu- ja ihmissuhdemarkkinoilla, sinun tulisi olla (edellämainittujen lisäksi) persoonallinen, hauska, kaunis, hoikka, hyvinpukeutuva, hallita kevyt sekä raskaampi flirtti sekä osata antaa tilaa ja olla lähellä.
Työmarkkinoilla pärjätäksesi kaikki edelliset, ja lisäksi olisi etu jos alle kolmikymppisenä olisit hankkinut vähintään yhden korkeakoulututkinnon, ollut viisi vuotta töissä, perustanut perheen (ettei sitten ole sitä riskiä että parin vuoden päästä perustat sen), plussaksi katsotaan jos puhut viittä kieltä joista kolmea paremmin kuin kyseisen maan alkuasukas, lisäksi saisit olla yhteis- ja tiimityökykyinen, innovatiivinen, joustava ja kiinnostunut uusista haasteista.

Entäs jos olenkin tylsä ja tavallinen ihminen? Ihminen, joka puhuu yksikseen hyljekeittokirjasta (on sellainenkin ihan oikeasti olemassa), joka ei edes tiedä missä on Libanon (häpeä!), jonka käsitys hyvästä pukeutumisesta on siistimmät farkut ja vähiten nyppyyntynyt neule, joka nauraa vääränä Absoluuttisen Nollapisteen kappaleen "Vihkikaava ja käytäntö" sanoille Kun kysyin "saanko jos kannan vinttiin sen lipaston?", hän kielsi koska kaadoin pihaltamme väärät puut. Tämä siveys ei johdu vain siitä, että toimin omin päin, mutta se nyt kaikki vain on kivaa mitä naiset inhoaa. (Kun ensimmmäisen kerran kuulin tuon, tuli mieleen että häh? Sitten piti ottaa vähän taaksepäin ja kuunnella uudestaan. Repesin nauruun.)

Asetetaanko meille liikaa odotuksia? Jos summaa yhteen sen, mitä pystyy lukemaan suoraan ja rivien välistä niin aikakaus- kuin elämäntapalehdistä sekä sanomalehtien työpaikkailmoituksistakin, saa kokoon sellaisen tyypin että tri Frankensteinkin kalpenisi haasteen edessä. Kuka meistä oikeasti täyttää kaikki nuo vaatimukset, kuka on se superihminen joka voitaisiin asettaa jalustalle meidän vähemmän täydellisten katsottavaksi? Että tuossa se nyt on, se lehtien ja ilmoitusten täydellinen ihminen. Katsokaa ja häikäistykää, ja hävetkää kun ette samaan pysty.

Emmekö me kuitenkin ole epätäydellisiä jokainen? Ja eikö meistä jokainen ole oma täydellinen itsensä, jokainen omassa epätäydellisyydessään?

Onko mikään ihme, että depressiosta on tulossa uusi kansantauti, kun meidän "pitäisi" olla niin paljon sellaista mitä emme voi olla? Meidän pitäisi täyttää niin monet ulkopuolisten tahojen asettamat vaatimukset, ettemme enää kelpaa edes itsellemmme, vaikka omat vaatimukset ovat yleensä hieman matalammalla (ja realistisemmalla) tasolla kuin edellä listatut. Ainakin niin pitäisi olla; olemmeko ehkä luoneet nekin uudelleen tuota taustaa vasten?

tiistai 29. elokuuta 2006

Syntymäpäivämeemi

Bongasin tällaisen hassun meemiäisen:
Ohjeistus: Mene Wikipedian nettisivuille ja etsi syntymäpäiväsi (esim. 9. tammikuuta). Etsi kolme tapahtumaa, jotka tapahtuivat kyseisenä päivänä sekä kolme syntymää, kolme kuolemaa ja kaikki juhlapäivät. Tämän jälkeen haasta 2 kaveriasi samaan urakkaan.

En haasta mutta tässä tulokset. Syntymäpäivä on siis 17.3. (Vuotta en kerro).

Tapahtumat:
1845 - Stephen Berry keksi kuminauhan. Jes, tämä oli hauska tieto.
1862 - Suomen ensimmäinen rautatie, päärata välillä Helsinki-Hämeenlinna, avattiin.
2005 - Satojen autojen ketjukolareita Helsingin sisäänajoväylillä: kolme kuoli.

Syntymät:
1473 - Jaakko IV, Skotlannin kuningas (k. 1513)
1834 - Gottlieb Daimler, insinööri ja keksijä (k. 1900)
1919 - Nat 'King' Cole, laulaja (k. 1965)

Kuolemat:
180 - Marcus Aurelius, Rooman keisari (s. 121)
461 - Pyhä Patrick, Irlannin suojeluspyhimys
1782 - Daniel Bernoulli, matemaatikko ja fyysikko
1853 - Christian Doppler, itävaltalainen fyysikko ja matemaatikko
1956 - Irene Joliot-Curie, radioaktiivisuuden tutkija, Pierre ja Marie Curien tytär, vuoden 1935 Nobelin kemianpalkinnon saaja yhdessä miehensä Frédéric Joliot-Curien kanssa (s. 1897)
okei, näitä on enemmän kuin kolme, mutta mielenkiintoista huomata että 17.3. on kuollut tiedemiehiä ja yksi tiedenainen

Tapahtumat:
Irlanti, Montserrat (sekä laajalti Pohjois-Amerikassa): Pyhän Patrickin muistopäivä ("Feast Day of St. Patrick"). Jos olisin irlantilainen, katolisen perheen tyttölapsi tällä syntymäpäivällä, nimeni olisi luultavimmin Patricia. Ihana nimi.
Rooman valtakunta: Bakkanaalien toinen päivä (viininjumala Dionysoksen eli Bacchuksen kunniaksi; juhlat rappeutuivat vähitellen irstaiksi juomingeiksi).
Rooman valtakunta: Liberia-juhla, Liberin, hedelmällisyyden ja kasvun jumalan kunniaksi (samastettiin Bacchukseen).
Nämä tapahtumat olivat oikeastaan aika hauska juttu.

