maanantai 25. helmikuuta 2008

Vihertävää jauhantaa

Viime perjantaina olin niin tarmokas, että ennen kymmentä aamulla olin pessyt koneellisen pyykkiä (tahtoo sanoa: laitoin pyykit ja aineet koneeseen, suljin luukut ja väänsin ohjelman päälle sekä vein kuivumaan) ja vaihtanut kahden kotikukan* mullat. En tiedä tykkäsikö kuningaskissus huonoa, se näyttää jotenkin nuukahtaneelta. Tai sitten käsittely irroitti toisiinsa tarttuneet varret ja ilman toistensa suomaa tukea ne nurjahtivat. Jompi kumpi. Aika näyttää mitä se tekee. Jos se kuolee, haen anopilta uudet pistokkaat. Anopilla on sellainen reilun metrin halkaisijaltaan oleva kissus. Se (kasvi) ei huomaa mitään jos sitä vähän harventaa.

*eräs kaveri sanoi kotikukka, kun ei millään muistanut oikeaa sanaa (viherkasvi)

Kissuksen lisäksi uuden purkin sai limoviikuna. Hain äsken hetken mielijohteesta sille hoito-ohjetta, ja totesin pitäneeni sitä aivan väärässä paikassa. Puolivarjon sijaan se on nakottanut etelänpuolen ikkunalaudalla, enkä ole muistanut kastellakaan tarpeeksi (lannoituksesta ei tässä yhteydessä maksa vaivaa edes puhua...) Meillä kasvit saavat vettä sitten kun osaavat pyytää sitä kauniisti, ja "kukkaruokaa" olen antanut niille viimeksi joskus Tampereella (muutosta on kohta vuosi). Pitää varmaan sijoittaa se limoviikuna toisaalle. Yksiössä vain on vähänlaisesti valikoimaa sijainnin suhteen. No, ehkä se menestyy kirjahyllyn päällä.

En todellakaan (valitettavasti!) ole samanlainen viherpeukalo kuin mummini, joka kukittaa samaa amaryllista pari joulua peräkkäin, ja jonka en ole koskaan kuullut saaneen yhtään kasvia (niin viher- kuin kukkivaakaan) hengiltä. Äitini haki viime vuonna mummilta pistokkaita nukkumatista, jonka oli itse vienyt joskus parikymmentä vuotta sitten mummille, kun ei sitä halunnut pitää. Minulla suurin saavutus lienee pari vuotta hengissä sinnitellyt kasvi. Jos siis puhutaan sellaisesta kasvista, jota pitää oikeasti hoitaa, toisin kuin ne joita minulla enimmäkseen on. Kirjovehka ja herttaköynnösvehka tuntuvat pysyvän hengissä "vettä sitten kun lehdet rullautuvat" -metodilla. Ainakin ovat sinnitelleet vuodesta 2002.

Haluaisin kyllä tänäkin vuonna yrittää kesäkasvien kasvatusta. Minulla on sitä "parvekekuopsutusta" varten hankittuna lasten puutarhatyökalusettikin, jossa on pikkupikkulapio ja pikkupikkuhara sekä pari muuta tykötarvetta. Aikaisempina vuosina menestys on ollut heikonlainen, mutta ehkä jo tänä vuonna saan ne pahuksen tomaatit sirkkalehtivaihetta pidemmälle. (Toivoa sopii...) Parhaiten parvekkeella (silloin kun meillä oli parveke) menestyivät elämänlanka ja ruusupapu, molemmat kukkivat. Ja sitten se kääpiökukkainen orvokki, joka kukki vielä syyskuussakin. Sen kyllä ostin valmiina taimena. Sen sijaan unikot, krassit ja ties mitkä muut kokivat surullisen lopun. Minulla taitaa vihertää vain pikkusormen kynnen kärki...

Odottelen kirjaston avautumista. Taidan hakea yhden luottoteoksistani, Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen. Luin parissa viikossa Christian Jacq'n Ramses-sarjan mutta ei se oikein iskenyt. En kuitenkaan jättänyt kesken. Kyllä Waltari on aina parempi.
En koskaan jätä kirjoja kesken, jollei tapaus nyt ole täysin toivoton. Luen vaikka hampaat irvessä loppuun; saattaahan se yllättää vaikka viimeisellä sivulla. Ja luen kirjan järjestyksessä alusta loppuun, toisin kuin vanhempi käly (miehen veljen vaimo) tekee: lukee ensin lopun jottei tarvitse lukiessa jännittää miten käy. Ei onnistuisi minulta, minusta siinä häviää nautinto koko hommasta. Kun kirjailija on kerran tarkoittanut että vasta lopussa selviää miten käy, miksi mennä sorkkimaan järjestystä? Joku roti se hommassa olla pitää.

perjantai 22. helmikuuta 2008

Pitkästyy nyt jo

Ajattelin lähteä kauppaan, sinne kylän toiseen jonne on vähän pidempi matka. Sitten avasin verhot ja katsoin lämpömittaria sekä ikkunasta ulos. Lämpötila on +0.4 ja räntää sataa melkein vaakasuoraan. Ihan kuin lunta ei olisi jo tarpeeksi muutenkin, täällä lumensyvyys on Ilmatieteen laitoksen lumikartan mukaan 25-50cm. Eksakti määrä ei ole tiedossa, mutta ihan riittävästi minun mielestäni. Viime yön mittaan sitä on tullut melkein 10cm lisää, ja ties miten paljon on vielä luvassa.

