keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää Joulua! God Jul! Merry Christmas!

Joulua ja jouluiloa kaikille!

Perikunnan piparkakkutalot. Ja perintökynttelikkö ja -verhot.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Muutosta ilmassa

Hyvin alkaneeseen päivitystahtiin tuli sitten näemmä pitkä katkos. Ei ollut suunniteltua, ei, vaan on tässä pitänyt sopeutua elämänmuutokseen ja vaikka pää on ollut täynnä jutunjuurta, on se juttu jäänyt sinne päähän. Marraskuussa tuli nopealla tahdilla ja täysin varoittamatta uusi meininki elämään, ja tovi on mennyt totutellessa.

Ei. En pissinyt kahta viivaa tikkuun.

Sain töitä.

Jep. Samassa kuussa, jolloin mm. Yle uutisoi useampaankin otteeseen työttömyydestä, tukityöllistymisestä, TE-toimistojen "turhuudesta" ja ties mistä työllistymisen vaikeudesta, minä (epäonnisuudestani tunnettu!) sain töitä. Ihan oikeasti! Ja kuulkaa ihan kotoa tultiin hakemaan! Torstaina soitettiin ja kysyttiin että pääsetkö huomenna haastatteluun, ja perjantaina sitten vartin yli neljä tuli puhelu: tuletko maanantaina meille töihin? Enkä edes ollut hakenut koko firmaan!

Ihan maanantaiksi en luvannut, mutta keskiviikkona aloitin. Hullunmyllyä oli pari päivää kun järjestelin perikunnalle päivähoitoa ja koulukyytiä ja muuta häslinkiä, mutta kuukauden päivät olen nyt kulkenut naapurikunnassa töissä. Toteen kävi tokaisu, jonka puolitosissani heitin yhdelle opettajalle joka tulevaisuudensuunnitelmiani kyseli viime talvena: "En tiiä mitä teen, mutta en ainakaan lisää lapsia. Varastoapinaksi kyllä voisin uudestaan ruveta."

Varastoapina a.k.a. pakkaaja kuittaa.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Läppäri?

Kirjoituspuuhien elpymisen myötä rupesin haaveilemaan omasta tietokoneesta ja sitä myötä edes jonkinlaisesta työrauhasta. Meillä on niukanlaisesti laitekantaa kotosalla; löytyy yhteiskäytössä oleva ns. pöytäkone, ja minulla on lisäksi Samsungin tabletti. Kirjoittelen joskus pöytäkoneella, mutta vain kun olen yksin kotona, eli käytännössä silloin kun lapset ja mies ovat jossain muualla. En todellakaan kaipaa ketään lukutaitoista kurkkimaan olan yli, ja sellaisen välttäminen on mahdotonta niin kauan kuin tietokone sijaitsee olohuoneessa ja kaikki muu toiminta tapahtuu siinä välittömässä läheisyydessä. Työhuoneeksi pyhitettävää tilaa ei tässä talossa yksinkertaisesti ole. Neliöitä on alle sata, ja makuuhuoneeseen tietokoneella on ehdoton porttikielto - sinne ehkä fyysisesti sopisi mutta henkisesti tökkää. Joku muu ratkaisu olisi siis keksittävä.

Läppäri olisi kiva. Saisi tehdä juttujaan siellä missä sattuu rauhallista olemaan, mutta onko se ehkä vähän ylimitoitettua ostaa läppäri vain kirjoituskoneeksi? Ja jos kelvollisen haluaa, niin jokunen satanen siihen uppoaisi. Se vähän pisti miettimään. Tarvitsenko minä sitä oikeasti niin paljon, että uhraisin kolme-neljäsataa? No en.
Mun uusi "läppäri".
Miksi en? Siksi, koska tabletillakin pyörii ihan toimiva karvalakkimallin tekstinkäsittely, ja sen kummempaa en tarvitsekaan* - pärjäisin periaatteessa ohjelmiston puolesta ihan loistavasti.

Mutta kun tabletissa on niin toivottoman epäkäytännöllinen kosketusnäyttö. Siitä puuttuu tuntuma ja ns. näppäinpalaute eli lyöntivirheitä tulee tuhkatiheään. Plus että virtuaalinäppis syö noin puolet ruudusta, ja se sitten syö hermoja. Lisäksi kosketusnäytöllä on ärsyttävän hankala kohdistaa kursoria - se menee aina vähän sinne päin, ja se käy pidemmän päälle hermoille. No, rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän silläkin kirjoittaa, mutta voisihan meillä olla helpompaakin... Aloin vakavissani jo kallistua uudestaan läppärin hankinnan puoleen, kunnes muistin törmänneeni reilu vuosi sitten eBayssa Bluetooth-yhteydellä toimiviin, näppäimistöllisiin tablet-koteloihin. Hiukan kyllä arvelutti skandien puuttuminen, mutta noh, joka tapauksessahan pyöritän niitä samoja tekstejä pöytäkoneellakin (käteviä nuo pilvipalvelut!) joten saahan ne korjattua sitten sitä kautta, jos häiritseväksi käy.

Tilausta kehiin, ja perjantaina hain postista uudenkarhean näppikseni.

Pikaisen latauksen jälkeen (näppäimistö latautuu pöytäkoneen USB-portista) pääsin kokeilemaan kirjoittamista, ja kyllähän oli ihan toista kuin kosketusnäytön kanssa nyhvääminen! Juhlaa! Silikoniset näppäimet painuvat juuri sopivasti, viive näytöllä on olematon ja sokerina pohjalla: vaikka näppiksen asettelu on näennäisesti jenkkimallinen niin käytännössä merkit löytyvät samoilta paikoilta kuin normaalissakin näppiksessä. Merkki näppäimistöllä on siis (muiden kuin A-Z -aakkoston osalta) eri kuin tulostuva merkki, mutta eipä tuo haittaa. Melkein parikymmentä vuotta kun on kirjoittanut koneella niin harvoin sitä tarvitsee näppäimistöä katsoa. Ä tosin löytyy ihan eri paikasta kuin normaalisti, mutta parissa illassa meni sormille perille että missä se olikaan (alarivillä).

Kapistus maksoi parikymppiä ja olen erittäin tyytyväinen. Paketti taittuu pienehköksi salkuksi kun sen sulkee, eli se suojaa samalla myös itse laitteen esim. laukussa. Avattuna se toimii myös näytön tukena kuten kuvasta näkyy. Kokoontaitettuna muistuttaa pientä salkkua.

Ja koska tästä löytyy myös nuolinäppäimistö, se turhauttava kursorin kohdistaminen tekstitiedostossa on historiaa. Riittää kun osuu edes sinne päin ja nuolilla pelataan loput. Heippa hei, turhautuminen! Terve, uusi "läppäri"!


--
*Hei, alkuaikoina kirjoitin kaiken Notepadilla - karvalakeista karvalakeimmalla kirjoitusohjelmalla siis!

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Viihdytysjoukoista

Ensin meinasin listata ärsyttävimmät lastenohjelmat, mutta sitten ajattelin että menee turhan negatiiviseksi (ja tulee liian pitkä lista. En pidä suurimmasta osasta.) joten tein listan kivoista lastenohjelmista. Sikäli rajoittuneella otannalla mennään, että meillä ei jälkikasvu katso muuta kuin YLE:n ohjelmistoa. Osa Pikkukakkosestakin tuntuu edelleen olevan liian jännittävää, joten olemme vetäneet rajan siihen. Toimii meillä oikein hyvin.
Nämä eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, lähinnä siinä missä ne juolahtivat mieleen. Kaikki eivät välttämättä edes pyöri tällä hetkellä.

Närpiäiset. Jassoo ja Joltakulta ovat aina yhtä riemastuttavia, kun yrittävät sovittaa yhteen kahta totaalisen erilaista maailmankatsomusta. Tulee muistaakseni maanantai-iltana.

Neposen teatteri. Minusta näytteleminen on kivaa, ja Neposelta katoaa aina jossain vaiheessa punainen lanka - vähän kuin lapsiltakin. Neponen on muutenkin aivan ihana!

Muumilaakson tarinoita. No koska muumit on muumeja.

Kaapo ja Late. Silloin kun siivotaan, niin silloin siivotaan... Saako ne ikinä siivottua kun aina vain leikitään? Meininki on ihan kuin meillä kun yritän patistaa mukeloita siivoamaan.

Me Peltiset. Periaatteessa kai tässä on se slapstick-meininki mikä huvittaa.

Stella ja Sami. Ihana piirrosjälki ja onnistunut dubbaus. Aihe on aina jotenkin hellyttävä. Plussaa siitä että tässä ei kiusata ketään. Ainakaan en ole onnistunut sellaista jaksoa näkemään.

Katinkontti. Katti Matikaisella on aina jotain hämäriä probleemeja. Onko murtomaatuskahiihto Suomen kansallisurheilu? (Nauroin tälle viikon...)

Tinga-Tingan tarinat. Yleensä tämä piirrostyyli ei uppoa, mutta tykkään jostain syystä ihan hirveästi tästä kyseisestä sarjasta. Ehkä ne hahmot pelastavat.

