tiistai 30. syyskuuta 2008

Eikä yksikään päivä ole toisensa kaltainen

Tyttären jokailtainen nukkumaanmeno on ollut hieman haasteellista alusta alkaen. No, luetaan pois ne muutama ensimmäinen päivä jolloin nukahti kun vatsa täyttyi. Mutta sen jälkeen.
Kevyimmilläänkin nukahtaminen on vaatinut 20min-1h sylissä hyssyttelyä, eikä sekään välttämättä ole riittänyt vaan sänkyyn laskemisen jälkeen on hiljaisuutta kestänyt ehkä vartin ja sitten sieltä on killitellyt pieni silmäpari että hei, heräsin jo. Eihän siinä sitten enää voinut nukahtaa, vaan sama sylihyssyttely uusiksi. Pahimillaan kolmesti.
Sitten luin jostain opasvihkosesta, että nelikuinen vauva alkaa tehdä eroa nukahtamis- ja heräämispaikan välillä. Että jos sylissä nukahtaa ja sängyssä herää, saattaapi tulla säikäys ja huuto. Yöllä. Olin hetken aikaa että ei. Tätä meillä ei enää kaivata. Onneksi peliä ei ole vielä hävitty, vielä on aikaa ruveta totuttamaan tyttöä omaan sänkyyn nukahtamiseen.
Menihän siinä muutama ilta niin että tyttö sänkyyn, tutti suuhun ja hyvää yötä. Ja sitten nosteltiin muutaman kerran syliin-sänkyyn-syliin kunnes urvahti syliin. Iski epätoivo. Sitten tajusin tytön menevän "piiloon" aina kun nukkuu päiväunet, ts. kääntää kasvonsa makuupussin liepeen suojaan, mutta tämäpä ei onnistunutkaan sängyssä peiton kanssa. Illalla kaivelin kaapista kummitädin antaman ihanan Teddykompanietin unirievun, annoin sen tytölle ja kah, vartin päästä vallitsi hiljaisuus. Lapsi nukkui kertalaakista, kasvot puoliksi unirievun alle käännettyinä. T:kin ihmetteli että ihanko oikeasti se meni kerrasta nukkumaan.
Jännä nähdä tapahtuuko sama tänäänkin.

Yöt ovat muutenkin muuttuneet haasteellisemmiksi. Pitkän aikaa riitti yksi herätys noin klo 3-4 välillä. Nyt herätään säännönmukaisesti välillä 1-2 ja 5-6. Sama rytmi kuin kuukauden iässä. Minä liputtaisin pidempien* pätkien puolesta. En tiedä enää mikä tähän auttaisi, jonain iltana on saatu ensimmäinen pätkä pidemmäksi antamalla illalla lisäksi tilkka korviketta (käsittääkseni sulaa rintamaitoa hitaammin) koska lapsi syö erittäin vähän päivisin ja on erittäin nälkäinen öisin. Mutta nähtiinpä viime viikonloppuna sekin ihme, että tyttö söi klo 19.00, ei huolinut mitään ruokaa ennen nukahtamistaan klo 22 ja heräsi aamulla klo 4.30 ensimmäisen kerran. Niin että ota tästä selvää mikä milloinkin toimii.

Ja siitähän ei edes puhuta, miten pitkään milloinkin nukutaan. Nimimerkillä "heräsin kuudelta tänään".

Kuten kirjoituksista ehkä huomaakin, minulla ei ole pahemmin elämää nykyisin. Ja se olematonkin elämä pyörii yhden 5,5kg ripakintun ympärillä. Happanen neljän seinän sisällä, en juuri näe muita ihmisiä kuin T:n ja satunnaisesti kaupan kassan. Naapurissa on kyllä lapsiperhe, mutta perheen rouva ei edes suvaitse vastata tervehdyksen jos sattuu olemaan yhtä aikaa postilaatikolla, joten se siitä mahdollisesta seurasta. Ja kun paikkakunnan syntyvyys on max. 30 lasta/vuosi, niin eipä juuri ole äiti-lapsi-piirejä täällä päin. Netti on ainoa henkireikä nykyisin, ja epäuskoisena tuhahtelen kun pienten lasten äidit valittavat että on tylsää. "No kävin mä yksin kaupungilla kahdesti tällä viikolla, sitten oli Mirjan synttärit ja käytiinpä parilla lasillisella, mut on mulla tylsää silti." En ehkä kehtaa edes kertoa mitä mieltä olen.
Ja ehkä huomaa myös sen, että ajatukseni eivät oikein pysy nykyisin kasassa kahta sekuntia pidempään.

perjantai 5. syyskuuta 2008

Se mitä kaipaan

Tampereella rakastuin joukkoliikenteeseen. Oli meillä toki silloin jo oma auto, mutta sillä ajettiin vain pitkiä matkoja, sellaisia reittejä joita ei voinut järkevästi bussilla hoitaa, ja kerran viikossa markettiin tekemään viikko-ostokset. T poistui harvoin Hervannasta edellä mainittuja keikkoja lukuunottamatta, ja minä inhoan kaupunkiajoa, joten opettelin suosiolla bussiaikataulut ulkoa. Helppo nakki kun käyttää vakiovuoroja. Tietyt vuorot menivät tiettyihin aikoihin, ja jos oli ovela pystyi sopivilla vaihdoilla ajelemaan näppärästi melkein kotiovelle.

