torstai 29. toukokuuta 2008

Vähiin käyvät päivät

Laskettuun aikaan on sitten niinkin pitkästi kuin kaksi viikkoa. Olen pari päivää mielenkiinnolla seurannut mahaani, rupesin epäilemään että onkohan se lapsukainen ruvennut laskeutumaan alemmas. Jostain olen lukenut että sen pitäisi niin tehdä ja että se enteilee synnytystä. Pikaisen nettiselailun perusteella petyin; ihmisten kokemusten perusteella tarkoittaa näköjään sitä että lapsi syntyy suunnilleen aikavälillä 1 päivä - 10 viikkoa. Eli yhtä epävarmaa kuin kaikki muukin tähän hommaan liittyvä.
On tästä kuitenkin se hyöty että närästys on vähän helpottanut - sen mitä se refluksilta voi helpottaa - eikä kylkiluitakaan jomota enää. Kylkien jomotus on ollut ehkä karmein kokemus koko aikana, närästystä kun on ollut koko ikä, joten se vain paheni eikä tullut uutuutena.

Tähän mennessä on ollut niin ylettömän helppo raskaus, että sitten se varmaan ottaa takaisin ja antaa oikein kärttyisän lapsen. Jos mietin asiaa oikein tarkasti, niin en ole kärsinyt oikeastaan muusta kuin työn aiheuttamista ennenaikaisista supistuksista, ja nekin poistuivat sairasloman myötä, sekä lievästä kuvotuksesta alkuviikkoina (kuin myös väsymyksestä, mutta sitä nyt tulee muutenkin syksyisin). Jotkut kärsivät kaikenlaisesta kiusasta huimauksesta suonikohjujen kautta selkäsärkyyn ja ummetuksesta mielialavaihteluiden kautta nukkumisvaikeuksiin, ja sitten vielä jotkut naiset väittävät raskauden olevan elämänsä parasta aikaa. Anna-Leena Härköstä mukaillen täytyy kysyä, että mimmoista scheissea se elämä sitten muuten on?
Minä kun en menisi ongelmattomuudesta huolimatta kuvailemaan tätä elämän parhaaksi ajaksi. En osaa oikein selittää miksi, mutta ei tämä nyt mitään riemujuhlaakaan ole ollut. Ehkä se johtuu yleisestä epävarmuudesta uusien asioiden edessä, ja siitä että kaikki informaatio on pitänyt nyhtää pinseteillä hoitavasta henkilökunnasta eikä kaikkea todellakaan tajua kysyä siinä vajaassa puolessa tunnissa joka on vastaanottoaika, tai etsiä itse netistä tahi kirjallisuudesta. Juuri mitään ei ole vapaaehtoisesti kerrottu, paitsi jokaisen pienenkin "ongelman" kohdalla terveydenhoitaja on esitellyt pahimman mahdollisen skenaarion ja jättänyt sitten epätietoisuuteen että oliko tässä nyt kyse tuosta vai jostain muusta. Kuuluuko tämä jotenkin savolaisiin luonteenpiirteisiin? Ei kai kukaan enää ihmettele haluani synnyttää kotipuolessa?
Oikein harmittaa itseni puolesta kun vaihdan kuulumisia myös raskaana olevan ystävättären kanssa ja kuulen miten paljon paremmin asiat hoidetaan tuossa parinsadan kilometrin päässä.

Ei tämän kategorian nimi syyttä ole "raskasta".

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

Materiaa

Se on kumma homma, että joka ikiseen asuntoon joutuu hankkimaan uudet ikkunaverhot tai vähintäänkin muokkamaan radikaalisti niitä entisiä. Kaapissa on kohtalainen kokoelma entisten asuntojen hankintoja, joita pitäisi kaikkia lyhentää, suurinta osaa vähintään 40cm, jotta niitä voisi harkita ripustavansa ikkunaan. Eikä kaupastakaan löytynyt lyhyempiä. Sekin on kumma homma, että silloin kun tarvitsee ehdottomasti vähintään 220cm pitkää ikkunaverhoa, on tarjolla 180cm:stä. Ja päinvastoin.

Aamulla olin niin tarmokas, että lyhensin yhden parin voilee-verhoja, ihan kaupan paketista otettuja. Olin ovela ja otin ne mukaan kyläreissulle tänne vanhempien luo, muorilla on saumuri ja parempi ompelukone kuin minulla. Ja rutkasti suurempi ruokapöytä jota voi käyttää ompeluun. Siinä on selkä kovilla kun normaalia matalamman ja pienemmän ruokapöydän ääressä kumartelee ompeluhommien kanssa, joten en yrittänytkään lyhentää niitä meillä kotona. Suurempi ruokapöytä olisi kiva, nykyinen pirttikalusto on pelastettu kaatopaikkalavalta, hiottu vanhat lakat ja maalit pois ja lakattu sävylakalla uudenveroiseksi. Taisi olla jostain 70-luvulta peräisin, ja yleisesti herätti ihmetystä se seikka, että mitähän on liikkunut sen ihmisen päässä, joka oli maalannut penkkien istuinosat sekä pöytätason kirkkaan keltaisella maalilla...