Viiru ja Pesonen. Tällä kaksikolla menee aina lujaa. Tykkään myös kirjoista.

Aika lyhyt lista. En pidä hirveästi lastenohjelmista, ehkä yksi kymmenestä pääsee jotenkin armoihin. Ja eniten näemmä pidän niistä, jotka on tehty "ihmisvoimin", en niinkään piirretyistä. Piirretyissäkin on helmiä ihan kuvallisesti katsottuna, mutta dubbaus pilaa useimmat. Joskus pitää paeta olohuoneesta kun tulee jotain poikkeuksellisen rasittavasti puhuttua. Pahin on ehkä se Pikkupupu siinä missä on Isopupu ja Pikkupupu (olikohan nimi jotain Kuinka paljon sinua rakastan) koska se pikkupoika(?) joka toimii Pikkupupun äänenä on vain niin hermojakiristävä. Sillä on lievä r-vika, mikä sinänsä voisi olla hellyttävää, mutta kun ei se ulosanti vain oikein toimi. En osaa määritellä mikä siinä ärsyttää eniten, ehkä se koko paketti. R-vika, sönkötys, nenä-tukosssa -soundi, luen-suoraan-paperista-enkä-osaa-tauottaa-enkä-painottaa-oikein -tunnelma. Eihän lapset tuota viimeisintä osaakaan, ja varmasti joutuvat lukemaan paperista, ja pointsit siitä että kaveri tekee homman niinkin hyvin, mutta kun se hermostuttaa minua. Onneksi pääsen vintille pakoon kun oikein kiristää.

Ai niin. Listasta jäi puuttumaan Ruohonjuuritasolla. Meillä siitä tykkää niin ipanat kuin aikuisetkin. Youtubestakin löytyy nimellä Minuscule. Ötököitä! Tässä talossa suosituin pätkä on ehdottomasti Halloween Paranoid.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Matkalla ei minnekään

Kirjoitin jonkin verran kirjoittamisesta viime vuonna, ja tuossa joku aika sitten tuumin aihetta vähän lisää. Olen siis harrastanut jonkinasteista kynäilyä kaksitoistavuotiaasta asti. Piti oikein miettiä että milloin aloitin, mutta kyllä se ala-asteen puolella oli. Kirjoitin silloin ihan hirveää saippuaoopperaa, jossa johtotähtenä toimivat nuortenlehtien novellit. Muistaako joku sellaista lehteä kuin Sinä&Minä? Jos muistaa, niin sitten muistaa varmaan ne novellitkin. Haalin lehtiä kirjastosta hirveällä vimmalla, ahmin kritiikittä kirjalliset tuotokset ja tsip, matkijalintu minussa heräsi. Elämänkokemusta tuolloin oli pyöreä nolla. Ei kai tarvitse selittää enempää? Hävettää kuulkaa vieläkin niin vietävästi.
Luetin "hengentuotteitani" kaveripiirillä, mutta sen laajemmalle ne eivät (kiitosjaylistys!) koskaan levinneet. Toki ne ovat vielä tallella. Hienosti ruutupaperin molemmin puolin kuulakärkikynällä - nyttemmin jo levinneellä - kirjoitettuina, yliviivattuina ja marginaaleihin korjattuina. Ehkä kestän katsoa niitä joskus kymmenen vuoden kuluttua.

Silloin minulla ei ollut ongelmia saada tekstiä päätökseen. Minulla oli aina joku kristallinkirkas idea, jonka pohjalta lähdin tarinoitani kirjoittelemaan. Hallitsin draaman kaaren, olihan sitä niin paljon jauhettu ainekirjoituksen yhteydessä, mutta asiasisällön kanssa olikin sitten niin ja näin. Tai ei niissä asiasisältöä ollut, hyvä jos sisältöä. Olin nuori, innokas ja varsin pihalla. Kaikesta. Mutta ei se tahtia haitannut. Ja oli kirjoittelusta ihan konkreettista hyötyäkin: äidinkielen aineista saadut numerot sen kuin paranivat paranemistaan, niin että kun lähtötaso oli jossain kasin paikkeilla, viimeiset yläasteella kirjoitetut aineet olivat vähintään 10-. (Oikeinkirjoitustaidosta on ehkä kyllä hiven karissut matkan varrelle, mutta kyllä minä vielä kirjoista kielioppivirheet bongaan ja kykenen tuottamaan oikeakielistä tekstiä!)

Ennen oli kynä ja paperi. Nyt on näppis ja muistitikku.

Nykyään tilanne on vähän toisin päin. Saatan kirjoittaa pitkiä pätkiä, mutta päämäärää ei juuri ole. Tahtoo sanoa että minulla ei ole lopullista kuvaa siitä mihin juttu päättyy. Tämän hetken päämääränä on saada kohtaukset lomittumaan kauniisti toisiinsa. Kirjoittelen tilannekuvauksia ja dialogeja sivukaupalla, mutta mihinkään ei päästä. Tarina ei juuri etene, koska varsinaista tarinan kehityskaaren määrittävää juonta ei ole. Homma toimii ehkä eniten sormi- ja mielikuvitteluharjoituksena. Kesällä se vielä hermostutti minua, välillä niinkin paljon että en saanut kirjoitettua sanaakaan. Jostain syystä koin asian niin etten saisi kirjoittaa vain huvikseni, vaan että hommalla pitäisi olla selkeä päämäärä, hyvä ettei deadlinekin vielä kaupanpäällisiksi. Suoritusyhteiskunta on hyvin lyönyt itsensä läpi täällä. Ahdistin itseäni tällä, kunnes tovi sitten havahduin miettimään tilannetta.
Teininä kirjoittamisen takana oli jonkinlainen sisäinen pakko; johonkin piti suoltaa se mitä päässä liikkui. Paino sanalla suoltaa. Koska materiaali ei ollut omaelämäkerrallista, en voinut sitä kirjoittaa päiväkirjoihin, vaan sille piti kehittää muu kanava. Silloin minua kiinnosti juonellinen kirjoittaminen - toki kiinnostaa edelleenkin, mutta vähän eri tavalla. Tunnen, että sama pakko on edelleen olemassa - jossain kaiken muun sälän alle hautautuneena. Sitten tajusin, että vaikka minulla on tietynlainen pakko kirjoittaa, minun ei ole pakko kirjoittaa tietynlaisissa raameissa. Erään ihmisen sanat avautuivat minulle lopultakin: "vaikket olisi koskaan julkaissut riviäkään, sinua pitäisi sanoa kirjailijaksi". Minä voin olla kirjailija vaikkei minusta sellaista koskaan "oikeasti" tulisikaan. Tämän ymmärtäminen tuntui helpottavalta.

Annoin itselleni luvan ja vapauden olla sellainen kirjoittaja kuin haluan; kirjoittaja joka ei saa koskaan mitään valmiiksi, joka kirjoittaa kuvaannolliseen pöytälaatikkoon eli kirjaimellisesti muistitikulle. Joka viilaa yhtä lausetta uudelleen ja uudelleen silkan mielihyvän vuoksi, ei siksi että joku sitä vaatii. Olen aina pitänyt matkalla olemisesta paljon enemmän kuin määränpäähän pääsemisestä. Sama tuntuu pätevän kirjoittamiseenkin. Kirjoittaessa ja matkalla on samanlainen zen-fiilis. Että kaikki on kohdillaan ja juuri niin kuin kuuluukin. Miksen saisi nauttia siitä edes kirjoittaessani, loputtomiin jos siltä tuntuu? Mikä pakko minun on päästä perille? Mikä pakko minun on tässä(kin) mahtua normiin ja muottiin, kun en sitä itse halua?

Annoin itselleni luvan olla ikuisella matkalla ei minnekään. Ja se on paljon minulta.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kielipäät

Lapsethan tunnetusti pahoinpitelevät puhuttua kieltä iloisesti ja stressiä ottamatta. Meilläkin tehdään niin, koska kielessä nyt vain on niin vaikeita sanoja. Esimerkiksi se sana, millä näitä pitkien kalsareiden uusinta reinkarnaatiota on puhuteltu nyt muutama vuosi. Leggingsit. Menee sormi solmuun jo kirjoittaessa, saati sitten kieli tuollaisella hätinä puhekykyisellä sitä lausuessa. Niinpä meillä esiintyy hyödyke nimeltä leksinnit. Pitkään puheissa majaili myös sana vaakut, ja näistä saatiin kätevästi yhdistettyä vaakkuleksinnit. Vaakut on tietenkin farkut käyttäjäystävällisemmässä muodossa. Farkkuleggingsit olivat hittivaate pitkään.

Päiväkodista ja eskarista tuodaan säkkikaupalla piiruksia. Hienoja ovat, kyllä. Aika vinkeä on se tunne joka valtaa aikuisen ihmisen kun kuvataidetunnilla toteaa vierustoverille (onneksi kahden pienen lapsen äiti hänkin) että hei, tästähän saattaa tulla ihan kelpo piirus. Kyllähän siitä tulee. Pannaanko jääpaakin oveen? Siihen askarrusten viereen, joo, ja kiinnitetäänkö manneeteilla vai teipillä? Ja nyt kun jääpaakilla ollaan, niin otatko jukurttia ja siihen mystilliä?