Semmoisia. Ota mukaan jos haluat.

torstai 24. elokuuta 2006

Nurkassa analoginen möhkäle

eli pohdintaa siitä olemmeko epätyypillisiä.
Luin aamulla viimeviikkoista T&T:ta (Tekniikka&Talous), jotenkin se oli jäänyt lukematta vaikka tänään tulee uusi. No, joka tapauksessa luin sitä.
Pikku-uutinen televisioiden myynnistä jäi mieleen. Tänä vuonna on myyty ennätysmäärä litteitä televisioita (ja digiboxeja). Toki myytyjen televisioiden joukossa on myös tavallisia kuvaputkitelevisioita eli tekstin mukaan "möhkäleitä", joista myyjäpuoli yrittää nyt epätoivoisesti päästä eroon laskemalla hintoja.

Tilastojen synty näkyy selvästi elektroniikkakaupoissa. Viime kesänä T hankki tähän talouteen uuden television vanhan 21" tilalle, josta minä en nähnyt lukea edes tekstitystä. Huonot silmät, vaikka laseilla korjataankin. No, kaupassa katselimme hukkaputkia, nimen omaan näitä kuvaputkimallisia, ja puoliääneen päivittelimme sitä, että niitä oli vain muutama hyllyssä, litteiden vallatessa myyntitilaa. Tässä pari kuukautta sitten kävimme etsiskelemässä edullista tulostin-skanneri-monitoimilaitetta, ja silmäilimme ohimennen myös televisiotarjontaa. Huomio kiinnittyi siihen, että hyllyillä ei enää ollut lainkaan tavallisia kuvaputkimalleja, vain litteitä LCD- ja plasmanäyttöjä. Ja hinnat olivat hieman toista kuin vanhan mallin hukkaputkilla. Sellainen hintataso ei ole enää meidän saavutettavissamme, kun talouden tulotaso on 2*opintotuki ilman opintolainaa.
Viime kesänä pienen hakemisen jälkeen löysimmekin edullisesti 32" töllöttimen, joka nyt möhkäleenä köllöttelee olohuoneen nurkassa. Hintaa sillä taisi olla kolmensadan euron luokkaa. Digiboxia emme hankkineet, emme myöskään digisovittimellista televisiota. Meillä siis on tavallinen analoginen vastaanotin, joka ilman digiboxia käy mykäksi ensi vuoden elokuussa.

Mikä tässä sitten on outoa? Outoa on se, että tässä taloudessa asuu kaksi 3/4-valmista insinööriä, eli tietomäärämme yhdistämällä meistä saisi 1,5 insinööriä. Aina puhutaan siitä, kuinka insinöörit ovat etunenässä näiden teknisten keksintöjen hankinnassa. Meillä ei kuitenkaan ole litteää televisiota, ei digiboxia, ei web-kameraa, ei 3G-kännykkää (minun puhelimeni on neljä vuotta vanha ja T:n kännykkä halvin mitä kaupasta löytyi), ei GPRS-juttuja ja molempien tietokoneet (minun kannettavani ja T:n pöytäkone) ovat yli neljä vuotta vanhoja ilman mitään sisuskalujen uusintoja. Näitä esimerkkejä olisi luvuttomasti. No, digikamera T:lla kyllä on.

Ja kyllä, kumpikin meistä on suuntautunut perinteisille insinööritieteiden saroille: molemmat lukevat automaatiotekniikkaa, toisella on pääaineena hydraulitekniikka. Sellaista se on. Olemme me kyllä muutenkin hieman epätyypillisiä insinööriopiskelijoiksi, joten ehkä tämä selittyy sillä.

Yhtä tilastokukkasta kyllä toteutamme: miespuolinen insinööri on yleisimmin liitossa sairaanhoitajan tai toisen insinöörin kanssa, naispuolinen taas toisen insinöörin. Että sellainen tilastokukkanen täällä kuitenkin.

P.S. Kiitos tiedosta etten sentään "seinille puhu."

torstai 10. elokuuta 2006

Kirjan kansipaperit ja niiden puuttuminen

Kiertelin taas kirpputoreja. Rahaa meni kolme euroa, ja sillä summalla sain Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Suden vuosi. Olen usein aikonut lainata sen kirjastosta, mutten koskaan muista sitä paikan päällä edes etsiä hyllystä. Joten päädyin sitten ostamaan sen.

Kirja oli hyvässä kunnossa, ja mikä tärkeintä, siinä oli kansipaperi tallessa. En käsitä mikä saa ihmiset heti ensimmäisenä hävittämään tai muuten turmelemaan kansipaperin niin, että kun kirja siirtyy kirpputoripöydälle tai antikvariaatin hyllylle, se on kansipaperiton rääpäle. Alastomana kehtaavat laittaa toisen maailmalle.

