perjantai 31. heinäkuuta 2009

Edelleen olemme Nökön kanssa samassa nahassa. Minä olisin jo valmis jakautumaan, mutta Nökö ilmeisesti ei halua muuttaa. En minäkään kyllä haluaisi, jos tuleva sänkyni olisi täynnä tavaraa. Siellä pitävät vielä majaa niin kantoliina kuin makuupussi, mobilesta puhumattakaan. Ja samaan aikaan en sittenkään halua vielä tätä pientä pois mahasta. On ollut sellainen puhe, että jos se kaksi lasta olisi meille sopiva määrä, niin tämä olisi sitten se toinen ja viimeinen raskaus. Jotenkin samalla kertaa helpottava ja haikea ajatus - ei enää koskaan tätä. Vaikka molemmat raskauteni ovat olleet ns. helppoja, niin en voi sanoa 100% nauttineeni niistä. En kyllä ymmärrä miksi vallalla on se käsitys, että raskaudesta saisi vain nauttia, kun ei se nyt niin nautinnollista ole jos esimerkiksi jalat ovat turvoksissa siinä määrin että ainoa jalkaan sopiva kenkä on Crocs-kopio, sekin niukin naukin aamupäivästä. Onneksi tuli ostettua moiset kumitekeleet pihakengiksi. Niillä on ravattu kylilläkin koko kesä. Tyylikkään kirkkaan pinkit, vieläpä. Sointuvat erittäin hyvin naamavärkin väriin, joka näillä lämpötiloilla on nenänpieliä lukuunottamatta melko pinkki. Nenänpielet ovat jostain syystä kalvaan valkeat. Voisi kuvitella että verenpaine on taivaissa, ja niinhän se neuvolan mittarikin väittää. Kotimittarin antoi täti sieltä, ja tuomiolliset lukemat ovat olleet luokkaa 120/75 näin kotosalla mitattuna. Kukaan ei koskaan ota huomioon sitä, että pahimmassa tapauksessa neuvolaan mennessä työnnän mukanani V:aa rattaissa. Ylämäkeen täältä meiltä katsottuna. Ja aulassa odotellessani juoksen samaisen ipanan perässä, kerään lattialle leviteltyjä tavaroita ja stressaan siitä mitä tuleva paineiden mittaus näyttää.
Arvatkaa muuten onko hiki? Minulla kun ei normaalisti ole koskaan kuuma, öisinkin nukun peiton alla, toisin kuin T. Viime yönä heräsin puoli kuudelta ilman peittoa, T nukkui peitto korvissa. Ja minä nukun avoimen ikkunaluukun alla. Oli vähän kuuma vieläkin. Aineenvaihdunta ihan sekaisin. Ja ajatuksenjuoksu. Ja arvatkaa montako kertaa olen tätä ipanaa unissani tehnyt? Hyvin harjoiteltu on puoliksi valmis...

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Viikko

Laskettuun aikaan on nyt sitten viikko. Tänään alkoi 40. viikko, ja ilmeisesti sen kunniaksi on ollut joitain etiäisiä. Mies vannotti eilen että tämä päivä pitää pysyä yhtenä kappaleena, heillä on töissä iltapäivällä vähän palaveria josta ei oikein voisi olla pois - koskee jotain T:n työjärjestelyjä ja sen semmoisia mahdollisten isyysvapaiden takia. En luvannut mitään, tässä on pari päivää ollut kivuttomia supistuksia ja illalla ne sitten muuttuivat säännöllisiksi ja hieman juiliviksi, samanlaisia oli silloin kun V alkoi tehdä tuloaan. No, eivät ne järin tuskallisia olleet koska nukahdin niistä huolimatta vain herätäkseni hetkeä myöhemmin siihen, että joku talouden kolmesta kännykästä piiputtaa tyhjenevän akun takia. T ei tuollaiseen herää, joten sain könytä vielä etsimään ja mykistämään T:n työpuhelimen. Joutavaa. En muutenkaan ole kännyköiden suurin ihailija (jos ihmisellä on kännykkä niin miksi sen oletetaan olevan 100% ajasta tavoitettavissa?) ja nuo yölliset piipahtelut ovat ehken rasittavimpia. Niissä on ihan tarkoituksella se äänettömyys-toiminto.
Noin muuten asumme keskellä kaaosta. V levittää lelunsa ympäri taloa, ja siinä sivussa kaiken muun mahdollisen mainoksista vaatteisiin. V:n vaatteet ja vaipat ja muut tarvikkeet olivat yli vuoden lipastossa, kunnes tyttö keksi että ne voi kiskoa niistä laatikoista ulos ja kantaa pitkin asuntoa. Lipasto on nyt tyhjä ja tavarat vaatekaapissa, jota ipana ei ainakaan vielä ole keksinyt aukoa. (Jos keksii niin kahvat voi sitoa narulla yhteen - ei aukene ei.) Muutenkin kaikki, mitä ei ole ruuvattu tai liimattu kiinni, löytyy jostain ihan muualta. Suosikkipaikaksi on kehittynyt ns. irrallinen astiakaappi, jossa on alaosassa muutama laatikko. Jos on haukku tai uniriepu hukassa, niin sieltä niitä ensimmäisenä kannattaa metsästää.
En sattuneesta syystä jaksa kerätä tavaraa sitä mukaa kuin tyttö sitä levittää, joten entinen siisteysintoilija on joutunut antamaan periksi. Kai tämä joskus menee ohi?
On kyllä hauska seurata miten tuollainen pieni ihminen oppii koko ajan uusia juttuja. Eilen huomasin, että synttärilahjaksi saadun laulavan madon toimintaperiaate oli valjennut. Ensin pitää painaa jalkaa, ja kuunnella jokin "äänitehoste". Sitten pitää painaa samaa jalkaa uudelleen ja vehje soittaa jonkin melodianpätkän, kuten tuikituikitähtönen. Lapsi istui lattialla ja paineli jalkoja systemaattisesti aina sävelmän loputtua uuden kuullakseen. Ei se ihan tyhmä ole :)

