Heipat vaan lastenvaateosastolle

Haikeat heipat, jos ollaan tarkkoja. Tytönsuikulalle on turha enää katsella lastenvaateosaston ihanuuksia, kun useimmiten suurin koko on 122, joskus 122/128 mutta kun tytössä on mittaa jo sen verran ettei isompikaan viritys enää välttämättä ole kovin pitkää käyttöikää tarjoava tuote, niin ei auta. Vaikka tyttären mielestä kapineessa olisi kuinka ihana jäätelömuffinitikkarikuosi, niin ei inha äiti sitä osta - ei vaikka olisi kuinka koiranpentukatsetta ja "muttaku tää on niin ihana" -perustelua (luojan kiitos ei itkupotkuraivareita sentään). En osta varsinkaan kesää vasten (vaikka nyt on kesä vähän niin ja näin) kun ei se enää syksyllä mene päälle kuitenkaan.

On sitten siirryttävä osastolta 98-122(128) osastolle 128-176. Vaikka mukelo on vasta ekalle menossa, on vaatetarjonta samaa kuin yläasteelle meneville. Hei, siinä on kuitenkin kuusi vuotta väliä! Onko muka oikeasti pakko pukea pikkutyttö teiniriepuihin? Vaikka se rakastaakin leksinnejä ja pillifarkkuja, ei joku kanttinen mustavalkoinen t-paidankuvatus puhuttele.
Se tuli taas nähtyä. Kävimme vaatekaupassa jossa ystävällinen myyjä toimitti että "sun koko löytyy tuolta toiselta osastolta" kun tyttö haikaili jonkun pinkkiunelman perään ja minä kysyin että onkohan tuossa oikeaa kokoa, kun pitäisi olla joku 128, vähintään. Myyjätyttö ohjasi meidät seuraavalle osastolle josta löytyi - no, haaleaa puuteripinkkiä, harmaata, valkoista... ei rusetteja, ei muffineita, ei HelloKittyjä. Tytön naama venähti aika paljonpuhuvasti. Se kun tykkää edelleen ihan täysillä niistä jäätelöistä ja ruseteista, pinkistä ja hileistä, tunikoista ja röyhelömekoista. Yritin kertoa tytölle, että se on niin iso jo, että ei voida enää ostaa toiselta osastolta, kun ei ne vaatteet mene kuin kuukauden-pari, jäävät heti pieniksi, varsinkin kun nyt on ollut joku kasvupyrähdys. Tyttö oli hiljaa, sanoi sitten ettei halua mitään. Jälkikäteen jupisi että "miks mun pitää olla niin hankalassa vaiheessa ettei saa mitään vaatteita".

Minustakin se on hankalaa. Järjetöntä tarjota seitsenvuotiaalle (tai pitkälle kuusivuotiaalle!) samoja kamppeita kuin kolmetoistakesäiselle. On mielenmaisema sen verran erilainen vielä tuollaisella eskari-ikäisellä verrattuna toisella kymmenellä olevaan, ja ainakin täällä meillä ollaan varsin lapsekkaita vielä. Sellaisena toivottavasti pysyykin vielä tovin.

Lohdutin tyttöä että mennään kesällä kangaskauppaan niin saat valita kankaat ja minä ompelen uusia vaatteita. Vaikka pelkkää pinkkirusettia, jos haluat.

Ilme kirkastui.

Halkoveeniä kaikille!

Pari viikkoa taaksepäin 4H-kerhosta kotiin tuli intopinkeä ipana, ja julisti että heillä on syysloman jälkeen naamiaiset. Ja nyyttärit, mutta naamiaiset tuntui kovemmalta jutulta. Ainakaan prinsessana ei aiottu esiintyä, se tuli selväksi sitten toisessa lauseessa. Minä huokaisin sisäisesti, jossain määrin pettyneenä; prinsessaksi lapsen olisi pukenut viidessä minuutissa kun on sitä rekvisiittaa kertynyt.
Mahdollisia pukuvariaatioita rekvisiittalaatikon uumenissa olisi ollut keiju, mutta sekään ei missään nimessä käynyt. Merirosvopukukaan ei kelvannut, vaikka ehdotin että tuunataan siitä merirosvoprinsessa. Lapsi rupesi luettelemaan ideoitaan. Huokaisin uudestaan sisäisesti. Joutuu töihin...
Eläinpuvut diskasin ensimmäisellä kierroksella, koska A) en viitsi ruveta värkkäämään karvahaalaria ja B) lapsi kuumenee sellaisessa vähän liikaa, kun pirskeet ovat sisätiloissa. Punahilkka pääsi toiselle kierrokselle, samoin leppäkerttu ja joku muu (en muista millään mikä se oli). Valituksi tuli viimein leppäkerttu - vähän takavasemmalta vaivihkaa painostin koska minulla oli valmis idea puvuksi.