Onko se niin vaikea pitää niitä papereita ehjänä ja tallessa? kysyy hän, joka ei ole koskaan hukannut tai tuhonnut yhtään. Vai ettekö te välitä kirjoista sen vertaa, että viitsisitte pitää ne esittelykunnossa? Ei minusta ainakaan ole miellyttävää katsella hyllyä, jossa joka neljäs kirja on kanneton rääpäle.
Ehkä ihmisiä ei kiinnosta. Ehkä kaikki eivät suhtaudu kirjoihin samalla vakavuudella ja intohimolla kuin minä. Ehkä siksi olen aina antaessani kirjan lainaan pyytänyt jättämään paperin minulle. Ehkä minun ei pitäisi narista tästä, maailmassa on miljoona tärkeämpääkin asiaa.

Mutta harvoja niistä rakastan yhtä paljon kuin kirjoja.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2006

Ping, olet tunnistettu

Tämä oli aika hauska. Katselin eilen illalla tylsyyden pahimmassa vaiheessa tv2:sta elokuvaa Radio Days, o: Woody Allen. Puolustukseksi sanottakoon, että pidän Allenista. No, jossain vaiheessa kuulomuisti rupesi vihjailemaan, että nyt on jossain jotain tuttua. Mietin hetken, en saanut asianhännästä kiinni. Ja sitten taas. Rupesi tulemaan mieleen Simpsonit, eritoten Marge. Pidän minä Simpsoneistakin. Ei kai tuo äitiä näyttelevä vain ole sama, joka ääninäyttelee Margea? Sama käheys, samoja äänenpainoja... Täytyy sen olla. Lopputekstit olivat huonot, näyttelijät oli vain listattu ilman roolinimeä.

Pienen kaivelun jälkeen löytyikin tieto, että näyttelijätär oli Julie Kavner - ja että sama rouva todellakin ääninäyttelee Margea. Kuulomuisti on vain kumma juttu.

tiistai 11. heinäkuuta 2006

Kronologisesti käänteisessä järjestyksessä

Kuulin tuossa hetki sitten Zen Cafén uuden singlen Rakastele mua. Kyseisestä singlestä on hieman jupinoita täällä. En oikein päässyt selvyyteen, pidinkö siitä vai en. Toisaalta melodian rallimaisuus viehätti, toisaalta ei. Tuntuu siltä, että nämä radiosoittoon päätyvät kappaleet ovat ko. yhtyeeltä aina samantyyppisiä rallatuksia: Aamuisin; Laiska, tyhmä ja saamaton; Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään jne.
Olisi mukava, jos noinkin osaavalta ja monipuoliselta poppoolta soitettaisiin vaihteeksi jotain vähän hitaampaa, pohdiskelevaa, eikä radioyleisölle luotaisi kuvaa hupaisten rallien vääntäjistä; muunkinlaisia kappaleita kun löytyy.

--

Meillä alkoi tänään kylppäriremontti. Sedät kävivät aamutuimaan irrottamassa vessasta pytyn ja lavuaarin putken, sitten toinen repi lattiamatot pois ja antoi avaimen, että vessaan ja suihkuun saa sitten juosta alakerran saunatiloihin. Kuusi kerrosta.
Ylihuomisesta kuulemma tulee hirmuinen piikkaus- ja jyrsintäpäivä, joten taidan suosiolla livistää kaupungille. Voisin mennä vaikka pääkirjastoon ihmettelemään, en ole sinne asti vielä koskaan päässyt.

--

Viime yönä jollakin pimahti auton varashälytin tuossa parkkipaikalla. Puoli kolmelta aamuyöllä. Krääh. Se mokoma piipitti viiden minuutin välein, ja kuulostaa piipittävän edelleen. Helteen takia on pakko nukkua ikkunat auki, joten siihenhän sitten heräsi. Keräsin petivaatteet, suljin kaikki ikkunat parkkialueen puolelta, suljin sen puolen huoneiden ovet, naksautin sohvan sängyksi ja nukuin siinä. Ihana hiljaisuus. Ihana sohva, josta tulee sänky yhdellä niksautuksella, kun nostaa istuinosaa ylös niin että mekanismi sanoo naksnaks ja päästää sen takaisin alas, jolloin selkänoja on mennyt tasoksi istuinosan kanssa. Sängynvaihto onnistuu vaikka keskellä yötä.

Sileesti.

maanantai 3. heinäkuuta 2006

Silmien ummistamisesta Nansenin galvanointiin

eli aloitetaan jostain ja päädytään pisteeseen CMX:n säestyksellä.

Viikonloppu meni varsin rattoisasti Kaanaassa. Tällä kertaa ei kuitenkaan muutettu vettä viiniksi, vaan katsottiin kuka on Suomen paras ratinkääntäjä JM:n yleisessä luokassa. T oli ajamassa myös, mutta koska herran meno päättyi sunnuntain toisessa lähdössä penkkaan, ei siitä sitten sen enempää.

Paikalla oli ihan tolkuttomasti väkeä. Onneksi varikkokatsomossa oli vähän pienempi tungos kuin normaalissa yleisökatsomossa, jolloin minäkin näin jotain. Allekirjoittanut on noin 20cm lyhyempi kuin keskiverto jokkiksenseuraaja, joten seisomapaikoilta ei näe yhtään mitään, kun ihmisiä on neljässä rivissä ja itse siellä takimmaisena. Ja istumapaikasta oli turha haaveilla kun keli oli mikä oli, hieno kesäilma.