Muuton jälkeen pitää yleensä myös hankkia aina kalusteita, paitsi jos muuttaa pienempään asuntoon, jolloin niitä pitää hävittää. Meillä hävitettiin viime muutossa kirjahylly, joka oli mallia "naapurin varastosta pelastettu lastulevyhirvitys". Nyt pitäisi ostaa uusi. Ja keittiöön pitäisi ostaa ns. vitriinikaappi kaikelle astiasälälle. Meillä on ihan liikaa astioita, tiedetään, mutta en saa niitä heitettyä pois, kas kun ovat suurimmaksi osaksi Arabiaa ja Iittalaa. Pari puolitusinaista halpalasisarjaa on, niiden kanssa teen vielä jotain radikaalia. Ja sitten on vaaleansinistä Kultakeramiikkaa, jota en raaski hävittää mutta josta en erityisemmin pidä, lukuun ottamatta teekuppeja. Ne ovat aika kivan kokoiset. Se vaaleansininen vain ei silmääni miellytä, en ole sinisen ystävä oikein missään muodossa. (Pääsin juuri eroon sinisestä käytävämatosta, tilalle tuli poltun tiilen ja okran sävyinen matto. Ihana.)

Olen näköjään kauhea materialisti. Haluaisin olla olematta.

torstai 22. toukokuuta 2008

Siivousta ja sairaalakassin ihmettelyä

Muutto kunnialla takana, edessä uuden asunnon järjestäminen. Makuuhuoneessa pitää sittenkin vaihtaa järjestystä, jotta saadaan oman ja vauvansängyn lisäksi sopimaan sinne myös lipasto poikasen vaatteille ja muille tarvikkeille. Entinen liinavaatelipasto pääsee taas uuteen käyttöön, täällä kun oli kaappitilaa sen verran hyvin että sain liinavaatteet sopimaan kaappeihin. Hävityksen kauhistus on sanapari, jolla tätä asunnon nykytilaa voisi kuvailla. Laatikoita ja nyssyköitä joka paikassa, enkä saa tätä millään kuosiinsa. Pitäisi siirtää kalusteita kuten lipastoa, jotta voisi asetella tavarat niihin, mutta en uskalla yksin ruveta siihen puuhaan, ja T taas on tehnyt pitkää päivää tällä viikolla. Osa tavaroista on lisäksi menossa vielä ulkovarastoon, kunhan sen lattia kuivuu. Remonttiryhmä oli ilmeisesti viimeisenä tekonaan lakannut lattian, eikähän se millään kuivu kun ulkolämpötila on 2-8 astetta. Vaikuttaa pahasti siltä, että tarvittaisiin jonkinlainen järjestelykeiju jotta tämä huusholli olisi asuttavassa kunnossa ennen kuin poikanen on maailmassa. Eilen kun siivottiin entistä asuntoa, ymmärsin hyvin miksi jotkut vannovat saunan, seksin ja siivoamisen kolmiyhteyteen kun on kyse lapsen maailmaantulon edesauttamisesta. Kyllä se seinien pyyhkiminen, imurointi ja lattian moppaaminen ihan työstä kävi, vaikkei minulla mitään rantapalloa mahanahan alla edelleenkään ole.

Ilmeisesti huokailin liikaa siivoamisen aikana ja sen jälkeen, koska sain Suuren Ukaasin: päivän ohjelma on kuulemma pakata tarvikkeet valmiiksi sairaalakeikkaa varten. Tehtävä on jopa puoliksi suoritettu; olen kaivellut pakkauslaatikkoon pakattujen vaatteiden joukosta noin suunnilleen semmoisen määrän vaatetta, jolla saa poikasen vaatetettua. Ei hajuakaan onko siinä juuri "oikeat" vaatteet mutta ainakin lähelle pitäisi osua noilla valinnoilla. Ennemmin pari tarpeetonta kuin että joku puuttuu. Kaikkien uusavuttomien apu löysi jotain linkkejä aiheesta, ehkä yritän perata noista jotain mikä kuulostaa hyödylliseltä. Moni juttu on hyödyllinen, kuten huulirasva (sairaalassa on aina kuiva ilma), mutta moni mielestäni tarpeeton; ei kai sitä nyt hajuvettä tarvitse sairaalaan pakata? Jos minulle sattuisi hajustetta käyttävä huonekaveri, kertoisin hyvin selkeästi mitä mieltä moisesta olen. Usein kun riittää, että kadulla kävelee ohi joku hajustautunut ihminen, ja minä olen melkein kypsä oksentamaan. Jonkinlaista tuoksuyliherkkyyttä taidan potea. Mitä myskisempi ja makeampi, sitä pahempi.