Haluaisin muuten tietää miksi sitten toisaalta suhteellisen yksinkertaisesta sanasta kuten mysli saadaan väännettyä mystisen kuuloinen muunnos; mystilli.

Sitten kun se vielä tarttuu. Ennen kuin huomaakaan, sitä puhuu itsekin leksinneistä, noloimmillaan jopa kysyy kaupassa moista hyödykettä. Pikakorjaus naama punaisena että eikun leggingsejä etsin, lapset ne vaan sanoo noin ja näköjään jäi päälle.

Osasyyllinen on parisuhteen toinen puolisko. Miehellä on hassu tapa käännellä sanoja ja käyttää sijaisilmaisuja - meillä lapset eivät koskaan kylve, vaan ne loiskupolskivat. Toki jälkimmäinen on kuvaavampi, mutta joskus sitä tuntee itsensä rehellisen pöljäksi kun käyttää kyseistä termiä. Varsinkin oman perheen ulkopuolella.

Otetaanko erä aplikanpelitähteä?
Ehdottomin ja nopeimmin tarttunut helmi on kuitenkin tämä: aplikanpelitähti. Jep. Afrikan tähtihän se.

Kuva lainattu täältä.


perjantai 31. lokakuuta 2014

Viimeinen valitusvirsi

YLE uutisoi, että kuolinilmoituksiin on ruvettu laittamaan mm. iskelmää. Mielenkiintoista, sillä reilu kuukausi sitten pyörittelin ajatuskulkuja saman teeman ympärillä; päätin että allekirjoittaneen hautajaiset pidetään sitten sillä tavalla kuin allekirjoittanut on määrännyt. Jumatsuikka. Ja ihmisellähän on tähän oikeus, hautajaistestamentissa voi määrätä homman menemään kuten haluaa. Eipähän tarvitse jälkeen jääneiden kinata, että halusiko se nyt "haudataan hiljaisuudessa" vai ison muistotilaisuuden. Ja hautakiveenkin voi laittaa muutakin kuin sen nimen päivämäärineen.

Oikeastaan koko ajatus lähti liikkeelle siitä, kun kesällä luin Johanna Sinisalon romaanin Enkelten verta. Romaanissa käsitellään sivujuonteena hautaustoimistoa, muun muassa personoituja kuolinilmoituksia. Vähän tämän jälkeen näin lehdessä vanhemman naisihmisen kuolinilmoituksen, johon oli niiden iänikuisten lintujen ja katkenneiden korsien tilalle laitettu kuva-aihe, joka henkilöä tuntemattomallekin kertoi jotain ihmisen persoonasta. Kuvassa oli lankakerä ja neulepuikot.
Heräsin ajattelemaan asiaa. Mitä itse haluaisin?

Se on selvä, että en halua mitään uskonnollista. Todennäköisesti en siinä vaiheessa, kun lähtö tulee, enää kuulu kirkkoon, mutta sehän ei varsinaisesti omaisia sido tekstien suhteen. Minä aion sitoa niiden kädet, ja määrätä etukäteen.
Ristiä ei siis tule. Eikä niitä lintuja, puistatus. Tekstiksi tulee jotain A. W. Yrjänältä.
Siinä suuntaviivat. Katsellaan tarkemmin kun ollaan taas tarpeeksi makaaberissa mielentilassa.

Halkoveeniä kaikille!

Pari viikkoa taaksepäin 4H-kerhosta kotiin tuli intopinkeä ipana, ja julisti että heillä on syysloman jälkeen naamiaiset. Ja nyyttärit, mutta naamiaiset tuntui kovemmalta jutulta. Ainakaan prinsessana ei aiottu esiintyä, se tuli selväksi sitten toisessa lauseessa. Minä huokaisin sisäisesti, jossain määrin pettyneenä; prinsessaksi lapsen olisi pukenut viidessä minuutissa kun on sitä rekvisiittaa kertynyt.
Mahdollisia pukuvariaatioita rekvisiittalaatikon uumenissa olisi ollut keiju, mutta sekään ei missään nimessä käynyt. Merirosvopukukaan ei kelvannut, vaikka ehdotin että tuunataan siitä merirosvoprinsessa. Lapsi rupesi luettelemaan ideoitaan. Huokaisin uudestaan sisäisesti. Joutuu töihin...
Eläinpuvut diskasin ensimmäisellä kierroksella, koska A) en viitsi ruveta värkkäämään karvahaalaria ja B) lapsi kuumenee sellaisessa vähän liikaa, kun pirskeet ovat sisätiloissa. Punahilkka pääsi toiselle kierrokselle, samoin leppäkerttu ja joku muu (en muista millään mikä se oli). Valituksi tuli viimein leppäkerttu - vähän takavasemmalta vaivihkaa painostin koska minulla oli valmis idea puvuksi.

Ajattelin tehdä ponchon ja viitan välimuodon, jossa selkäpuoli olisi punainen mustilla palleroilla, mahapuoli musta. Sitten vain musta trikoopaita ja mustat sukkikset, hiuspannan tuunaus piipunrasseilla ja styroks-palleroilla ja voilá, meillä on leppäkerttu.

Niin. Minä ajattelin.

Etsin vähän lisäinspiraatiota netistä. Pyysin lapsen seuraksi katsomaan että mistä se tykkäisi. Lapsi ilmoitti kuvia katseltuaan haluavansa punaisen tyllimekon jossa on mustia sydämiä ja leppäkerttusiivet joissa on mustia sydämiä.

Krhm.

Minä ilmoitin että ei leppäkerttu tarvitse mitään tyllihametta. Lapsen mielestä tarvitsee, koska se on leppäkerttukeiju. Mistä se keiju siihen putkahti, sitä minä vieläkin ihmettelen.

Loppujen lopuksi lapsi sai mitä halusi.



Puku on koostettu mustista sukkiksista, mustasta trikoopaidasta ja tuunatusta hiuspannasta. Hame on valmis tyllihame jonka löysin halvalla, ja siihen on ommeltu kymmenkunta mustaa huopasydäntä. Siivet ovat kaksinkertaista kartonkia, ja niihin laitoin kuminauhaa olkaimiksi. Päässä soi Olavi Uusivirta - Paperisiivet.

Oli ihan helppo nakki sen jälkeen kun ajellessa naapurikaupunkia kohti muistin, että hei, yhdessä mainoksessa oli muuten tyllihameita vitosella. Ei muuta kuin huopaa ja valmista tulee ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Tyttö leikkeli sydämet ja minä harsin.

Pirskeet olivat kivat, ja tyttö tuli tohkeissaan kotiin. "Ne oli äiti semmoset - semmoset halkoveeni-juhlat!"

Hauskaa Halkoveeniä!

torstai 2. lokakuuta 2014

Leg godt!

Jos joku ei sitä tiennyt, niin LEGO-palikoiden nimi tulee tanskan sanoista "leg godt" eli suomeksi "leiki hyvin". Tämän muuten opetti yläasteen ruotsinopettaja. Joka opetti paljon muutakin hauskaa ja tarpeetonta. (Enkä tarkoita ruotsia, vaan kaikkia hassuja ruotsinkielisiä loruja*, jotka vievät päässä turhaan tilaa, koska niitä ei voi käyttää mihinkään.)

Pikkuveli leikkii hyvin. Se rakastaa legoja, jopa niin että kiihkeimpinä legoaikoina se nukkuukin niiden kanssa. Eräänä yönä heräsin kun hyvin uninen ja hyvin sekava hukkapätkä istui keskellä sänkyämme kysellen "koukku, missä koukku? pittää löytyä!". Yöseuraksi otettu nivelletty hinausauton koukkuviritys oli kateissa. Löysin koukun tyynyn alta ja yö jatkui.
Legoja on sellainen kohtuullinen määrä vielä. Luulisin että kymmentä litraa ei ole vielä ylitetty, mutta mikäli tahti jatkuu niin muutaman vuoden päästä meillä on niitä enemmän kuin kotitarpeiksi. Pikkuveli nimittäin saa niitä synttäri- ja joululahjoina sekä muuten vain. Sitä ei nimittäin kiinnosta mitkään muut lelut; huomasin olevani täysin eksyksissä kun kiertelin ns. poikien leluhyllystöillä kaupassa, tarkoituksenani ostaa tuttavapojalle synttärilahja. En tunnistanut puoliakaan niistä hyödykkeistä, saati että olisin keksinyt niille käyttötarkoitusta. Ostin sitten legoja... Saman oli todennut veli vaimoineen kun olivat olleet katselemassa synttärilahjaa Pikkuveljelle. Toivat kuvan tukkirekan (se on tuo vihreä, jossa on keltainen koura) ja totesivat että "Ei me keksitty muutakaan. Mutta legoistahan se tykkää, niin ostettiin sitten niitä. Onpahan ainakin mieluisa lahja."

Oli pikku(lego)inen urakka.