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Kadonnut ja löytynyt

Kiroavat aina naisen logiikkaa. Että kun ei siitä ota kiinni, ei päästä eikä hännästä, kun ei siinä muka sellaisia ole. En tiedä teistä, mutta miehen logiikka se vasta outoa onkin, siltä osin kuin sitä on. Meillä on pidempään ollut kadoksissa vaunujen sadesuojus, jonka kaiken todennäköisyyden mukaan pitäisi olla jossain lastenhuoneessa. Kun siellä kerran on kaikki muukin ipanasälä. No ei ole löytynyt. Varmaa oli vain se, että tässä asunnossa se on, hypistelin sitä nimittäin hetki muuton jälkeen. Silloin se majaili vaununkopassa, josta löytyi myös yksi yhdistelmien ratasmuotoon kuuluva irto-osa, jonka puuttumista ei edes ollut huomattu. (Olin kyllä ihmetellyt miksi kaikilla muilla se kuomu näytti erilaiselta kuin meillä. Nyt näyttää samalta.) Se vaununkoppa sittemmin muutti varastoon odottamaan Nököä, ja eilen tuli mieleen että jospa se sadehuppu joutui sinne vahingossa, vaikka olin ottavinani sen pois kopasta ja laittavinani sisälle jäävien tavaroiden kasaan. Kävin varastossa, meinasin saada kopan päähäni mutta en löytänyt sadehuppua. Kirosin että jo on *kele, pitääkö tässä ostaa uusi. Eivät ihan halpoja ole, varalta jo katselin.
Äsken siivosin vaatehuonetta. Nostelin epälukuisen määrän nyssyköitä sieltä lattialta, kun alinna näytti yhtäkkiä paljastuvan jotain tummansinistä ja ruttuista. Se sadesuoja! Se oli nakattu lattialle ja päällä oli noin metrin korkeudelta kenkä-, vaate- ja liinavaatepussukoita. Ihmekään kun ei sitä löytynyt mistään.
Enkä muuten ollut minä joka pinosi sitä tavaraa vaatehuoneeseen silloin muuton jälkeen, kun ne piti jonnekin saada. Millä ihmeen logiikalla tuollainen käyttöesine on nakattu alimmaiseksi, kysyn vaan? Miehen logiikalla? Jollain muulla, millä? 

