keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Räkis vol. 2

Homma lähtee kohta käsistä, niin hauskaa on. Itse kuulostan viskibasson ja ruisrääkän risteytymältä, Isosisko oksensi eilen neljät (4) petivaatteet ihan vain koska on niin räkäinen, ja nyt näyttää Pikkuveli nyhtävän korviaan. Isosiskokin tekee niin, mutta niin se tekee muulloinkin, se on sen tapa. Ja oma kuuloni alkaa olla sillä mallilla että vanhasta muistista sanoisin antibioottikuurin kolkuttelevan porstuassa. Minähän olen ekspertti korvatulehduksissa, vaikka ne lastentauteja ovatkin. Ikinuori siis.

T on ainoa terve. Jotain positiivista.

Saakohan tuolla tk:ssa tukkualennuksen jos menen itseni ja lasten kanssa päivystykseen? Että katsokaapa sarjassa korvamme?

tiistai 23. helmikuuta 2010

Räkis

Täällä ollaan koko kööri jossain räkätaudissa. T sai 1,5 viikkoa sitten ilmeisesti töistä jonkin pöpön, joka seuraavaksi aiheutti Pikkuveljelle yhden levottoman yön, raukka taisi olla kuumeessa. En mitannut, näppituntumalla ipana hehkui niin että annoin satsin kuumetta alentavaa, ja johan rauhoittui. Sitten tuli Isosisko kuumeeseen, mutta siinä on epäselvää oliko kyseessä osittainen rokotereaktio. Se meni parissa päivässä, jonka jälkeen allekirjoittanut totesi olevansa erittäin lihassärkyinen ja pöperöpäinen. Nyt T on parantunut, mutta me lasten kanssa köhitään ja niiskutetaan kilpaa. Onneksi ovat kuitenkin vielä saaneet nukutuksi, minä tässä huonoiten olen nukkunut kun yskittää parin minuutin välein. Yöllä piti lähteä penkomaan kaapin pohjilta yskänlääkkeen jämiä jotta sai edes jotenkin nukuttua. Kirsikkana kakussa Pikkuveli päätti aamulla ennen seitsemää että nyt on aamu. Sillä vähän vaihtelee tuo herääminen haarukassa 6.30-8.00. Isosisko on syönyt huonosti viime torstaista asti tuon kuumeen jäljiltä, elää enimmäkseen rusinoilla ja maidolla. Ja kitisee kun on kurja olo. Kurja olo on kaikilla.

Mutta ei niin huonosti sentään mene kuin Palomies Samilla. Se raukka on näköjään aina vuorossa, sille lankeaa aina tehtävänakki, eikä edes vapaapäivänä voi olla vapaalla, vaan virka-asussaan kuljeksii ja töitä tekee siinä sivussa. Olen tässä ohimennen pohdiskellut miksei mikään taho puutu moisiin epäinhimillisiin oloihin? Joo, meillä katsotaan aika paljon lastenkanavaa näinä päivinä... Paljon parempi vaihtoehto kuin tuttavaperheen "teletappidvd:tä ympärivuorokautisesti" meininki - nuo TV-ohjelmat sentään vähän vaihtelevat päivittäin.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Kuluuko aika?

Ei sitä oikein enää osaa olla yksinään. Meneillään on sellainen harvinainen tilanne, että olen perjantai-iltapäivästä noin klo 16 saakka ollut ihan yksin näissä nurkissa. Mies ja lapsukaiset lähtivät mumman luokse viikonlopuksi, joten minulla on tässä parin vuorokauden lepoloma. Viimeksi paria tuntia pidempää lapsetonta aikaa olen viettänyt viime kesänä, ennen kuin Pikkuveli syntyi. Eli heinäkuussa, joten onhan siitä tovi jos toinen vierähtänyt. Sen jälkeen jompi kumpi on ollut muassa, mitä nyt kaupassa olen yksin käynyt. Käly tuossa kysyikin että miltä nyt tuntuu, ja vastasin, että tosi oudolta. 

