sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Täydellinen vs. riittävän hyvä

Täydellisyys olisi kivaa. Koti olisi täydellisessä naistenlehtisiisteydessä, mukuloilla kamppeet sävy-sävyyn ja itse kokkailisi ravintoympyrän (vai kolmioko se nykyään olikin) mukaisia aterioita, jotka nautittaisiin rauhallisen keskustelun ryydittäminä. Itsestään pitäisi totta kai huolen (kaikkihan me tiedämme naistenlehtien perusteella että se on perusedellytys yhtään millekään!) ja parisuhdettakin muistaisi helliä.

No. Olisi kivaa. Konditionaali on suomenkielen hauskin juttu. Mutta kun ei ole meno sellaista, ainakaan tässä torpassa. Ainakaan minä en ole täydellinen yhtään millään tavalla, enkä levitä täydellisyyttä ympäristööni. Harmoniasta ja rauhasta nyt puhumattakaan. Mutta haluaisin silti. Todellisuus on kuitenkin lego-laatikon sisältö lattialla, valmismaksalaatikkoa ja eriparisia sukkia, puhtaan pyykin kori kolmatta päivää vintinportaalla odottamassa josko joku jaksaisi ne viedä kaappiin.

Mitä tekee meikäläinen, kun ei meno ole perfektionismiin taipuvaisen mielenlaadun mukaista? No tietenkin - luovuttaa. Lyö hanskat tiskiin: ei tästä poijaat tuu mittään, en ees yritä. Koska epätäydellisyys ei ole vaihtoehto!

Olen aina kärsinyt suorittamisesta ja täydellisyyden vaatimuksista. Olen se, jolle 9- ei ole omalla kohdalla kelvollinen koearvosana vaan maailmanloppu. 9 1/2 voidaan jotenkin hyväksyä. Ehkä. Jos on ihan hemmetin hyvä selitys. En kestä epätäydellisyyttä, en heikkoutta enkä huonoutta. Olisi muuten kiinnostavaa tietää onko tämä puhtaasti luonnekysymys vai kasvatuksen tulos vai molempia.
Siksi onkin ollut kova pala tajuta, että en ole kyennyt suorittamaan ja suoriutumaan tästä elämästä läheskään kympin arvoisesti - olen tehnyt vääriä valintoja ja virheitä. Homma ei ole mennyt kuten oli tarkoitus. Koti on kaaoksessa, kilahtelen lapsille ja miehelle eikä ulkomuotokaan miellytä, mutta koska en osaa käyttäytyä kuten täydellisen äidin ja vaimon kuuluisi, en edes yritä. Koska en kykene noudattamaan täydellistä ruokavaliota, en edes yritä. Elän suklaalla ja välttelen liikuntaa parhaan kykyni mukaan. On tai off. Minusta puuttuu säätönuppi, minussa on vain kaksiasentoinen kytkin.

Pitkään luulin että tämä on loputtomasti samaa, että minut on tuomittu ikuisesti tähän samaan oravanpyörään. Sitten kävi niin  että opin antamaan itselleni vähän armoa. Ymmärsin eräänä päivänä, että saan olla sellainen kirjoittaja kuin olen, eikä minun tarvitse pyrkiä täydellisyyteen (=julkaista mitään) siinä hommassa, vaan voin olla onnellinen pöytälaatikkokirjoittelija vaikka lopun ikääni.
Ja tässä kevään mittaan olen myös pikkuhiljaa ymmärtänyt, että muissakaan jutuissa ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä tai edes riittävä. Kun paino on pudonnut, vaikken elä pelkällä täysjyvällä ja salaatilla, on päähäni pikkuhiljaa konkretisoitunut se, että kaiken ei tarvitse olla viimisen päälle viilattua että se kelpaisi tarkoitukseensa. Ei minun tarvitse asua salilla ja elää ilottomalla ruokavaliolla loppuikääni että näyttäisin hyvältä, riittää kun teen fyysistä työtä, kuntoilen muutaman kerran viikossa ja pääpiirteissäni syön vähän terveellisemmin kuin ennen. Ei minun tarvitse olla loppuikääni ilman karkkia tai jäätelöä, riittää kun vähennän sen syömisen yhteen tai kahteen päivään viikossa, ja suklaalevyn sijaan ostan lakupatukan, tai pari jos siltä tuntuu. Olen silti onnistuja, vaikka joskus lipsunkin. Se tekee ihmeitä itsetunnolle.