Pikkuveljellä on tasan kahdenlaisia leluja: legoja ja autoja. Ja noin 95% legoista on autosarjoja. Sitä ei vain kiinnosta muu. Se sai (kuten Isosiskokin) vanhalta mummulta synttärirahaa, josta pantiin puolet pankkiin ja puolet lupasin käyttörahaksi, jolla saa ostaa ihan mitä haluaa. Vietimme puoli tuntia leluhyllyjä katsellen. Ensimmäiset viisi minuuttia Pikkuveli katseli kaikkea muuta, mutta mikään ei puhutellut. Joku Plaston traktori oli kiva, mutta ei siitä sen enempää. Lego-hyllylle poika sitten jumitti ja osti jonkun poliisiautopaketin. Se muuten tietää mitä pakkauksia sillä on - en käsitä miten, koska minusta yksi poliisisarja ei paljon toisesta eroa, mutta hukkapätkällä onkin spesiaaliosaamista tällä alalla. Mikä tuli todistettua, kun etsin varmaan puoli tuntia tummanharmaata osaa tuohon isoon keltaiseen dumpperiin, ja viimein huokaisin turhautuneena että se on varmaan hukassa kun ei sitä löydy. Pikkuveli vilkaisi ohjetta sivusilmällä ja ilmoitti että se on muuten musta osa, ei harmaa. Ahaa...

Palikat viettävät suurimman osan ajasta muovilaatikossa, jossa niitä pyöritellään kun etsitään jotain tiettyä. Keksin tässä syksyllä, että olisipa kiva jos ne kaikki autot koottaisiin ja niistä saisi kuvan.
Tuumasta toimeen, ja ohjeet esille. Meni muutama viikko mutta nyt meillä on melkein kaikki mallit koottuna! Ja kuva todisteena! Kuvasta puuttuu ainakin yksi ritarisarja jonka kokoamiseen ei riittänyt mielenkiintoa (daa, siinä ei oo yhtään autoa!), yksi laatikollinen kisa-aiheisia autoja ja niiden lisähyödykkeitä, sekä mahdollisesti jotain muuta pientä, kuten litra ukkeleita. Oli sen verran haastavaa saada nämä autot pysymään koossa kuvanottoon saakka, että en enää ruvennut riskeeraamaan hommaa nillittämällä ukkeleista. Ja sitä kisasarjaa ei kuulemma saanut sekoittaa näihin, kun se oli Uusi. Nämä ovat Vanhoja. Tyhmä äiti! Logiikka! Yli jäi suunnilleen litran verran irtopalikoita, joihin ei kai ollut ohjetta ja joista osa oli ns. varaosia, paketeissahan on aina niitä yli jääviä palikoita.

Palikat ovat muovilaatikossa, ja laatikon vieressä hengaa pikkuveli. Se rakentelee erilaisia (hinaus)autoja tuntikausia, hyvä jos syömään malttaa poistua. Aamulla se siihen istahtaa ja illalla se siitä nousee, jos ei tyhmä äiti muuta pakota tekemään, kuten menemään päiväkotiin tai muuta tylsää. Onneksi päiväkodissa on legoja, ja joku ihana täti oli löytänyt myös ohjeet, kun Pikkuveljeä kovasti harmitti ohjeiden puute. Jonkun kerran on tullut mietittyä, että pitäisikö Pikkuveljen leikkiä jollain muullakin, mutta sitten olen todennut että mikäs sen kehittävämpää kuin näpertää noiden pienten palikoiden kanssa. Siinä kehittyy mielikuvitus, sorminäppäryys ja keskittymiskyky, kolmiulotteisesta hahmottamisesta ja silmä-käsi-yhteistyöstä nyt puhumattakaan. Ja äidillä kiroilun hillintä kun legoukkeli jalkaholvin alle jää.

--
*Har du redan redan-redan ja silleen.

tiistai 23. syyskuuta 2014

La belle epoque - not!

"Jag är halvåret av mörker i landet som gud glömde"*. Tack, Jocke! Sinäpä sen sanoit.

Minusta ei saa syysihmistä, ei tekemälläkään. Tiedän monia, joiden mielestä syksy on ihanaa aikaa, kun tulee (liian aikaisin!) hämärtyviä iltoja, raikkaita aamuja (pidän kyllä enemmän lämpimistä aamuista!) ja saa käpertyä takkatulen ääreen (joo, on meilläkin takka, ja sitä on pakko lämmittää jos meinaa torpassa tareta - ei kuulkaa oo sähkölämmitystä tai muuta tasalämpöä). En ole koskaan pitänyt syksystä, varsinkaan koska se on talven edeskäypä ja talvea jos jotain minä inhoan. Sydämen pohjasta saakka. Olen inhonnut aina, mutta aikuisiällä erityisesti. Ja joulua inhoan oikein raskaimman kautta, vaikkakin lasten myötä sitä inhoa on joutunut vähän piilottamaan. Pysyttelen niukin naukin elossa talven, ja tokenen vasta maaliskuussa. Luultavasti poden pahaa kaamosmasennusta - voisin ainakin tehdä amatööridiagnoosin koska valon määrä vaikuttaa selvästi yleiseen innostuneisuuteen. Talven mittaan minua ei kiinnosta oikeastaan mikään, odotan vain kevättä. 

Olen kevät- ja kesäihminen. Tyylipuhtaasti ja täydellisesti. Herään taas kunnolla eloon puolen vuoden päästä, maaliskuussa. Virkistyn kun tiedän että päivät tästä pitenevät - ei väliä sillä vaikka hitaastikin, koska ne joka tapauksessa pitenevät. Syntymäpäivälläni ja kevätpäiväntasauksella ei ole montaa päivää eroa, joten tämän voinee laittaa sen piikkiin. Olen syntynyt kevääseen, kasvavan valon päiviin, miksi minun siis pitäisikään pitää pimenevästä?

Talvi on sitä pahempi, mitä enemmän on lunta ja pakkasta. Viime talvena ei ollut oikein kumpaakaan, mikä ei näille leveysasteille ole tyypillistä, ja jotenkin kieroutuneesti selvisin sen takia talvesta suhteellisen pienin vaurioin. Loppiaiseen mennessä oli satanut kertaalleen runsaammin lunta (lokakuussa, arvatkaa vain säikäyttikö!) ja sen jälkeen lumi tuli ja meni, tuli ja meni. Jouluna taisi olla mustaa, päätellen siitä miltä näytti loppiaisena. 

Osa pihamaasta 6.1.2014.


Voitaisiinko vain mennä talviunille tässä syyspäiväntasauksen korvilla, ja herättäisiin sitten kun taas alkaa tulla valoisaa? Tai voitaisiinko edes tehdä niin, että antitalvi-ihmiset saisivat vapauden toimia vajaalla teholla kevääseen saakka, ja nostaa työtehoa sitten kun valoa taas on?

(*Alun lainaus on Kentin kappaleesta La belle epoque)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kakaroiden hommaa

Meillekin jaettiin joskus elokuussa paikallisen kansalaisopiston esite. Yleensä siellä ei ole mitään minulle - en syty kahvipussien uusista tuulista tai zumbasta, tölkkinipsujen virkkauksesta tai atk:n alkeista nyt puhumattakaan. En kai kuulu kansalaisopistotarjonnan keskimääräiseen kohderyhmään. Selasin esitteen puolihuolimattomasti läpi, mutta keksin jostain syystä perehtyä tarkemmin kuvataidetarjontaan. Mangan piirtäminen - ei nyt oikein... mutta hei, täällähän olisi kuvataidetta aikuisille. Pitäisiköhän... Pääsin vielä viimeiselle paikalle, kun tänä eilen illalla innostuin katsomaan jo ilmoittautumistakin.

En olisi kolme vuotta sitten uskonut moiselle kurssille ilmoittautuvani.

Kun aloitin artesaanin opinnot, järkytyin siitä miten paljon opinnoissa oli kuvallista ilmaisua - oli esitystekniikoita ja piirtämistä ja maalaamista. Koska luonteelleni on tyypillistä luovuttaminen jo pitkälti ennen haasteiden kohdalle osumista, suhtauduin hommaan haist huilu -asenteella. Enhän minä osaa piirtää, jostain hiivatin maalaamisesta nyt puhumattakaan! Viimeksi olin piirtänyt yhtään mitään (jos nyt lapsille tehtyjä tuherruksia ei lasketa) joskus viisitoista vuotta sitten. Että hei haloo, jotain piirtämistä vai? Ei muuten tule kauppoja...

Menin tunneille joka kerta samalla ihanalla asenteella, oikein fiksuna ja kypsänä. Ai tussitekniikka? No terve! Ai kollaasia? Ei hitto, en kyllä liimaa ja leikkaa, se on kakaroiden hommaa se. Jupisin itsekseni, joka ikinen kerta samat jupinat. Sen verran olin kuitenkin fiksu ja kypsä, että jupisin vain itsekseni - ja ryhdyin jupinan säestyksellä töihin. Joka ikinen kerta. Ja joka ikinen kerta olin ensimmäisen tunnin jälkeen ihan fiiliksissä, kun se olikin niin kivaa! Minähän osasin! Sain positiivista palautetta myös opettajalta, kiitettäviä arvosanoja. Ehkä en sittenkään ollut se luokan huonoin, vaikken käyttänytkään kaikkea luppoaikaa (ja vähän myös muutakin, kuten työaikaa) mangan piirtelyyn kuten ryhmäni japania-tartunnan saanut teiniosasto...