Oli se silti kivaa.

--

Tulevana viikonloppuna on toisenlaista menoa. T:n pikkuserkku menee naimisiin, joten häihin ollaan siis matkalla. Kortti on tekemättä, lahja paketoimatta. No, hosumalla hyvä tulee, viime tingassa vielä parempi. Lahja on tylsästi valittu lahjalistalta, vaikea sitä on muutenkaan.
Hiukkasen hirvittää. En mitenkään rakasta juhlia, en varsinkaan jos en tiedä enkä tunne ihmisiä joita niihin on kutsuttu. Rikkana rokassa on se, ettei minulla ole kovin hyvää tietoa hääetiketistä tai miksi sitä nyt nimittäisikään. Kai sieltä silti hengissä pois selviää.

Menee vain se viiminenkin todennäköisyys että tuo lurjus joskus kosisi minua. Se nyt inhoaa juhlia vielä minuakin enemmän, eikä taatusti aio aiheuttaa mitään syytä järjestää sellaisia. Minusta vain olisi ihan mukava jos olisi edes se ensimmäinen sormus. Tietäisi sitten että nyt ollaan ihan oikeasti ihan tosissaan. Vaikka tosissamme me olemme ilmankin. "Mutku se ois mukavaa."

Aikusten oikeesti.

perjantai 16. kesäkuuta 2006

Syömisongelma ja ruokadilemma

Luin tuossa päivällä yhden ihmisen blogista kaikki merkinnät puolentoista vuoden ajalta. Se on paljon minulta, kun en jaksa keskittyä tuntemattomien löpinöihin montaa minuuttia kauempaa.
Huomio kiinnittyi lukuisiin ruokamerkintöihin. Mitä oli syöty, missä ja vähän miksikin. Minulle tuli jotenkin syyllinen olo, kuin tahtomattaan olisi joutunut tirkistelijäksi.

Ruoka aiheuttaa minussa aina kummia ilmiöitä. Olen jonkinasteinen salasyöjä (ette lukeneet tuota edellistä) mutta julkisyöjä en ole. Julkisesti syöminen on kohdallani äärimmäisen harvinainen tapahtuma; se on epämiellyttävää ja kiusallista, joten vältän sitä parhaani mukaan. Ei, pöytätavoissani ei ole häpeämistä: tiedän kyllä mitä sosimia ja sorkkimia käytetään missäkin vaiheessa ja miten, ja mikä lasi on mihinkin tarkoitukseen - kiitos ex-kämppiksen joka opiskeli ravintola-alaa.

Syöminen on minulle jotenkin intiimiä. En halua syödä julkisilla paikoilla, syöminen kuuluu niihin asioihin jotka pitää tehdä kotona, neljän seinän sisällä. Ei edes parvekkeella. Kahvin voi juoda parvekkeella, tai mehulasillisen. Ne voi juoda myös kahvilassa, mutta vain ja ainoastaan ilman mitään pullaa. Se on sitä syömistä sitten.

Julkisesti ei siis voi syödä. Julkisesti voi kyllä juoda kahvia, mutta pirtelö on jo enemmän ruokaan vivahtava. Jäätelön voi syödä julkisesti, kun kävelee hellepäivänä kaupasta kotiin. Mielellään ei muulloin.

Hampurilaispaikoissa ei voi käydä (ei kyllä ole suuri menetys), pitsapaikkoja on myös vältettävä. Jos on välttämättä käytävä syömässä jossain, niin sitten etsitään paikka josta saa mahdollisimman neutraalia ruokaa: keittoa taikka lihapullia perunamuusilla. Ei mitään leikekeekoilua tahi pihvinkutaleita.

Minä en vain voi syödä ihmisten ilmoilla. Mikähän bitti tuolla korvien välissä tällä kertaa on vinossa?

keskiviikko 7. kesäkuuta 2006

Mielenkiintoinen (akustinen) ilmiö

En ole kahteen vuorokauteen astunut tuosta ovesta ulos, mennyt rappukäytävään ja sieltä kadulle. Ei ole huvittanut. Olen istunut tässä koneen ääressä, naputellut, naputellut, naputellut. Välillä olen istunut keittiössä ja näpräillyt nukenperuukin kanssa.
En ole kyllä juuri syönytkään. Enkä juonut. Pitäisiköhän asialle tehdä jotain.

Tänään on pakko mennä ulos, käydä hakemassa muori asemalta ja leikkiä muutenkin normaalia. Hoitaa asioita erinäisissä paikoissa, toimittaa väärään osoitteeseen kannettu kirje takaisin postiin ja niin edelleen.

Joskus tuntuu ettei jaksa leikkiä normaalia, ja silloin tulee se mitä kaverit sanoivat rasittavaksi jutuksi. Pistän kännykän kiinni, mielellään verhot ikkunoiden eteen, otan ovikellon "pois seinästä" (täällä se onnistuu vain tunkemalla sukka kilisijään), pistän kuulokkeet korville ja uppoudun omiin asioihini. Lähinnä kirjoittamiseen. Tämä nettisysteemi on ihan kelpo sormiharjoittelua, mutta todellinen Suuri Romaani (hah!) piileskelee koneen kovalevyllä. Sitä olen tässä pari päivää työstänyt. Kyllä se siitä, ainakin valmistuu joskus jos kohta se ei kyllä ole millään muotoa julkaisukelpoinen. Siihen minusta ei ole, kirjoitan mieluummin itselleni kuin ihmisille.