Ajattelin tehdä ponchon ja viitan välimuodon, jossa selkäpuoli olisi punainen mustilla palleroilla, mahapuoli musta. Sitten vain musta trikoopaita ja mustat sukkikset, hiuspannan tuunaus piipunrasseilla ja styroks-palleroilla ja voilá, meillä on leppäkerttu.

Niin. Minä ajattelin.

Etsin vähän lisäinspiraatiota netistä. Pyysin lapsen seuraksi katsomaan että mistä se tykkäisi. Lapsi ilmoitti kuvia katseltuaan haluavansa punaisen tyllimekon jossa on mustia sydämiä ja leppäkerttusiivet joissa on mustia sydämiä.

Krhm.

Minä ilmoitin että ei leppäkerttu tarvitse mitään tyllihametta. Lapsen mielestä tarvitsee, koska se on leppäkerttukeiju. Mistä se keiju siihen putkahti, sitä minä vieläkin ihmettelen.

Loppujen lopuksi lapsi sai mitä halusi.

Puku on koostettu mustista sukkiksista, mustasta trikoopaidasta ja tuunatusta hiuspannasta. Hame on valmis tyllihame jonka löysin halvalla, ja siihen on ommeltu kymmenkunta mustaa huopasydäntä. Siivet ovat kaksinkertaista kartonkia, ja niihin laitoin kuminauhaa olkaimiksi. Päässä soi Olavi Uusivirta - Paperisiivet.

Oli ihan helppo nakki sen jälkeen kun ajellessa naapurikaupunkia kohti muistin, että hei, yhdessä mainoksessa oli muuten tyllihameita vitosella. Ei muuta kuin huopaa ja valmista tulee ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Tyttö leikkeli sydämet ja minä harsin.

Pirskeet olivat kivat, ja tyttö tuli tohkeissaan kotiin. "Ne oli äiti semmoset - semmoset halkoveeni-juhlat!"

Hauskaa Halkoveeniä!

Lomailu riittää, kiitos

Tässä on nyt lomalorvailtu kaksi ja puoli kuukautta. Alkaa hajota, ainakin kaksi asiaa.
Ensinnäkin hajoaa talous. Muutaman epäselvyyden takia päivärahahakemus jumittaa edelleen odottamassa käsittelyä. Eilen tuli taas lisäselvityspyyntö. Mielestäni olen nämä asiat selvittänyt jo vuosia(!) sitten mutta tehdäänpä selvitykset uudestaan. No, kun tuloina on tällä hetkellä lapsilisät joista menee lisäksi opintotuen takaisinperintään 50€/kk, niin on niin sanoaksemme hiukan rahat loppu. Se opintotukiasiakin johtui pitkälti siitä, että en ollut varma milloin saavat paperini valmiiksi joten vahingossa tuli kuukauden opintotuki ylimääräisenä. Ja vaikkei se toisella asteella niin korkea olekaan, niin hankala sitä oli kerralla maksaa takaisin. Meni siis maksujärjestelyyn.

Toisena hajoaa pää. Ensin elimme kolme vuotta tiukasti aikataulutettua arkea, ainakin minä, koska lukujärjestys. Sitten olin mainitun 2,5kk 24/7 ohjelmatoimistona, ruoanlaittovastaavana, remonttiapulaisena ja yleisenä järjestysmiehenä, koska lapset eivät olleet päiväkodissa päivääkään sen jälkeen kun minulla oli viimeinen työpäivä toukokuun lopussa. No, ei siinä mitään, kesä suosi sitten lopultakin ja muksuille riitti kun vippasi ne vesipulloineen ulos. Huitelivat jossain naapurustossa ja leikkipuistossa, tulivat kotiin kun tuli nälkä. Onneksi ohjelmatoimistoa tarvittiin vain satunnaisesti sen räävittömän kylmän alkukesän jälkeen. (Kesäkuun 17. oltiin Hyvinkäällä jossa satoi räntää ja oli neljä astetta lämmintä, noin sivuhuomautuksena.)
Siinähän se kesä meni, itsekseen. Nyt onkin toinen ääni kellossa.

Isosisko on eskarissa joka päivä klo 9-13 paitsi tänään kun se on 9-12. Pikkuveljen kelkon päiväkotiin välille 9.30-14.30 - sillä on osapäiväpaikka. Minulle jää siis noin 3 tuntia päivään, jolloin pitäisi tehdä jotain. Tai saisi.

Minä en osaa. Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän kotona olemiseen että oksat pois ja pala latvaa. Olen laittanut työhakemuksia mutta mitään ei ole vielä löytynyt. Nyt on mennyt neljä päivää jolloin kotona ei ole päiväsydämellä ketään - ja minulla menee hermo.

Olen toki tehnyt kaikenlaista. Muun muassa ommellut (niistä kuvia kyllä jossain vaiheessa). Mutta se on vähän hankalaa kun hommat joutuu keskeyttämään siinä vaiheessa kun tytön eskari loppuu, typykkä kun haluaa että haen sen kotiin ainakin toistaiseksi*. Yleensä siinä vaiheessa hommassa olisi paras flow, kun kello tulee 12.45 ja pitää ruveta kiskomaan silitysraudan johtoa seinästä. Ja sitten on välipalapuuhaamiset ja kahdenkeskiset keskustelut tytön kanssa, ja pitää hakea pikkuveli päiväkodilta ja ryhtyä taas erotuomaroimaan jne.