Kuvallinen ilmaisu olikin siis yllättäen positiivinen kokemus. Toivottavasti sama hyvä fiilis jatkuu kuvataidekurssillakin, ainakin odotan sitä innolla.

Elämäni ensimmäinen kollaasi. Hame on kolmiulotteinen mutta "latistui" valokuvatessa.
Löysin kurssilla myös suuren rakkauden, tussitekniikan. Sivellin ja nestemäistä tussia, se sopi oikein hyvin minulle. Samaa olen kokeillut vesiväreillä, mutta siihen ei oikein saa sitä samaa henkeä mikä tussilla syntyy. Ja ei, minä en ymmärrä näistä tekniikoista tai niiden hienouksista sen enempää kuin miltä ne käsissä tuntuivat...

Tussitekniikkaa vesivärein... 
Tanssijatar on siis tehty tussitekniikalla. Apuna käytin Googlella löytämääni tanssijan kuvaa, mutta onnistuin kerrankin selättämään tyhjän paperin kauhuni ja maalasin suoraan, ilman luonnostelua. (Minulla oli tapana hokea itselleni "se on vain paperia, se on vain paperia" noin viiden minuutin ajan ennen kuin aloitin. Herätin kanssapiirtäjissä hilpeyttä.)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Ei soi

Pari viikkoa sitten huomasin, että nappikuulokkeideni toinen nappi oli mykkä. Ei soinut enää. Epäilin jatkojohtoa, koska se osoitti keväällä jakautumisen merkkejä. Sillä oli ilmeisesti kevättä rinnassa kun se päätti ratketa liitoksistaan. Teippasin sen silloin kasaan, mutta ei se jesarikaan ikuisuutta kestä.
Kokeilin sitten kaikelta varalta varakuulokkeiden kanssa. Toimi. Pinkkien nappien palvelusaika oli siis tullut täyteen.

Viritys. Huomaa päheä, katu-uskottava HelloKitty-riiputin!

Kuvan kombinaatio takasi työrauhan kahden vuoden ajan. Taustameteli katkoo keskittymisen, mutta jos taustalta tulee tasaisella syötöllä musiikkia, keskityn loistavasti. Puhelimeen musiikkia täyteen ladattu micro-SD (minulla on kyllä Spotify mutta kännykkäliittymässä ei ole nettiä), kuulokkeisiin liitäntäjohto jolla ne saa tuohon Samsungin esihistorialliseen liittimeen ja ei kun töihin. Kolmea metriä hipova johtohässäkkä piti kieputtaa teipin ja nauhan avulla nippuun, ettei se takertunut joka paikkaan. Kuulokkeissa oli alun perin pinkit pehmikkeet, jotka olivat niin kovat että minun piti ostaa halpissarjan kuulokkeet ja ottaa niistä nuo korvaosat, siksi ne ovat mustat.

RIP ja kevyet mullat. Meillä oli antoisat kaksi vuotta!

perjantai 29. elokuuta 2014

Hämmästynyt naurahdus

Tapasin pitkästä aikaa ystävää, jonka kanssa yhteistä historiaa on vuosia ja taas vuosia. Vuosien varrella on naurettu ja itketty, enimmäkseen kuitenkin naurettu. Meillä on kyky puhua vakavia ja hihittää päälle - seurassa ei tarvitse koskaan miettiä että mitähän tuokin minusta ajattelee, ja voinko nyt sanoa sitä tai tuota, jos se ei vaikka ymmärräkään. Ymmärtää se, koska se ajattelee enimmäkseen samoin. Tiedän mitä se ajattelee minusta, suurin piirtein ainakin.
Ystävä sitten innostui selittämään kaikenlaista, pitkän ajan kuulumisia käytiin läpi puolin ja toisin. Rivien välistä ja jokseenkin suoraankin sanottuna kävi ilmi syrjähyppy. Puhuimme asiasta pitkäänkin, monelta eri kantilta. Yleisellä tasollakin, miksi ihminen tekee sellaista. No, puusta pitkään ei päästy. Naurettiin kyllä.

Seuraavana päivänä istuin kotosallani kahvilla, lueskelin lehteä ja mietin ystävän sanoja. Äkkiä nauroin ääneen, silkasta hämmästyksestä. Mieleeni oli nimittäin pujahtanut jostain nurkan takaa seuraava ajatus: "oiskohan mun muuten pitänyt olla moraalisesti närkästynyt kun kuulin asiasta?" Minä kun otin asian niin, että "jaa, vai sellaista sattui" - tämä oli itse asiassa ensimmäinen kommenttini asiaan. Kun taustalla on kuitenkin perhe ja puoliso, niin varmaan siinä olisi pitänyt herätä jotain tapahtumaan negatiivisesti suuntautuneita tunteita. Suhtauduin asiaan lähinnä olankohautuksella.

Suhtaudun yleensäkin vastaaviin asioihin enimmäkseen olankohautusta vastaavalla intensiteetillä.

En itse koe itseäni mitenkään epänormaaliksi, mutta näin aikuisiällä olen ymmärtänyt että toimin jotenkin vajaalla tunnelatauksella. On minulla tunteet, on toki. Ne eivät vain ole koskaan kovin voimakkaita. Vähän kuin normaalien tunteiden päälle olisi laitettu himmennin. Olen ajatellut vain olevani jotenkin tasainen luonne - jos nyt otetaan vaikka ihmisten parisuhteet; minä olen aina hämmästellyt sitä kiihkeyttä joka niihin useimmilla liittyy. Jos rakastuu, se on maailman ihaninta, ja jos vaikka tulee jätetyksi, se on maailmanloppu. Siitä kuuluisasta äidinrakkaudesta nyt puhumattakaan. (Sivumennen sanoen muuten, on minutkin jätetty. Se tuntui kuin olisi saanut henkisesti turpiin. Olin aika pöllähtänyt. Mutta ei se mitään maailmanloppua ollut lähelläkään.)

Toisaalta, ei tämä elämä sen vaikeampaa kai ole laimeammilla tunteillakaan. Ainoa, että en kykene katsomaan ihmissuhdedraamaa tai mitään suhdesoopaa, esim. ihmissuhteiden ympärillä pyöriviä televisiosarjoja. Ne menevät sen verran yli hilseen, että ei onnistu. Minulle ei valkene se, mikä niissä ihmisiä kiehtoo. Pidin itseäni pitkään vain tietyllä tavalla snobina, mutta nyt olen oivaltanut asiayhteyden: niissä vedotaan sellaisiin tunteisiin joita en koe. Tai tarkemmin, niissä kuvattu tunneskaala menee tasoille joita en koe. Minulla ei ole samaistumispintaa. Olen taas se kanttinen palikka jota ei saa soviteltua pyöreään koloon.

Mutta ihan kivaa minulla silti on.

tiistai 19. elokuuta 2014

Ompelin pari juttua

Kaveri toi kasan kankaita, että saiskos näistä ommeltua kummitytölle jotain. Sen tarkemmin ei tilausta määritelty, joten olen nyt sitten koettanut keksiä kankaista "jotain".
Kankaita oli - noh, riittävästi. Kaverilla itsellään ei ole mitään käsitystä siitä, miten paljon tai vähän kangasta menee reilun vuoden vanhan tunikaan tai yleensä mihinkään, joten se oli ostanut kaikkea noin puolentoista metrin pätkän. Osa kankaista oli kapeampaa sorttia, joten sinänsä ei haittaa, mutta sitten kun 1,6m leveää trikoota oli se sama puolentoista metrin pala, kysäisin että mites monta tästä pitäisi tehdä? No jos yhden saisi, oli vastaus. Sanoin että kyllä tästä yksi tulee, ja sitten tätä jää niin paljon että mitäs lopusta? No jotain, keksi sinä. Niinpä hain uuden 50m rullan kaavapaperia ja ei kun töihin.

Sienitunika, koko 92. Kanttaukset askartelin ilman tasosaumuria (Rimoldi*, I miss you!)

Olkainliivimekko. Kaveri diggailee pöllöistä.  Koko 92.

Lisää pöllöjä. Perinteinen liivimekko, takana vetoketju. Koko 92.

Tuttavaperheelle vauvalahjaksi. Koko 86.

Veljentyttärelle surautin jämäpalasta parit puserot, koot 62 ja 68.

Protoilin liivimekkoa vauvalle. Jämäpalaselle käyttöä. Koko 68.

Retrokukkaa veljentyttärelle! Koot 62 ja 68.
Retrokukkainen ruskea joustofrotee on sitten ihana kangas, valmistaja taitaa olla Naperonuttu tms. Ostin tuota toisenkin palasen, oma tytär haikailee siitä itselleen tunikaa. Vaaleapohjaisesta pöllökankaasta tein myös pussihousut, mutta niitä ei tullut jostain syystä kuvattua. Sienitrikoota on jäljellä sen verran paljon (vaikka olen siitä leikannut jo yhden puseron valmiiksi) että en tiedä mihin sen kanssa joutuu... Täytynee tehdä kaverin kanssa diili, että seuraavalla kerralla soittaa minulle kun kangaskaupassa villiintyä aikoo, niin ohjeistan vähän määrissä...