Sitä välttää kritiikin tuolla tavalla aika hyvin, kyllä, se on sanottava, mutta (no, keskenhän tuo kyllä edelleen on) en minä sitä kaipaakaan. Tiedetään, ei voi kehittyä jos ei saa kritiikkiä, ja niin edelleen, mutta miksi pahoittaisin mieleni turhalla kritiikillä kun tavoitteeni ei ole koskaan julkaista mitään? Eikö ole parempi, että kukaan minua itseäni kriittisempi (ja minä olen kriittinen, ainakin pari vuotta tekstin kirjoittamisen jälkeen) ei näe onnettomia kyhäelmiäni, jos minä saan niillä hyvän mielen ja kuvittelen osaavanikin jotain? Jos joku näkisi nuo tekstit, saisin varmasti "rakentavaa palautetta" ja lopettaisin koko homman. Huomaatteko, minulla on terve itsekritiikki. Niinpä pidän tämän piilossa ja huvittelen omilla tavoillani.

--

Niin kerta.

--

Sinänsä jännä juttu on se, miksi tämä työhuone on ainoa paikka (olohuoneen lisäksi), jossa pystyy kuuntelemaan olohuoneessa olevia stereoita. Kaiken järjen mukaan äänen ei pitäisi kantaa tänne asti, mutta siltäpä vain kuulostaa. Täytynee olettaa että tuo ääni ei ole kuullutkaan mistään fysiikan laeista, jotka koskevat ääniaaltojen heijastumia. Tai sitten on, ja minä olen unohtanut ne.

torstai 27. huhtikuuta 2006

Vappu ilman hösellystä

Tänäkin vuonna vappu menee siinä sivussa. Mies on lähdössä vappukisoihin Kemoralle, mutta minua ei jostain syystä kiinnosta kolmea päivää katsella (ja kuunnella!) autokisoja. Luultavasti otan mukaan jotain projekteja, ja värkkäilen niitä sitten sen kotona.
Huokaus.
Miksi minä olen ainoa, jolla menojalka vipattaisi? Miksi minua huvittaisi laittaa prinsessakruunu päähän ja siirtyä juhlinnan puolelle? Tästä tulee huono omatunto. Miksi tulee huono omatunto?
Pari viikonloppua takaperin olin jäävi ottamaan osaa keskusteluun, joka koski opiskelijoiden kosteahkoa juhlintaa. Siinä kuunnellessa tuli jotenkin sellainen olo, että öh, olenko minä jotenkin poikkeava?
Eikö enää saa käyttää alkoholia edes opiskelijastatuksella, pitääkö vain istua iltaa yrttiteen ja kuivattujen porkkanalastujen kera?

torstai 20. huhtikuuta 2006

Törmäsin tähän meemiin yhdessä blogissa. Oli aika hauska idea.

Moikka. Olen Maria, ja asun Helsingissä. Ikää minulle on kertynyt 23 vuotta, ja toistaiseksi minulla ei ole yhtään lasta. Ammatiltani olen perushoitaja, ja rakkaimpiin harrastuksiini kuuluu telinevoimistelu. Minulla on punaiset hiukset ja siniset silmät. Useimmiten kuuntelen rap/hiphop-musiikkia, mutta myös kotimainen iskelmä on sydäntä lähellä. Lempiartistia minulla ei ole. Jos minua pitäisi kuvailla yhdellä adjektiivilla, olisi se "maailmanlaajuinen".


---
Jaa mitä? Ohjeet.

Tee näin:

* Nimesi (2. nimesi ja lähimmän naapurisi sukunimi)
* Asuinpaikkasi (kaupunki, jossa viimeksi kävit junalla)
* Ikäsi (lisää oikeaan ikääsi lohjenneiden sormikynsiesi lukumäärä)
* Ammattisi (naiskäyttäjä kirjoittaa äitinsä ammatin, mieskäyttäjä isänsä)
* Harrastuksesi (harrastukset, joita et ikinä voisi harrastaa/sietää)
* Lapsiesi lukumäärä (montako hiusta lähtee päästäsi, kun vedät)
* Hiustenvärisi (tämän hetkinen paidanväri)
* Silmienvärisi (tämän hetkinen housujen väri)
* Musiikkimakusi (genre, jota et siedä)
* Lempiartistisi (tyyppi, kenen biisin kuuntelit viimeksi)
* Itseäsi parhaiten kuvaava adjektiivi (se adjektiivi, mikä lukee ensimmäisenä, kun kirjoitat googleen 2. nimesi ja ”adjektiivi”)

---

Äh päh. Kaikkeen sitä sotkeutuu.