Takapakkia otetaan aina välillä, se pitää rehellisyyden nimissä tunnustaa. Hajoilen henkisesti kun vaaka näyttää enemmän kuin toivoin, ja päätän elää pelkällä salaatilla. Onneksi tulen nykyään järkiini vähän helpommin kuin ennen, ja pakkaan töihin normaalit eväät. Minun työssäni ei yksinkertaisesti elä pelkällä salaatilla - olen kokeillut. Sitä nälkäkärttyä ei kestä minä eikä ympäristö. Positiivista on kuitenkin se, että en ole vielä lyönyt hanskoja tiskiin, vaan olen selvinnyt jo puoli vuotta luovuttamatta vaikkei meininki ole täydellistä. Olen oppinut antamaan itselleni vähän armoa - vaikka tiedän etten koskaan tule näyttämään miltään bikinifitness-mallilta, peilikuvassa on nykyään nähtävissä vyötärön aavistus, ja se riittää ilahduttamaan minua kovasti.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

En tahtoisi olla täysi ääliö

...mutta tänään oli taas huonompi alku päivällä. Aamulla kilahdin jälkikasvulle. Eiliset lelut edelleen lastenhuoneen lattialla ja olohuoneen lattia täynnä legoja. Vaikka on sanottu hyvästi ja pahasti aika monesti. Aamupala ei kelvannut. Ei tietenkään, koska piti saada muroja. (Ja koska kolme varttia myöhemmin bongasin roskiksesta myslipatukoiden käärepapereita. Oma-aloitteisuus oli taas ollut kylässä ennen aamupalaa - perikunta nousi seitsemältä ja meni alas, me nousimme vähän kahdeksan jälkeen.) Vaatteita ei saatu päälle. Melkein kuusivuotias huusi että pitää auttaa pukemisessa. Ilmoitin että siirrätän sen päiväkodissa vauvojen osastolle jos ei ala onnistua itse tuon ikäiseltä. Melkein seitsemänvuotia diivaili että ei voi pukea kun ei ole puhtaita alushousuja. Kerroin että niitä on ihan siellä missä ennenkin - vaatehuoneessa puhtaana. Huolimatta klo 7.50 annetusta ilmoituksesta että aamupikkukakkonen alkaa ihan kohta, se ol onnistuttu missaamaan. Josta seurasi suoraa huutoa. Että pitää laittaa alusta*.

No. Käpy paloi. Aika kovaäänisesti.

Mies toi töistä tullessaan tuliaisia. Ihana opus!
Heitin perikunnan isänsä kanssa kartanolle ja matot perässä. Rupesin siivoamaan. Siivosin kaiken paitsi isännän työpöytää en. Koska en vain kestä. Paperipinoja ja silleen. Mihinkään et voi koskea ettei se Pisan torni kaadu.

Mutta siistiä tuli. Ja nopeasti. Tiedättekö miksi? Koska olen raivannut tätä torppaa nyt pari kuukautta, ja täällä alkaa pikku hiljaa olla a) säällinen järjestys** ja b) melkein kaikille tavaroille omat paikkansa. Alan ymmärtää (viimeinkin!) sen, että liika tavara on pahasta, varsinkin jos ei niille löydy paikkoja. Nyt alan olla oikealla aaltopituudella ja oikeassa mielentilassa tämän talon suhteen - johan Juhannuksen jälkeen tulee kolme vuotta muutosta, että kai se on viimein aikakin. Hyviä ideoita löytyi järjestyskirjasta, jonka sain tässä viikolla. Pienellä selailulla sain aika tavalla uutta intoa vinttiprojektiini ja yleisesti alakerran järjestelyyn. Alakerrassa on siis kolme huonetta ja noin 54 neliötä, joista osa menee eteiseen, portaikkoon ja vessaan. Vessa on toki nerokkaasti tehty portaiden alle, mutta ei näitä neliöitä liiaksi ole, varsinkin kun kaikki elämä käytännössä tapahtuu alakerrassa. Lastenhuone on lähinnä vitsi.