*Rimoldi oli lempikoneeni koululla, vanhan liiton tasosaumuri joka teki kaunistakin kauniimmat kanttaukset ja toimi yleensä kuin ajatus. Nyt on ollut viiltävä ikävä sitä kun olen askarrellut kanttauksia saumurilla ja kotikoneella...

torstai 14. elokuuta 2014

Lomailu riittää, kiitos

Tässä on nyt lomalorvailtu kaksi ja puoli kuukautta. Alkaa hajota, ainakin kaksi asiaa.
Ensinnäkin hajoaa talous. Muutaman epäselvyyden takia päivärahahakemus jumittaa edelleen odottamassa käsittelyä. Eilen tuli taas lisäselvityspyyntö. Mielestäni olen nämä asiat selvittänyt jo vuosia(!) sitten mutta tehdäänpä selvitykset uudestaan. No, kun tuloina on tällä hetkellä lapsilisät joista menee lisäksi opintotuen takaisinperintään 50€/kk, niin on niin sanoaksemme hiukan rahat loppu. Se opintotukiasiakin johtui pitkälti siitä, että en ollut varma milloin saavat paperini valmiiksi joten vahingossa tuli kuukauden opintotuki ylimääräisenä. Ja vaikkei se toisella asteella niin korkea olekaan, niin hankala sitä oli kerralla maksaa takaisin. Meni siis maksujärjestelyyn.

Toisena hajoaa pää. Ensin elimme kolme vuotta tiukasti aikataulutettua arkea, ainakin minä, koska lukujärjestys. Sitten olin mainitun 2,5kk 24/7 ohjelmatoimistona, ruoanlaittovastaavana, remonttiapulaisena ja yleisenä järjestysmiehenä, koska lapset eivät olleet päiväkodissa päivääkään sen jälkeen kun minulla oli viimeinen työpäivä toukokuun lopussa. No, ei siinä mitään, kesä suosi sitten lopultakin ja muksuille riitti kun vippasi ne vesipulloineen ulos. Huitelivat jossain naapurustossa ja leikkipuistossa, tulivat kotiin kun tuli nälkä. Onneksi ohjelmatoimistoa tarvittiin vain satunnaisesti sen räävittömän kylmän alkukesän jälkeen. (Kesäkuun 17. oltiin Hyvinkäällä jossa satoi räntää ja oli neljä astetta lämmintä, noin sivuhuomautuksena.)
Siinähän se kesä meni, itsekseen. Nyt onkin toinen ääni kellossa.

Isosisko on eskarissa joka päivä klo 9-13 paitsi tänään kun se on 9-12. Pikkuveljen kelkon päiväkotiin välille 9.30-14.30 - sillä on osapäiväpaikka. Minulle jää siis noin 3 tuntia päivään, jolloin pitäisi tehdä jotain. Tai saisi.

Minä en osaa. Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän kotona olemiseen että oksat pois ja pala latvaa. Olen laittanut työhakemuksia mutta mitään ei ole vielä löytynyt. Nyt on mennyt neljä päivää jolloin kotona ei ole päiväsydämellä ketään - ja minulla menee hermo.

Olen toki tehnyt kaikenlaista. Muun muassa ommellut (niistä kuvia kyllä jossain vaiheessa). Mutta se on vähän hankalaa kun hommat joutuu keskeyttämään siinä vaiheessa kun tytön eskari loppuu, typykkä kun haluaa että haen sen kotiin ainakin toistaiseksi*. Yleensä siinä vaiheessa hommassa olisi paras flow, kun kello tulee 12.45 ja pitää ruveta kiskomaan silitysraudan johtoa seinästä. Ja sitten on välipalapuuhaamiset ja kahdenkeskiset keskustelut tytön kanssa, ja pitää hakea pikkuveli päiväkodilta ja ryhtyä taas erotuomaroimaan jne.

Toki onhan se kivaa että on se vajaa kolme tuntia rauhallista työaikaa per päivä. Olen saanut tehtyä kummitytölle kaikenlaista vaatetta, joita kesällä lupasin tehdä. Olen saanut rauhassa kirjoitella työhakemuksia ja muuta vastaavaa. Ehkä tämä vaatii vähän totuttelua ja uuteen aikatauluun tottumista, mene ja tiedä. Saa nähdä kauanko tätä jatkuu, töitä on alueella tarjolla huonosti ja kovin kauas ei ole kannattavaa lähteä jos tarjolla on jotain osa-aikahommaa. Mutta katellaan.

Eskarilainen. Ja tietä riittää...


*Meillä voi antaa luvan, että lapsi saa kulkea yksin eskariin ja kotiin.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Road trip

Ajoin tänään melkein neljäsataa kilometriä. Tarkalleen ottaen meno- ja paluumatka olivat yhteneväiset, 178km suuntaansa. Lähdin aamusella, heti kun sain pyykit narulle ja jotain aamupalaa kitusiin. Pyykkikone oli pessyt aamun varhaisina tunteina.
Aamulla meni kotvanen levyjä etsiskellessä. Ykkösautossa on vanhan mallin stereot, eli musiikkia kuunnellakseen pitää varustautua tukullisella cd-levyjä. Kakkosautossa asiat ovat paremmin, riittää kun mukana on tabletti ja pätkä kaapelia. Spotify hoitaa loput, olettaen että ei olla jossain netin kantaman ulkopuolella.
Varustauduin siis nipulla levyjä. Olin vähän sitä mieltä että päivä olisi Pariisin keväinen, mutta ensimmäisenä soittimeen päätyi CMX:n Aura. Tai toisena, sitä ennen siellä käväisi mutkan saman yhtyeen Seitsentahokas. En muistanut ettei se toimi autossa. Kaikkialla muualla kyllä, muttei ykkösautossa. Ei auttanut kuin vaihtaa levyä. Aura oli onneksi yhtä hyvä kuin muistikuvani siitä.

Maantiellä oli hiljaista. Kantatiellä ei juuri väkeä liikkunut, mitä nyt muutaman traktorin ohittelin. Kasitietä etelään oli loihakka ajella, liikennettä oli lähinnä nimeksi.
Pohdiskelin ajaessani että vielä mukavampi olisi ollut, jos alla olisi ollut tylsän ja järkevän perhefarmarin sijaan joku päheä kesäauto, tai mikä vielä hienompaa, kaksipyöräinen. Se nyt taitaa jäädä haaveeksi, kun ei tullut vuosia sitten korttiin ajettua sitä vaadittavaa kirjainta, mutta saahan sitä haaveita elätellä... Taustalla soi vanhempaa Nightwishia, sitä minun mielestäni ainoaa oikeaa - vokalistina Tarja Turunen. Volyymi riittävän lujalla. Pitkästä aikaa ajoin yksin, keli oli loistava ja sain keskittyä rauhassa omiin ajatuksiini.  Vasta Pedersören eteläpuolella alkoi tökkiä ja ajamisen nautinto vaihtui jonoperäajeluksi. Ensin tien tukki traktori ja sitten tuli liikennevaloilla ohjattu tietyön ohitus, minkä jälkeen ajeltiin kiltisti letkassa.

Ehdin ajatella kaikenlaista.  Kelailin elämääni ja tekemisiäni. Mietin myös kirjoitelmiani. En päässyt missään mihinkään kovin hedelmälliseen lopputulokseen, jos nyt mihinkään tulokseen, mutta kuten road tripissäkin, tärkeintä oli matka, ei päämäärä.

Fyysisellä matkalla kuitenkin oli päämäärä, kääntöpiste. Hain lapset kotiin.

Toinen puolikas oli paluu todellisuuteen.

Selvitin riitoja. Kuorin jäätelöitä. Selitin miksei vesipullossa voi olla kylmää vettä näillä helteillä. Vastailin kysymyksiin "millon ollaan perillä?" ja "montako kilometriä vielä?" En osannut sanoa mikseivät tienvarresta bongatut työkoneet liikkuneet. Selvitin riitoja. Musiikki oli niin pienellä että sama jos ei olisi ollutkaan. Takapenkiltä toivottiin harakkalaulua, ja selitin miksei sitä voitu kuunnella. Kun oli ykkösauto. Joka piti ottaa siksi ettei takapenkki läkähdy ilmastoinnin puuttuessa.

Aamulla kotoa lähti nainen. Iltapäivällä kotiin palasi äiti.

Ajatteliko joku jossain joskus moottoripyörää?

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kakkua!

Meillä oli tässä taannoin Isosiskon 6v. syntymäpäivät. Kysyin hyvissä ajoin lapselta, että millaisen kakun se haluaisi. Speksit olivat selvät:
1. Sokerimassaa päällysteeksi.
2. Kakun pitää olla "pinkki, kaksikerroksinen prinsessakakku".