---

Kaiken lisäksi olen _taas_ työtön.

torstai 6. huhtikuuta 2006

Joukkoliikenteestä ja muusta

Päivällä oli radiossa keskustelua bensiinin hinnoista ja joukkoliikenteestä. Kannatan joukkoliikennettä. Hyvä asia. Keskustaan menen aina bussilla. Sen sijaan kurssikeskukseen en mene.
Olisihan se hyvä tapa kulkea tuo 6km matka, varsinkin näin talvella kun en halua pyörällä ajaa. Yksi (pahasti) murtunut nilkka opetti miten liukasta jää on.
Tällä hetkellä aikatauluni on suunnilleen seuraava: nukkumaan klo 23 ja herätys klo 6:50, auton starttaan parkkipaikalla noin klo 7:35. Matka-aika max. 15min, normaalisti 10min.
Bussilla aikataulu muodostuisi seuraavaksi: nukkumaan klo 21:30 ja herätys klo 5:50, lähtö kotoa klo 6:45, bussilla keskustaan, bussinvaihto ja perillä 7:42. Tämä perustuu siis siihen oletukseen, että molemmat bussit ovat aikatauluissaan.

Arvatkaas kumman vaihtoehdon mieluummin valitsen?

--

Eilen illalla minulta kysyttiin, että koska en tiedä mitä haluaisin tehdä (työkseni siis, mikä kyllä on vähättelyä - minua kiinnostava ala vain ei ole mahdollinen), niin voisinko kuvitella ryhtyväni kotiäidiksi?

Mitä tuohon vastaa?

keskiviikko 29. maaliskuuta 2006

Puolikas

Tänään oli trapetsitaiteilijan paha päivä. Trapetsitaiteilijasta laulaa Itkevä tyttö, aika osuvaa sekin. Ei taida tuo linkki vain toimia, minne lie bittiavaruuteen ovat pojat kadonneet.

Aamulla pääsin parkkipaikalle ja sitten tipahti taivas niskaan. Tulin takaisin kotiin. Mies haki puolikkaan tabletin (tällä kertaa oli lievempi tapaus) ja peitteli minut nukkumaan. Herätti puolen päivän aikaan.

Ei. Ei enää tätä. Miksi minä.

Päätän aina kaataa ne tabletit pois, en kaada, ja sitten käy näin. Onneksi ei usein. Se purkki on ollut minulla vuoden ja vajentunut kai viiden tabletin verran. Silti. Siinä on viisi liikaa.
Entä jos tämä on muuttumaton olotila? Että ensin on hetken hyvää ja sitten kaikelta putoaa taas pohja?

Minä niin haluaisin että kaikki olisi niin kuin ennen.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2006

Sikanopee

Kuuntelin tuossa kaulahuivia neuloessani puolikorvalla iltauutisia. Viimeisenä aiheena oli suomenkielen opetus, ja sen loppulauselmana toimittaja totesi että "nuorison mielestä slangi-ilmaisut ovat tulleet puheeseen jäädäkseen, ja niitä pitäisi saada käyttää myös ainekirjoituksessa."
Höristin korviani. Että mitä? Seuraavaksi kai saamme lukea lehdestä, että slangi-ilmaisut sekä puhekieliset ilmaukset on hyväksytty äidinkielemme virallisiin muotoihin.

Ois se niinq ihq... Joopa joo.

Siinä vaiheessa tämä yksilö täällä lakkaa tajuamasta mistään mitään. Ryhdyn virallisesti antiikiksi, kuten veljeni minua vuosia sitten vähemmän mairittelevasti kutsui. Ollaan sitten antiikkia. Antiikki on ihanaa.

perjantai 3. maaliskuuta 2006

Joku tuntee minut

Bussissa katosi taas ajan- ja paikantaju. Istuin puolitäydessä bussissa, napit korvissa ja kuuntelin jotain, olisiko ollut Viikatetta. Yhtäkkiä havahduin. Ei harmainta aavistusta missä olin hetken verran ollut. Poissa, muualla, kaukana. Pelottavaa.

Vaikea sanoa, miten tuollaiseen "hetkinen, häiriö kansainvälisessä linkkiyhteydessä" tilanteeseen pitäisi suhtautua. Toisaalta siinä ei ole mitään outoa, olen aina ollut eräänlainen narkoleptikko. Putoan pois tilanteesta, ajasta ja paikasta. Toisaalta se kuulostaa todella omituiselta. Ehkä en suhtaudu siihen millään tavalla.

---

Olin kai hetken onnellinen tänään. Tiedän, että voisin olla onnellinen suuremman osan ajasta, jos myöntyisin paremmin tietävien tahtoon. Ei se kuitenkaan olisi oikeaa. Synteettistä onnea, kuten minulle sanottiin. Aika osuvaa.
En minä halua olla onnellinen, sillä se ei ole luonteenomainen olotila minulle. Enimmän osan ajastani olen tyytyväinen olooni, onnellisuus on harvinaista. Ajatus jatkuvasta onnellisuudesta on vieras. Vähän kuin toivottaisi jonkun muun tervetulleeksi päänsä sisään. Huh. Haluan olla oma itseni, oma omituinen, puolineuroottinen, skitsahtava itseni.
Jos se ei sovi teille, menkää muualle. Hus pois.

---

Kaverin kanssa tuli juoruttua eilen puhelimessa. Tekee hyvää puhua ihmiselle, jonka tietää olevan samalla aaltopituudella ja joka tietää elämäni menneistä päivistä jotain. On hyvä puhua sellaisen kanssa, joka on nähnyt minut heikkona hetkenä itkemässä jätetyksi tulleena, jonka kanssa on viettänyt krapulapäivää samalla vuodesohvalla maaten ja huttua jutellen, jonka kanssa on puhuttu maailma halki poikki pinoon.
On sellaiselle tyypille nimikin. Sellaisia kutsutaan sanalla ystävä.

maanantai 27. helmikuuta 2006

Mamihlapinatapai

Olohuoneessa tuoksuu hunaja, ja minä olen menettämässä otettani kirjoittamiseen.
Aamuyöllä, unessa, nuo kaksi asiaa sekoittuivat, ja näin omituista unta. Unessa aloitin jälleen uuden pienoisromaanin kirjoittamista, ja sen aloittava teema oli hunajan tuoksu. Outoa.