Toki onhan se kivaa että on se vajaa kolme tuntia rauhallista työaikaa per päivä. Olen saanut tehtyä kummitytölle kaikenlaista vaatetta, joita kesällä lupasin tehdä. Olen saanut rauhassa kirjoitella työhakemuksia ja muuta vastaavaa. Ehkä tämä vaatii vähän totuttelua ja uuteen aikatauluun tottumista, mene ja tiedä. Saa nähdä kauanko tätä jatkuu, töitä on alueella tarjolla huonosti ja kovin kauas ei ole kannattavaa lähteä jos tarjolla on jotain osa-aikahommaa. Mutta katellaan.

Eskarilainen. Ja tietä riittää...

*Meillä voi antaa luvan, että lapsi saa kulkea yksin eskariin ja kotiin.

"Toi lapsi ei niin tuu ehtimään ikinä mihinkään!"

Keväällä oli eskariin tutustuminen. Isosisko on siis jossain välissä hujahtanut sen verran isoksi, että se piti ilmoittaa eskariin (hohhoijaa kun oli vaikea operaatio!) ja sitten piti käyttää se siellä katsastamassa paikka. Saivat jonkinlaisen tehtävälapun, jossa piti piirtää auto ja pallo. Niitä tehtävälappuja oli useampiakin, mutta tällä aloitettiin. Auton piirtäminen sujui kohtuullisen reippaaseen tahtiin, mutta sitten päästiin väritysvaiheeseen. Se ei kuulkaas ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla. Eihän nyt toki. Eri osia väritettiin kauan ja hartaasti, ja siinä vaiheessa tajusin että jokseenkin kaikilla muilla lapsilla oli jo seuraava tehtäväkin tehtynä. Se missä piti piirtää kissalle (? ehkä se elukka oli kissa, en varmuudella tunnistanut) pallo, ja värittää se. En sortunut hoputtamaan lasta. Olen itse tarkan työn tekijä enkä mitään niin inhoa kuin hutaisua. No ehkä hoputtamista inhoan. Kysäisin vain lapselta että mites se auto etenee. Kuulemma hyvin. Kannoin värejä edestakaisin. Ohimennessäni näin että kyllä, saman rivin tenavilla oli se pallokin jo piirrettynä ja väritettynä.

No, naapuripulpetin miropetteri sai tehtävänsä tehtyä, ainakin 70 prosenttisesti ja huokaisi isälleen että mäenjaksaenääsaakomennäleikkiin? Se meni, ja kysyin tyttäreltä että mites sinä, teetkö vielä vai menetkö katsomaan muita toimintamahdollisuuksia. Oli kuulemma pallo vielä piirtämättä, mutta sitten menee. Seurasin mielenkiinnolla miten pallon piirtäminen sujuu. Ensin piirrettiin pyöreä pallo, ja kysyin siinä vaiheessa värivalintaa. Oli pallo kuulemma kesken, tyttö jatkoi lyijykynällä tuhertamista. Ihmettelin itse mielessäni että mikä siinä on kesken. Minusta siinä oli jo pallo, ihan samanlainen ympyrä kuin muillakin lapsilla, ei muuta kuin väriä pintaan. Tytär jakoi kuitenkin sen pyörylän kuuteen sektoriin, otti sitten värikynät ja väritti joka toisen sektorin keltaiseksi, joka toisen punaiseksi. Ajattelin että ahaa. Siinä vaiheessa muu ryhmä oli poistunut toiseen tilaan tutkimaan pelejä ja muuta mukavaa. Tyttö jatkoi tyynenä värittämistä.

Mieleen hiipi väkisin ajatus siitä, miten pikkutarkkaan työhön ja suhteellisen hitaaseen rytmiin tottunut lapsi tulee ikinä saamaan mitään valmiiksi tässä nykyisessä hektisessä menossa, ja miten se ikinä ehtii muiden mukaan mihinkään kun kaikki pitää tehdä pilkuntarkasti? Sarkastisesti ajattelin että olen tehnyt vakavan kasvatuksellisen virheen kun en ole painottanut nopeutta vaan tarkkuutta. Se yhdistettynä luonnostaan pikkutarkkaan ja jopa pilkunviilaukseen taipuvaan lapseen on ehkä katastrofaalisin yhdistelmä tässä äkkiä-jotain-valmiiksi-ja-sitten-seuraavaan-hommaan -ajatteluun taipuvaisessa maailmassa. Sitten muistin itseni. Enhän minäkään koskaan saanut kuvistunneilla mitään valmiiksi. Kun se tunti oli liian lyhyt aika siihen mitä suunnittelin. Ja ainekirjoitukset tein aina kotona loppuun.

Ehkä se on sukuvika.