Oman yöpaidan taidan ottaa silti mukaan. Kokemukseni sairaalavaatteissa nukkumisesta ovat kamalia, ja vaikka kuinka sanotaan että omia ei kannata pitää kun sotkeentuvat kumminkin, niin tuollaisessa kolmen euron paitulissa ei paljon tule takkiin vaikka sen lähtiessä viskaisi roskakoriin, jos vaihtoehtona on kieriä hereillä. Hirvittävää miten kranttu sitä voi nukkumisen suhteen ollakaan...

Ei se auta, kai se pitää lähteä perkaamaan tuota makuuhuonetta jotta saadaan se joskus järjestykseen. Eikä poikasen sängyssä ole vieläkään patjaa, se pitää leikata pakkauslaatikon patjasta. Vaivaakohan minua pahanlaatuinen laiskamato?

torstai 15. toukokuuta 2008

Loppusuora häämöttää

monessakin asiassa.

Eilen varmistui, että saamme perjantaina avaimet uuteen asuntoon. Viimeinkin tarkka päivämäärä; on hieman jännitetty että valmistuuko se remontti tähän päivään mennessä kuten on lupailtu, vai venyykö vielä pari viikkoa. Valmistui se. Huomenna saadaan vietyä edes jotain tästä pahvilaatikkokaaoksesta uudelle asunnolle. Pitäisi käydä hakemassa jätesäkkejä joihin saa nuo vaatteet sullottua. Niitä nyt ei sen kummemmin tarvitse pakkailla.
Käväisin eilen kurkistamassa miltä asunnon pihalla näyttää, ja näyttihän se juuri siltä kuin odottaa saattoikin: mustaa maata joka puolella. Toivottavasti pihatyön tehneet henkilöt ovat muistaneet kylvää nurmikonsiemenet ennen kuin ovat lähteneet... Onneksi takapihan puolella on puinen terassi jossa voi istuskella.

...ja jossa voi ennen kaikkea kasvattaa kesäkukkia. Minulla on pahanlainen puutarhaintoilun kausi aina näin keväisin, parina vuonna olen laitellut huonommalla ja paremmalla menestyksellä kukkia parvekkeelle mutta viime keväänä meni sekin mahdollisuus. Olihan tuskainen kevät. Nyt on taas mahdollisuus istuttaa jotain, ja olen pari viime viikkoa kärvistellyt taimitarjonnan ihanuuksien edessä; ei ihan vielä mutta kohta, kohta... Huomenna käyn naapurikaupungissa markkinoilla, tarkoituksenani on ostaa uusi matto olohuoneeseen, ja samalla reissulla haen jostain ne orvokit ja pelakuut ja muut aurinkoa sietävät purkkikukat sekä säkin tai pari multaa. Lienee parasta ostaa myös paketti hallaharsoa, täällä tuli eilen illalla ja viime yönä pari senttiä jotain lumiräntää joka ei vieläkään ole joka paikasta sulanut.

Lämpömittari ei kylläkään näyttänyt kovin pakkasta, yöllä katsoin lukemat -0,8. Öisin tulee nykyään kuuhisteltua kaikenlaista, heräilen pari-kolme kertaa yössä käymään vessassa, ottamaan närästyslääkettä tai vain lukemaan kun ei pysty nukkumaankaan. T on onneksi varsin sikeäuninen, eikä herää kuuhisteluuni. Tässä yönä muutamana se ei herännyt vaikka tien toisella puolella jonkun auton varashälytin laukesi ja piipasi varmaan viisi minuuttia yhtäjaksoisesti, toisin kuin minä joka olin heti täysin hereillä. Minun herättämiseeni riittää se, että herätyskello naksahtaa viisi sekuntia ennen kuin se alkaa soida kunnolla, kun taas T antaa sen huutaa kunnes ääni on täysillä, ja havahtuu vasta kun tönin kylkeen että sammuta se. (Että arvata saa kuka meillä sitten yöllä on tikkana hereillä kun poikanen vähänkin inahtaa. Ja kuka kysyy että "ai huusiko se yöllä?")