Se hunajan tuoksu, niin. Sen lähde oli minulle itsellenikin yllätys. Viime keskiviikkona ostin kaksi tulppaanikimppua, keltaisen ja fuksianpunaisen. Punainen päätyi keittiöön, keltainen olohuoneeseen, ja viimeksimainittu tuoksuu hunajalta. Punainen tuoksuu vain tulppaanilta. Tai miltä nyt tulppaani, kasvihuoneessa kasvatettu, tuoksuu. Hieman maalta, hieman kasvilta, hieman ei-miltään.

Kirjoittaminen on karkaamassa otteesta. Oikeammin sanottuna kirjoittamisen taito. Sanat pyrkivät pakoon, eivätkä lauseet halua muotoutua sellaisiksi kuin yritän niitä saada. Pitäisi kirjoittaa enemmän, nysväämisen sijasta, mutta mutta. Nysvääminenkin on niin hyväksi hermoille, ja sitä on paljon helpompi tehdä. Rakentelen ison osan vapaa-ajastani kaikenlaisia miniatyyrijuttuja, mutta niistä on enemmän toisaalla.
Kirjoittamisesta siis. Mielenkiintoista miten se on nyt jäänyt niin taka-alalle, vaikka ennen se oli minulle henki ja elämä. Enemmänkin.

Pitää kai näppäillä enemmän tänne, jospa se siitä taas. Olisiko ollut enneuni. Ja se, joka uniansa uskoo, saa pelätä varjoaan.

---

Pitäisi siivota. Aurinko paistaa näinä aikoina suoraan olohuoneeseen, ja palauttaa ikävällä tavalla maanpinnalle: ei täällä niin siistiä ollutkaan. Kunpa joku muu siivoaisi.
Kirjaröykkiöitä siellä ja täällä, suurin osa omia, joitain toisen, joitain kirjaston. Ne ovat tehneet invaasion tänne. Niitä olisi vielä kaksi pahvilaatikollista mummin vintillä, lisäksi ne lapsuuden kuva- ja satukirjat, jotka minun toivottiin ottavan mukaani. Sitten joskus.
Pitäisi kai ostaa kunnollinen kirjahylly, vaikka kyllä tuo vielä palvelee. Ihan hyvin.
Elleivät nuo kirjat päätä ryhtyä lisääntymään hallitsemattomasti. Siltä se kyllä toisinaan vaikuttaa, kun katsoo niiden määrää.

---

Taustalla soi Aknestik. Tätä kuunneltiin joskus yläasteella ja yhdellä muuttomatkalla sitten myöhemmin. Jotenkin kummasti iskee vieläkin. Jotenkin tulee vieläkin ikävä. Vekkupeipe ei kuitenkaan koskaan tätä lue, mutta jos jostain ihmeellisestä syystä joskus lukee, niin terveisiä. Kuuntele joskus Aknestikkia ja muista meikäläinen. Kyllä kuvasta vielä tunnistaa.

sunnuntai 26. helmikuuta 2006

Liian monta pulua

Ostin perjantaina CD-levyn. Olin viikonlopun paikassa, josta ei löydy CD-soitinta, joten en voinut kuunnella sitä. Äsken laitoin sen tämän tietokoneen CD-asemaan, ja huomasin ostaneeni kopiosuojatun levyn. Kone soittaa sitä moitteettomasti, ei siinä mitään. Ainoa ongelma on se, että tässä taloudessa ainoa keino soittaa levyjä muulla välineellä kuin tietokoneella on soittaa niitä stereoihin kytketyllä DVD-soittimella. Stereoiden molemmat CD-asemat ovat hajonneet vuosia sitten. DVD-soitin on mallia halpa, eikä suostu soittamaan kopiosuojattuja levyjä. Levystä riippuen ne eivät toimi myöskään auton musiikinkuunteluun tarkoitetussa systeemissä.
Jotta voisin kuunnella ostamaani levyä muualla kuin tässä työhuoneen koneella, joudun kiikuttamaan sen 500km päähän veljelleni, joka purkaa kopiosuojauksen ja polttaa levystä minulle kopion - itselläni kun ei ole polttavaa CD-asemaa.
Saadakseni kuunneltua rehellisellä rahalla ostamaani levyä, joudun syyllistymään laittomuuteen (tai tässä tapauksessa houkuttelemaan veljeni rikoksen poluille, mikä kai tekee tästä kolme kertaa tuomittavampaa) enkä kuitenkaan käytä levyä mihinkään laittomaan tarkoitukseen. En tee siitä piraattikopioita hämärille markkinoille, en jaa levyn kappaleita P2P-verkoissa (koneellani ei edes ole moiseen vaadittavaa sovellusta) enkä käytä sitä muutenkaan väärin. Yritän vain nauttia musiikista.