Hommahan olisi ollut helppo kuin mikä, jos kakun olisi saanut päällystää kermavaahdolla. Ei muuta kuin kakkukuva prinsessa-aiheella ja vot. Tosin silloin siitä ei olisi tullut kaksikerroksista, mutta koska se kaatui omaan mahdottomuuteensa jo heti kättelyssä (lapsi inhoaa maitotuotteita ja oli onnensa kukkuloilla kun sai kaverin synttäreillä sokerimassakuorrutettua kakkua) niin se siitä. Onneksi on netti, Google ja Pinterest. Hieman hirvitti koska en ole koskaan käyttänyt sokerimassaa yhtään mihinkään, ainoastaan vähän marsipaania ja sitäkin yleensä valmiiksi kaulittuna levynä (kiitos ruotsalaisten prinsesstårtainnostus, ja Haparandan Coop Extra!) josta olen leikannut halutun kokoisen ympyrän tai jonka olen läimäissyt kakun päälle siltään.

Löysin kakunrakennusohjeita ja muita käypiä vinkkejä sekä tukuttain ideakuvia. Tein isomman ja pienemmän sokerikakkupohjan, pienensin pienempää vielä sen verran että se oli säällisen kokoinen isompaan verrattuna. Täytin kakut sipaisulla sitruunatahnaa (Lemon Curd) ja jonkinlaisella tuorejuusto-kermavaahto-suklaa-yhdistelmällä. Aamulla päällystin isomman kakun kaulitulla pinkillä sokerimassalla, leikkasin kakkupahvista pienen kakun kokoisen ympyrän ja laitoin sen pikkukakun pohjaksi suoraan sokerimassan päälle. Sitten vain päällystin pienemmänkin kakun ja nostin sen ison kakun päälle. Lopuksi askartelin valkoisesta massasta koristeet erilaisilla leikkureilla. Ensimmäinen ongelma tuli tässä vaiheessa (vasta!). Ne koristeet eivät aikoneetkaan tarttua kiinni siihen alla olevaan massaan. No, koska vanha kunnon erikeepperi ei tässä tilanteessa voisi pelastaa, enkä jaksanut lähteä googlailemaan, kaivoin kaapista joulusta jääneet sokerikoristetuubit. Se töhnä millä koristellaan piparkakkuja. En jouluna jaksanut askarrella sitä pölysokerisotkua joten ostin lapsille valmista tuubitavaraa kun ne tekivät piparitaloa, ja tuubeissa oli vielä jotain jäljellä. Ei muuta kuin sillä liimaamaan. Sehän toimi!

Kaksikerroksinen, pinkki, prinsessakakku. Check!

Perhoset väritin jollain elintarvikekäyttöön tarkoitetulla pinkillä glitterillä. Ne on painettu sellaisilla leimasinmuoteilla, niin että niihin tulee pintakuvio. En minä tiedä mitä ne ovat nimeltään, joku "cutter" oli myyntinimi... Toim. huom. En siis tosiaankaan ole kondiittori vaan jotain ihan muuta ammatiltani, enkä edes harrasta leipomista joten anteeksi termien väärinkäyttö.

Mikään valtava kakku ei ole kyseessä, alempi kakku on ehkä 24cm halkaisijaltaan, mutta koska olin epävarma vieraiden määrästä, en uskaltanut tehdä isompaa. Kakusta söi seitsemän aikuista ja epälukuinen määrä lapsia, ja sitä jäikin vielä. Syöjien joukossa oli myös kaksi todellista kakunrakastajaa, joten siihen nähden oikein sopiva koko - olisikohan tuo siis joku 12-15 hengen kakku?
Yläkerroksen leikkaaminen onnnistui oikein hyvin, kun välissä oli kakkupahviympyrä. Kun yläkerros oli syöty, nappasin pahvin pois ja alempi kakku oli edelleen oikein siisti. Pinta ei ollut kärsinyt käytännössä lainkaan, mitä nyt vähän murusia ja pieniä koloja oli.

Seuraava haaste on tehdä Pikkuveljelle viisivuotiskakku ensi kuun alussa. No, se on onneksi paljon helpompi tapaus ja yksi Pinterestistä esittelemäni kuva kuulemma oli oikein hieno ja sellaisen se haluaa. Ajattelin päällystää koko hökötelmän suklaakermavaahdolla (juniori puolestaan rakastaa kermavaahtoa) ja tehdä koristelun kuvan malliin. Pitää vain ostaa joku näppärän kokoinen pikkukuormuri.





lauantai 19. heinäkuuta 2014

Heippa, minä!

Valvoin viime yönä neljään, heräsin aamulla yhdeksältä, ja nyt väsyttää. Ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän olen VAPAAEHTOISESTI ollut menemättä nukkumaan viimeistään kahdeltatoista. (No joo, on sitä pari kertaa valvottu juhlien yli kahdentoista mutta sitä nyt ei lasketa. Ja sitä paitsi kaverit pakotti! Niin kerta!) Nukkuminen on minulle vähän kuin syöminen; on pakko tai iskee kärtty. Väsynyttä minua ei katsele kukaan, nälkäistä vielä vähemmän. Illalla on pakko päästä aikaisin nukkumaan, koska aamulla pitää herätä kuitenkin viimeistään kahdeksalta, kun jälkikasvu tulee sängyn viereen ja ilmoittaa että tarttis saada aamupalaa.

Mutta nytpä olen yksin, ja teen tasan niin kuin huvittaa, HAHAA. Saan olla nälkäinen ja väsynyt ihan rauhassa - enhän minä itselleni kärttyile vaan niille muille läsnäoleville. Sitä paitsi olen nyt vakavissani kaivellut naftaliinista vanhan harrastukseni kirjoittamisen, ja saanut oikeasti aikaankin useamman sivun. Siinä puuhassa sitä viime yönäkin vähän venähti. En päässyt kirjoittamisessa vauhtiin oikeastaan ennen iltakymmentä, ja kun pääsin vauhtiin en viitsinyt lopettaa heti vain sen takia että pitäisi mennä nukkumaan. Toki en kaikkea aikaa käyttänyt kirjoittamiseen, rehellisyyden nimissä on sanottava että lueskelin nettijuttuja ja kaivelin Spotifysta kaikkea kivaa musiikkia, mutta aina välillä naputtelin kappaleen tai pari. Otin alkukesästä työn alle yhden vanhan käsikirjoituksentekeleen, ja olen nyt työstänyt sitä. Aika paljon kirjoittamisessa on ollut kyse luurangon lihottamsesta, eli olen ammoin kehitellyt tarinan rungon ja täydennän sitä nyt. Toki olen kirjoittanut sivukaupalla uuttakin; olen jatkanut tapahtumaketjua siitä mihin jäin, ja kirjoittanut kokonaan uusia kohtauksia entisten väliin.

Olin teininä samanlainen yökukkuja kirjoittaessani. Aloitin oikeastaan vasta puoliltaöin, ja saatoin valvoa aamukuuteen. Ympäristö arvosti. Toki tein tätä vain kesäisin ja lomilla. Hauska huomata ettei vanha minä sittenkään ole niin kaukana.

Vanha minä on löytynyt muutenkin nyt viime aikoina. Minusta tuntuu että hukkasin itseni jossain vaiheessa esikoisen synnyttyä kuusi vuotta sitten, ja tässä pikku hiljaa olen alkanut löytää itseäni uudelleen. Konkreettisesti tajusin asian joskus kolme vuotta sitten, kun ajelin meidän silloisella kakkosautolla jossa oli toimivat stereot. Aina niissä ei ole. Nykyisimmässä on, onneksi. Kävin sukuloimassa, menomatkalla ostin Viikatteen Marraskuun lauluja I ja II -cd:t ja soittelin niitä melko kovalla volyymilla. En tiedä mikä siinä oli se tekijä, kai se kulminoitui yhtyeeseen. Olen Viikatetta kuunnellut jostain alkuhämäristä saakka, ja silloin jotenkin tajusin että olenhan minä muutakin kuin äiti. Olen minä. Mutta missä se minä oikein on? Mistä se pitää (muusta kuin suklaasta), mitä se haluaa (muuta kuin olla toisinaan yksin) ja miksi se on hävinnyt? Ja milloin, mihin? Sitten yhtäkkiä, siinä ajellessani, rupesin kaipaamaan yhtä ihmistä, nettituttua vuosien takaa. Olin kadottanut yhteyden erään foorumin kadotessa. Meillä oli tapana pitää yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti vuosien mittaan yksityisviestein, ja kaipasin niitä juttuja. Mutta mitä tehdä jos ihmisestä tietää foorumilla käytetyn nimimerkin ja etunimen, joka ihmisen ikäryhmässä on niitä suhteellisen suosittuja? No, en ole mikään hakkeri tai muukaan näppäränäppi mutta niin minä vain sain kaiveltua esiin yhteystiedon, joka osoittautui oikeaksi.
Ja olin niin iloinen kun sain vastauksenkin.

Siitä se pikku hiljaa lähti purkautumaan, oman itsensä etsiminen ja löytäminen. Monta vuotta olin vain äiti, olemassa vain siksi että jonkun piti tehdä kaikki äidin työt. Nyt olen löytänyt jotain siitä vanhasta minästä, joka olin joskus ennen. Ja joka olen edelleenkin. Se, joka rakastaa lukemista ja musiikkia, tykkää olla itsekseen eikä pidä ruoanlaitosta. Mahdollisuuden tullen tanssii valomerkkiin ja pitää ginilonkerosta. Rakastaa pinkkiä ja röyhelöitä, puhuu mielellään vaikka äänensä käheäksi jostain muusta kuin lapsista. Hajoilee siivouksen vuoksi, ja nauraa oudoille jutuille.