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Täystuho

V:sta on kehittynyt varsinainen täystuho. Kun jalat kantavat minne neiti haluaa, mutta järki ei päätä pakota, on kyseessä pelottava yhdistelmä. Hellannappuloihin ylettyy vaivatta, tai ainakin jos vähän varvastaa, samoin kirjahyllyyn. Kaikki missä on poikkipienoja on ilmeisesti rakennettu ihan vain pienen iloksi, kiipeilyä silmälläpitäen. Ja kun etäisyyttä lattiasta on vain reilu puoli metriä, ehtii sieltä kerätä kaiken pienen roskan (ai meillä muka jotain ylimääräistä lattialla?) ennen kuin äidin tai isän valvova silmä ehtii sen nähdä, saati käsi kopata talteen. Onneksi kaikkea ei tarvitse ensimmäisenä tunkea suuhun, vaan sitä voi useimmiten tulla ensin esittelemään vanhemmille jotka sitten kiittävät kauniisti ja jemmaavat roskat parempaan talteen. Yksivuotisneuvolassa täti ihmetteli kun V kiikutti leluja korista minulle ja isälleen, sanoi etteivät vielä tuossa iässä yleensä kovin mielellään luovuta leluja toiselle. No, V:n kehitys nyt muutenkin menee ihan omia polkujaan. Nauratti kun saimme jonkin vihkosen, jossa oli lapsen kehitystä 1-2 ikävuoden aikana. Takaa löytyi listaus eri taidoista, ja kohdassa 18-24kk lukee jotenkin näin "poimii lelun lattialta kaatumatta" ja "kantaa isojakin esineitä kompastumatta". Hieman on tyttö keskiarvoa edellä, kun kantaa melkein itsensä kokoisia laatikoita jo nyt, ja leluja on nostellut siitä asti kun oppi kävelemään. Puhetta ei sitten vieläkään tule, että jossain se aina tasoittuu. Tosin, vaikkei puhetta tule niin vaatia tuo ipana kyllä osaa. "Ännäääää" kuuluu heti kun V haluaa jotain mikä on omien rahkeiden ulottumattomissa. Ja kovalla äänellä. Ja usein. Ei jää tarkoitus epäselväksi. Anna heti tänne! Hetihetiheti! Miksei oo jo! 
Ja kun useimmiten haluttu objekti kuuluu luokkaan "ei sovellu pienille lapsille" seuraa korviahuumaava parku. Lapsi on kuin olisi jotain suurta ja hirveää tapahtunut, parhaimmillaan jopa vuodattaa krokotiilinkyyneleitä niin että heikompi heltyisi. Vaan ei äiti. Julma äiti. Melko julmaksi sitä tuntee itsensä, kun joka toinen sana on EI tai jalostuneempi muoto EI OTA, EI SAA KOSKEA. Pakko se kuitenkin on. Kuka niitä rajoja sitten viiden vuoden päästä yhtäkkiä uskoo, jos siihen asti saa tehdä mitä haluaa? Mieluummin aloitetaan nyt jo. Jahdataan ipanaa kielletystä paikasta toiseen ja hoetaan eiei.
Onneksi itse olen melkoisen hyvässä kuosissa, joten jahtaaminen käy ongelmitta. Raskausvaivoja ei närästystä lukuun ottamatta ole vieläkään, tosin pari päivää kärsin ilmeisesti liitoskivuista. Se oli kyllä pitkälti itseaiheutettua, sunnuntai-iltapäivä vierähti konepäivillä epätasaisessa maastossa kävellen ja osittain rattaita työntäen. Autolle kävellessä tunsin itseni hitaaksi ja kipeäksi ankaksi, ja sama meininki oli vielä maanantaina. Nyt ei tunnu enää missään. Ilmeisesti se maaston epätasaisuus vaikutti noin paljon, ei vastaavasta tasamaalla käyskentelystä tuollaista ole seurannut. Kumartuessa tosin joskus toivon, että Nökö älyäisi viimeinkin ruveta laskeutumaan sen mitä tässä vaiheessa kuuluisi ollakin (edelleen epätavallisen ylhäällä), kun lyhytselkäisellä ihmisellä meinaa tila loppua vaikka pieni vauva kuulemma on tulossa. Pieni mutta edelleen korkealla, kumartuessa pieni takapuoli painaa inhottavasti kylkiluita. Tai ainakin toivon että se edelleen on takamus, joka tuossa kylkikaaren alla tuntuu. Semmoista muljuntaa on välillä, etten kyllä ihmettelisi vaikka olisi keksinyt kääntyä.
Pitäisi järjestellä tulokkaan vaatteet, mutta en saa aikaiseksi. Luotan siihen, että ei tämä ennen laskettua aikaa synny - ja jos syntyy, niin sitten sävelletään. Näillä geeneillä pitäisi tulla hitaita ja täsmällisiä lapsia. Paino sanalla pitäisi. V oli kyllä täsmällinen syntymäpäivänsä suhteen, mutta mikä ihmeen hyppygeeni sillä on? Lapsi nimittäin muistuttaa epäilemättä mummuaan ja enoaan siinä, että jos jostain puhutaan niin sen pitää tapahtua heti - isänsä ja äitinsä kyllä voisivat vielä vähän tuumailla. Vaarikin oli todennut joku päivä, että ei ole kyllä vanhempiinsa tullut tämä lapsi. Paras esimerkki oli se, kun sunnuntai-iltana totesin ääneen, että taitaa olla ipanalla kylpyilta - en edes siinä muodossa että V menee kylpyyn, vaan ohimennen jokseenkin muodossa "pitäis tuon lapsen varmaan kylpeä tänään". Mitä teki V? Juoksi pesuhuoneen ovelle, ja kun se avattiin, meni sinne ihmettelemään. Sitten tuijotti minua syyttävästi että ei näy kylpyammettakaan vielä, miksi äiti huijasit?