Korjaan. Ei toimi soitin moitteetta. Joka kerta kun avaa uuden ohjelman, kappale jää ju-ju-ju-jumiin.
Niinpä niin - ei levyssä eikä oheisena tulleessa ohjelmassa ole vikaa, koneeni on vain liian hidas. Olisi miellyttävää, jos se otettaisiin huomioon jo suunnitteluvaiheessa. Ihmisillä on oikeasti koneita, joissa on vain 128mb keskusmuistia, ja siitäkin näytönohjain vie noin kuudesosan.

---

Suomi sitten hävisi sen pelin. Henkilökohtaisesti se ei heilauta maailmaani suuntaan eikä toiseen. Tuntuu vain jotenkin absurdilta tämä tilanne. Olympialaiset. Jääkiekon loppuottelu. Vastakkain Suomi ja Ruotsi. RUOTSI! Kaikista niistä maista. Jotenkin kornia. Eikä se häviökään, kunhan olisi ollut vain joku toinen maa. Kaikenkaikkiaan kuitenkin oli hienoa, että Suomi pääsi niin pitkälle. Onnittelut.

---

Viikonloppuna eräs ystäväni päätti perusteellisen harkinnan jälkeen näyttää poikaystävälleen ovea. Jotenkin hämmentävää. Ei siis ystäväni päätös, vaan noin yleisellä tasolla se, että alle vuoden kuluessa ainakin kolme tuttavapariskuntaa on päätynyt eroon. Onko juomaveteen lisätty jotain epämääräistä, vai miksi kaikki nyt yhtäkkiä ovat päättäneet laittaa hopeat jakoon?

---

Tahdon pois täältä. Matkalla pisteestä A pisteeseen B huomasin siinä välillä olevan pisteen C kohdalla, etten halua tänne. Haluan jonnekin muualle, vaikka jäädä siihen pisteeseen C. (Ehkä kesällä päädyn pisteeseen D tuonne rannikolle, mutta se on vielä niin epävarmaa, ettei siitä puhuta.) Mutta edelliseen ajatukseen palatakseni, tahdon pois täältä. Täällä on liikaa ihmisiä, liikaa taloja, liikaa liikennettä, liikaa onnettomia, liikaa onnellisia, liikaa puluja, liikaa rakennustyömaita ja liikaa katuja. Ihan liikaa kaikkea. Kaikkea pitäisi olla kohtuudella, ei liikaa.
En minä oikein täällä viihdy. Ei ole kavereitakaan. Se kai se tässä pahinta on, juurettomuudessa.

torstai 23. helmikuuta 2006

Omituista

Huomasin tässä jokin aika sitten omituisen tavan, asia jonka teen aina samalla tavalla sitä sen kummemmin miettimättä, ilman järjellistä syytä. Istun bussissa aina vasemmalla puolella, menosuuntaan katsottuna. Aina. Paitsi pahimmassa ruuhkassa, jolloin saan yleensä vain seisomapaikan.
Koko sen ajan, jonka olen opetellut liikkumaan paikallisliikenteellä, olen tehnyt noin. Olisi hauska tietää mistä syystä.
Kumpi aivopuolisko oli se taiteellinen? Vasen? Tai sitten oikea.

---

Liimasin pieniä hopeanvärisiä korunosia kiinni helmiin ja pikkuruisiin purjerenkaisiin. En selitä mitä ne ovat, jokainen voi vapaasti arvailla. Aivokirurgin kädet vaativaa työtä. Ja minulla on ikuisesti krapulaiset kädet, syyttä suotta vapisevat. Ei pahasti, mutta kuitenkin.

---

Posti oli taas loistanut. Kadotti ystävän lähettämän kirjeen. Asia selvisi vasta nyt, ja tuo tapahtui jo aikaa sitten, joten en taida kehdata mennä postikonttoriin ja rähistä. Eikä se niiden virkailijoiden vika tietenkään ole. Mistä voisi laittaa tulikivenkatkuiset terveiset?
Sitä vain tuntee itsensä niin järkeväksi, kun kyselee ihmiseltä että jokos siellä harkitaan jälkikasvua, ja saa kuulla että joo, erosimme tuossa jo hetki sitten. Nolostus. Mutta mistä minä voin tietää sen kun kirje, jossa asia kerrotaan, on kadonnut matkalla.

---

Äh. Pitäisi mennä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2006

Aloitetaan vannomisella ja päädytään puhelinnumeroihin

Älä koskaan vanno mitään.
Onneksi en vannonut kenellekään. Itselleni. Itselleen annetut lupaukset saa syödä, ne maistuvat oikein hyvältä kun ne marinoi lievässä itseinhossa. Ripottaa suolaa päälle ja nauttii kylmänä.

Vannoin ettei koskaan, koskaan päiväkirjaa. Sitä paperista.
Ostin kovakantisen tyhjän kirjan.
Totesin, ettei koskaan julkista muistikirjaa. Sitä ykkösistä ja nollista koostuvaa.
Ryhdyin julkaisemaan mietteitäni kotisivuillani, tosin sensuroituina ja takautuvasti.
Lupasin, etten ala pitämään reaaliaikaista päiväkirjaa.
Loin hetki sitten itselleni tunnukset tänne.

Se siitä.

---

Teinidepressio.

---

Katselin hakuohjelmalla ihmisten puhelinnumeroita. En kenen tahansa, en minä niin outo ole. Sentään. Kavereiden, tuttavien, niiden joista ei mitään ole kuulunut. Eikä monellakaan enää ollut sama puhelinnumero.
En tiedä mitä ajattelisin.
Jos vaikka kokeeksi en mitään.