Kirjastossakin pitäisi käydä, luin jo kaiken mitä lainasin viime viikolla. Se aukeaa kymmeneltä, hellittäisiköhän tuo pyry siihen mennessä? Räntää se vielä näyttäisi olevan, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että vettä siinä on reippaasti seassa. Takuuvarma konsti kastella kaikki vaatteet on lähteä tuonne rämpimään. Ehkä odottelen. Ja odotellessa pakkaan vaikka tavarat viikonlopun reissua varten. Ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole. Oma vika; mitäs nousen ylös kun T lähtee töihin. Ei vain huvita maata sängyssä hereilläkään, joten kun herää klo 6.15 eikä saa enää unta, tulee päivistä melko pitkiä. Ajatuksena nukkuminen puoleenpäivään ei silti houkuttele sen enempää, sitten tuntuu siltä kuin olisi tuhlannut päivänsä.

Olen toista päivää sairaslomalla ja jo pitkästynyt. Keskiviikkona minulle kirjoitettiin kolmen viikon sairaslomalappu, ja sen päätyttyä tilannetta katsotaan uudelleen. Tuskin tässä enää töihin on paljon asiaa.
Kyseinen lääkärikäynti oli oikein positiivinen kokemus näiden muiden terveydenhuollon kukkasten jälkeen. Saattoi johtua siitä, että kävin työterveyshoitajan lähettämänä yksityisellä lääkäriasemalla, firma kun ostaa kaikki lääkäripalvelut yksityiseltä sektorilta. Lääkäri kuunteli ja kyseli, ja sain siinä sairaslomalapun lisäksi diagnoosit kahteen minua pidempään rieponeeseen ja varsin ikävään vaivaan. Olo oli todella helpottunut kun lähdin ajamaan kotiin. Löytyy siis vielä sellaisia terveydenhoitoalalla työskenteleviä, jotka jaksavat kuunnella. Jos olisin rikas siirtyisin yksityispuolelle, mutta en ole, joten se siitä. Ehkä joskus.

Edit iltapäivällä: Pitkästyneisyyden astetta kuvannee se, että värkkäilin tuohon yläreunaan laskurin, sorruin moiseen akkain hömpötykseen siis minäkin. Mikähän kohta päästäni on pehmennyt?

perjantai 15. helmikuuta 2008

Älä puhu, ei kiinnosta

Jotenkin tuntuu siltä, ettei kukaan yritä eikä haluakaan yrittää ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ja ei, nyt ei ole kyseessä mikään hormonien aiheuttama ”vartti naurua ja vartti itkua” –tyyppinen kohtaus. Minä kun en ole kärsinyt mielialanvaihteluista lukuun ottamatta kahta viikkoa ihan alussa, toisin kuin ne neuvolassa pelottelivat. Että kuuluu asiaan olla yhtä mieltä ja seuraavassa hetkessä ihan päinvastaista. Ei ole täällä näkynyt. Hormoneilla vain on niin kätevä kuitata kaikki. Myös se, jos toinen on koko ajan väsynyt ja surullinen.

Yritän selittää mitä ajattelen, miltä minusta tuntuu, ja ihmisiä kiinnostaa ainoastaan se, miten jälkikasvu mahassa voi. Mitäs luulisitte? Sätkii, kiitos kysymästä. Ei sillä mitään hätää siellä ole, mutta minulla voisi olla asiaa. Hukkaan heitettyä energiaa, mutta tulipahan puhuttua lämpimikseen. Sama toistuu niin siviilissä kuin terveydenhuollon parissakin. Kohdalleni on sattunut kaksin kappalein ei-niin-empaattisia terveydenhoitajia, jotka menevät käynnit määrätyllä rutiinilla ja tiukasti aikataulussa. Paras (tai pahin) esimerkki oli se, kun ensin pääsin vastaanotolle noin kymmenen minuuttia myöhässä, osa vastaanottoajasta kului papereiden kanssa säheltämiseen, ja kun lopussa yritin kysyä jotain, niin minua luotsattiin jo ovesta ulos kun seuraava odotti vuoroaan. Puolen tunnin käynti kutistui siis vajaaseen kahteenkymmeneen minuuttiin, jossa tärkeintä tuntui olevan syynätä ettei vain ole tullut lisää painoa, kun lähtötilanne oli reippaahkosti plussan puolella, ja tiukata, että menemmehän varmasti rakenneultraan. Näiden ns. vapaaehtoisten seulontojen vapaaehtoisuudesta voisin sanoa pari sanaa, mutta en nyt jaksa. Tuollekin käynnille kyllä vetää vertoja viimekertaisin, jolloin oli kaksi asiakasta yhtä aikaa, terveydenhoitaja juoksi kahden huoneen väliä ja minua tutki joku harjoittelijanplanttu. Jolta vei kymmenen minuuttia löytää sydänäänet (eivät löytyneet ennen kuin sai vähän apua).