T inhosi ja inhoaa edelleenkin systemaattisesti busseja ja junia. Etenkin kaupunkibusseja. Minusta taas on ihan luksusta päästä jonkun toisen ajamana pisteestä a pisteeseen b, varsinkin jos liikennöinti tapahtuu Tampereen kokoisen kaupungin keskustassa ruuhka-aikana. En häiriinny niistä muista ihmisistä, paitsi silloin kun istun käytäväpaikalla ja se ikkunapaikalla istuva haluaa poistua. Silloinkaan ei häiritse nousta, jos kohteliaasti sanotaan että "anteeksi, jäisin tuossa seuraavalla pysäkillä pois." Nostan nopsaan ahterini penkistä ja päästän ihmisen käytävälle. Se häiritsee, ettei sitä sanota, vaan äkistään itsekseen, hierretään persiitä penkkiin ja pälyillään käytävälle. Sitten ruvetaan väkisin tunkeamaan ohi. Aha, ai jäät tässä pois. Olisit vihjaissut sanallisesti, niin olisit päässyt helpommin.

No, täällä periferiassa on tultava toimeen ilman. En silti pidä kaupunkiajosta yhtään enempää, vaikka lähikaupungin keskusta onkin vain vähän Hervannan keskustaa isompi.

Toinen kaipaus liittyy säilytystiloihin. Tampereella meillä oli iso vaatehuone, paino sanalla iso. Kerta kaikkiaan valtava, ei mikään kahden neliön komero vaan oikein vaatehuone. Täällä meillä on viisovinen kaapisto: kaksi ovea hyllykaappia ja kolme ovea tankokaappia, ja niihin on saatava koko (tekstiilinen) omaisuus vaatteista lakanoihin ja pyyhkeisiin. Tätä omaisuutta on keskiverrosti, lakanoita ehkä hieman enemmän kuin todellista tarvetta. Niihin vain on jokin pakkomielle. Vaatteita tosin meillä on yhteensäkin todennäköisesti vähemmän kuin monella naisella yksinään. Sitten tulevat vielä tytön vaatteet, joista onneksi suurin osa on sijoitettu vanhaan hoitopöydän virkaa tekevään lipastoon, mutta paikkansa vaativat myös ne toppahaalarit ja vaatteet, joissa on kasvunvaraa. Että ei sitä tilaa niin liikaa ole.

Muuten en niin Tamperetta kaipaa, liikaa ihmisiä ja sitä rataa. Toisinaan kuitenkin kaipaan sitä, että sieltä löytyi käytännössä kaikkea mitä tarvitsi, ja vielä lyhyen matkan sisältä (ja bussillakin pääsi). Naapurikaupungista ei. Nyttemmin minusta onkin tullut nettikauppojen innokas asiakas. Onneksi sentään on netti. Muuten sitä olisikin aika pimennossa.

tiistai 2. syyskuuta 2008

Kaksin käsin

Meillähän on sitten oikein sylivauvojen sylivauva. Ei siinä mitään, ymmärtäähän sen, että pikkuisen ihmisenalun on turvallista ja mukavaa köllötellä sylissä. Ja kun kerran on syntymää edeltäneet kuukaudet kuuhistellut mahassa mutkalla, niin kippuraisessa asennossa peitonmutkassa (sylissä tietenkin) se vasta mukavaa onkin. Muualla ei oikein viihtyisikään.

Eilen hain postista paketin, ja paketista kuoriutui melkein viisimetrinen trikoosoiro. Kah, kantoliinahan se. Nyt naputtelen tätä mukavasti kaksin käsin, lapsi ähisee ja tuhisee sylissä kangaskerrosten alla. Olin jo aikaisemmin ostanut lyhyemmän ns. rengasliinan (nimi tulee kai siitä kun siinä on pari nylon- tai metallirengasta joilla homma kiristellään) mutta se ei oikein sopinut. Olisi saanut olla pidempi, muuten oli oikein näppärä. Tytär viihtyi siinä, mutta näkyypä se tässäkin viihtyvän. Nukkuu kohta. Ihanaa kun voi tehdä jotain, viimeinkin. Ihan vähän kun kävi selän päälle kun kannatteli lasta tuntikausia toisella käsivarrella, makuupussiin pujotettuna. Ja hermojenkin päälle, kun uniahan ei tietenkään voinut jatkaa jos laski pussin lapsineen sylistä hetkeksikään.

Eilen illalla oli jokin kuningasajatus josta aioin kirjoittaa. No, ei ole enää. Minua vaivaa jokin ihmeellinen dementia nykyisin.

Viikonloppuna pitäisi lähteä käymään anopin luona. Hermostuttaa jo valmiiksi, jotenkin on sellainen tunne ettei minusta siellä pahemmin pidetä. Ei kannata kysyä miksi, se nyt vain on tunne selkäpiissä. Rouva anoppi on myös erittäin kova neuvomaan, varsinkin lapsenhoidossa. Taannoinen vierailu meni niin, että tein niin tai näin, se meni aina pöpelikköön. T sanoo että älä välitä, ei se edes tajua neuvovansa. Hyvähän sen on sanoa, yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella jatkuva opastus menee jo sujuvasti toisesta korvasta sisään ja samalla vauhdilla toisesta ulos. Minä nyt vain satun inhoamaan tekemisiini puuttumista, ja sattumalta (tässä hyvänä lisänä perintötekijät) otan vielä helposti itseeni. Soppa on valmis. Lusikoin sitä pitkin hampain, sen verran minussa kuitenkin on fiksua aikuista etten ryhdy vänkäämään anopin kanssa. Mutta sen verran myös löytyy teiniä, etten välttämättä vastaa puhelimeen jos ei huvita, ja sitten "unohdan" soittaa takaisin. "Oli just kädet täynnä syöttämisen kanssa, ja sitten tuli niin paljon vaipanvaihtoa ja huutoa että se vaan jäi." Jos joku sattuisi kysymään. Ei kyllä kysy.