Tänään viikkoja 35+6, eli nelisen viikkoa laskettuun aikaan. Poikanen oli viimeisimmässä ultrassa yllättäen oikein päin, toivottavasti pysyykin noin. Välillä kyllä tuntuu että se on poikittain ja potkii tietään ulos kyljestä...

maanantai 5. toukokuuta 2008

Ai vauva? Ai meille vai?

Ynnäilin tuossa viikkoja. Nyt kun on tilanne se, että viikkoja on 34+3, on lapsukainen käsittääkseni noin kolmen viikon päästä täysiaikainen ja periaatteessa valmis tulemaan maailmaan. Siis täh? Nytkö jo tämä "yhdeksän kuukautta henkisen kasvun ja valmistautumisen aikaa" (suora sitaatti neuvolapropagandasta) on käytetty ja tässä pitäisi olla kykenevä vanhemmuuteen? Ei siltä tunnu. Enemmänkin tuntuu siltä, että minun kohdallani on joku kytkin jäänyt kääntämättä on-asentoon ja tämä raskaus on hujahtanut tietoisuuden ohi. Fyysisiä kremppoja tai suuria muutoksia kropassa ei ole näkynyt, eikä näitä kuuluisia itkupotkuraivareita saati muita henkisiä omituisuuksia ole tavattu. "Kehonkuva" (karmeita termejä noista oppaista löytyy*) ei ole suuremmin muuttunut. Olen koko aikuisikäni ollut varsinainen daami, joten vatsa tuli näkyviin vasta tässä loppuaikana - rintavarustus on kuin ei raskaudesta olisi tietoakaan, eli entisellään. Tosin siinäkin on tarpeeksi. Kiloja on tullut noin viisi, ja veikkaan että ne ovat täysin tuossa kohdun tienoilla. Toivottavasti ei tule enempää jolloin on todennäköistä että kaikki ylimääräinen jää laitokselle.

*Muutenkin tuntuu, että nuo oppaat on suunnattu ihan jollekin toiselle kohderyhmälle. En tunnista itseäni niistä. Mikään ei tunnu kornimmalta kuin se, kun kehotetaan laulamaan vatsalle kehtolauluja. En osaa sellaisia, paitsi yhden ja senkin rankasti nuotin vierestä menevällä sävelellä. Laulaa toki voin muuten. Useimmiten autossa CD:n soidessa stereoissa, mutta kotioloissa muutenkin. Valikoimassa on kaikenlaisia lauluja Ultra Bra:sta CMX:ään. Viimeksi loilottelin CMX:n Kirosäkeitä. En usko lapsen tekevän eroa tuon tai jonkun kehtolaulun välillä. Tai mistäs sitä tietää, ja joudun vielä maksamaan kalliisti sen, että lauloin lapselle vääränlaisia tuutulauluja. Jos ei nyt sentään.

Kolmen viikon päästä on muuten tarkoitus lähteä kotipuoleen kisoihin. Äitimuori nauroi puhelimessa, että saatkin sitten painella suoraan laitokselle kunhan tänne pääsette. Lienee totta toinen puoli, sillä matkaa kotipuoleen on noin 150km ja puolet siitä saa rytyytellä syrjäperäntakusten routavaurioteillä. Hiacessa kun vielä on matkustusergonomia niin olematonta, että eilen jo tuntui olo aika omituiselta, niin täytyy todeta että on se hyvä kun kotoa on laitokselle matkaa kilometri. Pitääköhän varalta pakata se kuuluisa "sairaalakassi" mukaan, ihan vain varmistaakseni sen ettei sitä sitten tarvita? Se kassi pitäisi kuulemma muutenkin olla mielellään nyt jo pakattuna. Eipä taida olla...

Jälkikasvu on edelleen tukevasti pää ylöspäin, ja nyt se alkaa jo haitata olemistani. On hankala köykkiä mitään lattialta kun jonkun pää junttautuu kylkiluihin. Ei taida kääntyä ennen torstaita. Pitäisi muistaa kysyä että mitäs sitten tehdään. Varmaa tietoa en ole saanut mistään, en edes ole varma siitä onko torstain ultra kontrolli tuon perätilan takia vai kasvun seurantaa varten. Kukaan ei kerro mitään jollei osaa juuri oikeaa kysymystä tehdä, ja minä ilmeisesti en osaa. Neuvolasta veikkasivat ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta mene ja tiedä. Siellä veikkailtiin, että voi olla että on perätilakontrolli ja saattavat sitten antaa lähetteen synnytyssairaalan äitiyspolille, jossa ehkä saatetaan yrittää kääntää lasta.
Paljon epävarmuustekijöitä. Ärsyttävää. Minä tahdon faktoja!