Pienviljelijän arkea. (Kokonaiset kaksi ohrankortta parkkipaikan sepelissä.)


Heippa minä, oli kiva tavata taas. Eihän erota enää?

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Kirjoista, taas vaihteeksi

Sadan kirjan listalle tuli yksi uusi luettu, Anna Kareninan luin loppuun joskus kevään mittaan. Se oli alkujaan kesken jo ehkä kymmenen vuotta, mutta viime kesänä ostin pokkariversion jostain marketista ja rupesin lukemaan oikein ajan kanssa. Aina välillä tuli pidempiä katkoksia lukemiseen, mutta minulla on sellainen outo muisti että parin rivin jälkeen olen taas täysin kärryillä vaikka kirja olisi ollut hyllyssä puolikin vuotta. Sain sen sitten luettua, ja pikku hiljaa olen saanut luettua muutakin.

Lapset alkavat olla sen verran isoja, että ehdin taas lukea. Olen aina ollut kirjojen suurkuluttaja, mutta tässä viime vuosien mittaan on tullut katkoa tahtiin. Aika paljon olen myös lukenut omaa kirjastoani läpi (minulla on ehkä parisensataa nidettä omissa hyllyissä), osin kahteen tai kolmeen kertaan. Hyllyistä löytyy niin klassikoita kuin ajantappopokkareitakin. En ole turhan ronkeli sen suhteen mitä luen, mutta catherinecooksonit ja daniellesteelit hyppään yli. Miinus romantiikka luen kaikkea mahdollista fantasiasta historiaan ja sotaromaaneista keittokirjoihin. Minulla on ollut tämä rajoitus aina, olen tylsä ja epäromanttinen ihminen joiltain osin.

Lapset ovat myös sen verran isoja, että ymmärtävät kirjallisuuden päälle. Meillä on päästy yli puhtaasta kuvakirjavaiheesta, eli siitä että kirjoissa on oltava isoja ja näyttäviä kuvia; myös nuorempi eli kohta viisivuotias viihtyy melkein kuvattomien kirjojen parissa. Tällä hetkellä kahlaamme läpi Eemelin koottuja metkuja, joka sekin löytyi omasta hyllystä. Eemelissä on mustavalkoinen, vähän tyylitelty ja harva kuvitus, mutta ihailtavan tarkkaan poika sitä seuraa. Kuvassa Eemelillä oli kädessä jotain, josta en saanut selvää, ja totesin että kyllä se varmaan selviää kun luetaan. Seuraavalla aukemalla mainittiin pajupilli, ja poika ilahtuneen tohkeissaan "äiti, se oli pajupilli mikä sillä Eemelillä oli kädessä!". Tarkka jätkä. Lisäksi Heinähattu ja Vilttitossu ovat salavihkaa hiipineet meille, niiitä on pitkänmuikea sarja vielä lukematta.

Toki kuvakirjojakin luetaan edelleen, yhteisenä suosikkina on Viiru&Pesonen. Niissä kirjoissa on huikea kuvitus! Ja tarina jota aikuinen jaksaa lukea. Minä kun en voi sietää suurinta osaa lastenkirjoista. Ne ovat joko typeriä tai outoja. Jostain syystä lapset myös onnistuvat kirjastosta löytämään kaikki sellaiset kirjat, jotka liittyvät joko kuivaksiopetteluun (so last season...), aiheeseen meille-tulee-vauva (no ei tod. tule) tai vanhempien eroon / jonkun kuolemaan tms. (ei ajankohtaista). Ymmärrän kyllä että näille kirjoille on tilausta - jossain muualla kuin meillä. Minä en periaatteesta koskaan anna niitä lainata, koska en halua lukea niitä. Katsotaan sitten uudelleen jos niistä joku joskus on ajankohtainen... (Ipanoilla on varmaan isona trauma kun ne ei saaneet kuulla miten opetellaan pois vaipasta - toiselta otettiin kylmästi vaippa pois ja toinen huusi ettei halua vaippaa.)

Facebookissa pyöri joku aika sitten 10 kirjaa jotka tekivät vaikutuksen -niminen haaste. Minua ei jostain kummasta syystä kukaan haastanut, ehkä siksi että kaikki tietävät etten joko muista näitä tehdä tai siksi etten osaa lopettaa vaadittuun määrään. Mutta listaanpa ne tähän. Lista ei ole missään tietyssä järjestyksessä, kirjat on listattu siinä järjestyksessä missä päähän putkahtaa:

1. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
2. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
3. Anja Kauranen: Arabian Lauri
4. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
5. Anna Gavalda: Kimpassa
6. Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
7. Charles Dickens: Kolea talo
8. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
9. A. W. Yrjänä: Arcana (runoja)
10. J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta (trilogia)

Ei siis mitään korkeakyldyyriä. Ei myöskään mikään varsinainen läpileikkaus kirjallisuusmaustani, mutta näitä nyt ainakin. Keitosta höystetään myös dekkareilla ja milloin milläkin hötöllä. Lopputuloksena varsinainen sekametelisoppa, joka pitää mielen virkeänä.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

"Toi lapsi ei niin tuu ehtimään ikinä mihinkään!"

Keväällä oli eskariin tutustuminen. Isosisko on siis jossain välissä hujahtanut sen verran isoksi, että se piti ilmoittaa eskariin (hohhoijaa kun oli vaikea operaatio!) ja sitten piti käyttää se siellä katsastamassa paikka. Saivat jonkinlaisen tehtävälapun, jossa piti piirtää auto ja pallo. Niitä tehtävälappuja oli useampiakin, mutta tällä aloitettiin. Auton piirtäminen sujui kohtuullisen reippaaseen tahtiin, mutta sitten päästiin väritysvaiheeseen. Se ei kuulkaas ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla. Eihän nyt toki. Eri osia väritettiin kauan ja hartaasti, ja siinä vaiheessa tajusin että jokseenkin kaikilla muilla lapsilla oli jo seuraava tehtäväkin tehtynä. Se missä piti piirtää kissalle (? ehkä se elukka oli kissa, en varmuudella tunnistanut) pallo, ja värittää se. En sortunut hoputtamaan lasta. Olen itse tarkan työn tekijä enkä mitään niin inhoa kuin hutaisua. No ehkä hoputtamista inhoan. Kysäisin vain lapselta että mites se auto etenee. Kuulemma hyvin. Kannoin värejä edestakaisin. Ohimennessäni näin että kyllä, saman rivin tenavilla oli se pallokin jo piirrettynä ja väritettynä.

No, naapuripulpetin miropetteri sai tehtävänsä tehtyä, ainakin 70 prosenttisesti ja huokaisi isälleen että mäenjaksaenääsaakomennäleikkiin? Se meni, ja kysyin tyttäreltä että mites sinä, teetkö vielä vai menetkö katsomaan muita toimintamahdollisuuksia. Oli kuulemma pallo vielä piirtämättä, mutta sitten menee. Seurasin mielenkiinnolla miten pallon piirtäminen sujuu. Ensin piirrettiin pyöreä pallo, ja kysyin siinä vaiheessa värivalintaa. Oli pallo kuulemma kesken, tyttö jatkoi lyijykynällä tuhertamista. Ihmettelin itse mielessäni että mikä siinä on kesken. Minusta siinä oli jo pallo, ihan samanlainen ympyrä kuin muillakin lapsilla, ei muuta kuin väriä pintaan. Tytär jakoi kuitenkin sen pyörylän kuuteen sektoriin, otti sitten värikynät ja väritti joka toisen sektorin keltaiseksi, joka toisen punaiseksi. Ajattelin että ahaa. Siinä vaiheessa muu ryhmä oli poistunut toiseen tilaan tutkimaan pelejä ja muuta mukavaa. Tyttö jatkoi tyynenä värittämistä.

Mieleen hiipi väkisin ajatus siitä, miten pikkutarkkaan työhön ja suhteellisen hitaaseen rytmiin tottunut lapsi tulee ikinä saamaan mitään valmiiksi tässä nykyisessä hektisessä menossa, ja miten se ikinä ehtii muiden mukaan mihinkään kun kaikki pitää tehdä pilkuntarkasti? Sarkastisesti ajattelin että olen tehnyt vakavan kasvatuksellisen virheen kun en ole painottanut nopeutta vaan tarkkuutta. Se yhdistettynä luonnostaan pikkutarkkaan ja jopa pilkunviilaukseen taipuvaan lapseen on ehkä katastrofaalisin yhdistelmä tässä äkkiä-jotain-valmiiksi-ja-sitten-seuraavaan-hommaan -ajatteluun taipuvaisessa maailmassa. Sitten muistin itseni. Enhän minäkään koskaan saanut kuvistunneilla mitään valmiiksi. Kun se tunti oli liian lyhyt aika siihen mitä suunnittelin. Ja ainekirjoitukset tein aina kotona loppuun.

Ehkä se on sukuvika.