Ei siinä paljon jutella miltä tuntuu ja mitä ajattelee, fyysinen puoli se ratkaisee miten odotus sujuu. Ainakin täällä.
Kateellisena olen lukenut, kun ihmiset kertovat kuinka heillä on mukava ja keskusteleva terveydenhoitaja. Olisipa täälläkin. Kai se on pikku hiljaa ymmärrettävä, että täällä odottaja on vain yksi jalostuseläin muiden joukossa, ja lakattava toivomasta muunlaista kohtelua. Näillä nurkilla kun on lehmiä enemmän kuin ihmisiä, että jalostusasiat ovat kyllä hallussa.
Olkaa onnellisia te, joilla on toisin. Minä yritän selvitä tästä jotenkin.

tiistai 12. helmikuuta 2008

Huono odottaja

Suoritin tässä aamutuimaan jo pieniä korjaustoimenpiteitä. Suurensin yhdet jo kertaalleen pienentämäni farkut ratkomalla osan ommelluista pienennyslaskoksista auki jotta sovin tuon kasvaneen mahan kanssa säädyllisiin pukineisiin. Viitisen minuuttia mattopuukolla näpertämistä ja taas on yhdet käyttökelpoiset housut. Yritän välttää äitiysvaatteiden sovittelua ja ostamista viimeiseen saakka. Ei kiitos. Älkääkä muuten lausuko minun kuulteni sanaa mammavaate, jollette halua aiheuttaa pahoinvointia ja kuulla saarnaa siitä, miten älyttömiä sanoja sitä odottajat käyttävät.

Ei sillä että maha olisi kovinkaan paljon kasvanut. (Töissä kukaan ei tietäisi minun odottavan lasta jo kuudennella kuulla, jollen olisi kertonut; oli pakko kertoa etteivät ihmettele kevennettyjä työtehtäviäni ja rupea juoruamaan omiaan.) Kasvu on ilmeisesti tapahtunut enimmäkseen sisäänpäin, nyt se on pikku hiljaa ruvennut pulpahtamaan pintaan. Ruumiinrakenteenikin on omiaan hämäämään; olisihan se näkynyt aikapäivää sitten, jos olisin missimitoissa. Kun en ole, sitä on huonompi huomata. Elän toivossa etten kovin suurta mahaa saisikaan.

Tänään pitää käydä jälleen syyningissä neuvolassa. Jotkut tuntuvat odottavan näitä käyntejä, minä menen pitkin hampain. Niille tuntuu olevan tärkeämpää se, mitä painan (tilanne edelleen -4kg lähtöpainosta) ja mikä on verenpaineeni kuin se, mitä päässäni liikkuu. Toistaiseksi käynnit ovat olleet linjaa päivää-näkemiin. Enkä minä viitsi kysyä mitään, ettei tule tehtyä tyhmiä kysymyksiä. Pitävät vielä avuttomana.

Tänään pitäisi illalla mennä myös ns. perhevalmennukseen, joka on naapurikaupungissa, 25km suuntaansa. Siellä on muistaakseni kolme tai neljä kertaa, yksi on isossa kaupungissa, jonne on matkaa 111km. Eikä voisi vähempää kiinnostaa koko touhu; pitkin hampain siis sinnekin. Kai siellä on pakko käydä, mutta kukaan ei voi odottaa minulta sen enempää. Minulla on kuulemma epäkypsä suhtautuminen tällaisiin asioihin, mutta minkä minä sille voin että inhoan kaikkia vastaavia tilaisuuksia. Etenkin tällaisia, jotka liittyvät raskauteen. En vain kuulu niihin, jotka ovat haltioissaan asiasta (valmennuksesta tai raskaudesta, ihan oman valintasi mukaan). Totta kai minä haluan lapsen, mutta en tätä vouhotusta. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä, että joudun samaan huoneeseen useamman raskaana olevan naisen kanssa. Eikö näitä juttuja voisi käydä nettikurssina?
Olen huono odottaja, tiedetään. Lapsen liikkuminen vatsassa aiheuttaa paremminkin epämukavuutta kuin ”oi, se liikkuu, ihanaa” –fiilistä, ja euforia, jota tässä pitäisi kai tuntea, on aika kaukana. Jos jonkun mielestä on ihanaa että virtsarakkoa potkitaan, sopinee tutkituttaa jotain.

Kysymys: saako raskaudesta kirjoittaa negatiivisia asioita, vai ovatko vain pastellisävyiset ihkujutut sallittuja?