On tosi outoa kun ei kukaan herättänyt yöllä. Kun kukaan ei huuda, vaadi, itke. Kun voi lähteä käymään jossain viiden minuutin varoajalla, ja kun tulee kotiin ei vastassa olekaan täysi sirkus, kuten yleensä miehen hoitaessa lapsia. T kun ei ole niin rutinoitunut (sattuneesta syystä) lastenhoidossa, joten se ei myöskään ole ihan niin tarkka ruoka-ajoista ja nukkumaanlaitoista, jos ne sattuvat olemaan sillä aikaa kun olen poissa. Itsellä kun moiset rutiinit ovat jossain selkäytimessä, joten ne menevät sen kummemmin ajattelematta*. Mies on paljon epäkäytännöllisempi näissä.

* Ei, kyseessä ei ole äidinvaisto, eikä mikään naiselle luonnollinen hoivavietti. Kyseessä on se ero, mikä syntyy kun nainen on lasten tekemisissä 24/7 ja mies iltaisin klo 17-20.30, jolloin on ymmärrettävää että sitä pikku hiljaa syntyy ns. rutiini ja korvakuulo näihin hommiin. Jos sillä on nälkä, sen näkee, jos sitä väsyttää, senkin kyllä kuulee äänestä.

Aika on mennyt jotenkin hitaasti. Olen käynyt tuhlaamassa joululahjaksi saamani kirjakaupan lahjakortin (sillä sai 7 kirjaa!), ommellut, puuhaillut (en siivonnut), käynyt kaupassa, katsonut pari tv-sarjaa kovalevyltä ja harrastanut näperryksiäni. Eilen viiden aikaan katsoin kelloa että miten se voi olla vasta noin vähän. Kummallista miten ajan luonne muuttuu. Lasten kanssa ollessa se menee toisaalta hirveän nopeasti (silloin kun on hyvä päivä) ja hirveän hitaasti (silloin kun on huono päivä ja odottaa vain että kello tulisi 17 ja mies kotiin). Syömishommat ja muut kuitenkin rytmittävät sitä kummasti, joten ei se ihan niin hitaasti mene kuin nyt.

Ja vaikka välillä tuntuu, että voisin myydä lapset lähimmälle halukkaalle, niin on niitä ollut ikävä perjantai-illasta asti. Kummallisen kaksijakoista.

Ai niin. Meillä on uusi kulkupeli. Muutama viikko takaperin bongasin yhdestä myös käytettyjä rattaita myyvästä liikkeestä ihan ok-kuntoiset tuplarattaat. Vanhathan ne ovat, mutta siistit ja toimivat. Erillisillä selkänojilla, joten Pikkuveljen saa nukkumaan ihan vaateriin. Hyvin nuo mahtuvat toppapusseineen ja -haalareineen sinne, joten kulkeminen helpottui huomattavasti. Syksyllä se vielä onnistui kun Isosiskon laittoi vaunujen päälle sisaristuimeen, mutta nyt tyttö venkoilee siihen malliin että homma on turvallisuusriski. Nämä tulivat kuin taivaanlahjana. Kerhoon mennään kävellen, ja velipoika jää tuutumaan ulos itkuhälyttimen (kiitos kaveri lainasta!) turvin. Kuvassa uudet rattaat ja Isosisko, jota kamera(kännykä)n näkeminen naurattaa automaattisesti. Huomatkaa myös tyylikkäät viltinpitimet. Mikään muu ei toiminut yhtä hyvin tuon kuomun rungon ja paksun puuvillaviltin kanssa.


Ja niin. Meillä on sitten vähän lunta. Ihan noin kotitarpeiksi. Näppäsin tämän kuvan etupihalta, etualalla on pihapolulta luotua lunta, mutta tuo määrä joka ulottuu melkein mattotelineen alaritilän tasolle on ihan taivaalta tullutta. Kiitos riittäisi jo. Hötöähän tuo on, joten ensimmäinen kunnon plussan puolelle menevä aurinkoinen päivä riittää, ja lumesta on puolet kadonnut ihan silmissä. Tähän asti on vain ollut enemmmän ja vähemmän pakkasta, mutta eiköhän se maaliskuussa aurinkokin taas muista mitä pitikään tehdä.