Ja vinttiinkin sain viimein ne hyllyt. Mies totesi että tässä ei nyt ole mitään järkeä, kun tapasi minut mittailemasta hyllynkannattimien paikkoja, otti autonavaimet ja häipyi. Soitti puoli tuntia myöhemmin että käykö neljäkymmentä senttiä syvä hyllykkö, jos se on metrikasikuus korkea? Mittasin että käy. Puoli tuntia ja yhtä ruokailua myöhemmin vintin alkovissa oli ripirinnan kaksi metallista varastohyllykköä.

Nyt ne tavaratkin on melkein käyty läpi. Ensimmäisen kerran elämässäni tavarani alkavat olla järjestyksessä, niin että sieltä löytääkin jotain! Alkovin sisältö on käytännössä minun kamaani: nukkejuttuja, nukkekotijuttuja ja ompelutarvikkeita, kaavalehtiä ja sen sellaista, mukaanlukien sovitusnukke. Miehellä on autotalli harrastustilaksi, ja kotipaikallaan vanha navetta täynnä autojuttuja (plus navetantakunen täynnä autoja). Että silleen. Ei ollenkaan tilaavieviä harrasteita tässä mökissä, ei.

Allekirjoitan nykyään sen, että kaikelle on oltava paikkansa ja kaikki pitää viedä käytön jälkeen paikalleen. Muuten käy huonosti.

~¨¨~

* Hemmetin tallentava digiboksi, opettaa kakarat liian helpolle. Minun lapsuudessani jos et muistanut katsoa jotain niin se meni jo!
** Meidän ruokapöytä esim. pääsi viimein melkein kolmen vuoden jälkeen siitä tilapäisestä paikastaan sille oikealle paikalle. Velipojan kanssa kannettiin se tänne sisälle ja nostettiin tilapäiselle paikalle, josta se oli tarkoitus nostaa ikkunan eteen. En tiedä miten se taas vähän venyi. Ja olohuoneen nurkasta poistui se tilapäiseksi kirjahyllyksi saatu viritys, joka oli kirsikkapuun värinen ja nurkkakaappeineen ihan liian iso tänne. Tilalle sain valkoisen, puolet pienemmän lasivitriinikaapin. Olohuoneeseen tuli ainakin viisi neliötä lisää tilaa! Siltä ainakin tuntuu.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Motivaatiomontussa

Eilen iski kammottava motivaatiomonttu. Lähinnä tämän elämäntaparemontin tiimoilta, jonkin verran myös huushollin kroonisen hävityksenkauhistuksen takia. Minulla on koko ajan noin kymmenen pientä projektia (ja pari isoa sekä kolme keskikokoista) menossa yhtä aikaa johonkin suuntaan, ja kun vapaa-aikaa pitää vielä jyvittää kuntopyörän selässä kököttämiseenkin niin eihän sitä normaali ihminen vain ehdi. No ehtisi, jos ei tarvitsisi mennä nukkumaan viimeistään kymmeneltä. Mutta kun pitää. Kun aamulla herätys tulee 5.35.
No. Mökki nyt saa olla vaiheessa, jossain välissä hermostun ja teen taas jotain valmiiksi, ei tämä nyt pariin pahvilaatikkoon kaadu (paitsi että kyllä kaatuuu...). Pahvilaatikoita on vähän joka nurkassa, ja eilen ne tuntuivat kaatuvan niskaan. Luojan kiitos kuvaannollisesti. Pisti ärsyttämään. Lähdin kylille ostamaan hyllyköitä, että nyt teen lopun tuosta vuoden kestäneestä alkovinsiivouksesta. Oliko niitä hyllyköitä? No ei ollut, ei. Piti ostaa hyllylevyjä, joita koko kaupassa oli tasan neljä (4) kpl. Johannestoki. Pääse kuin alkuun niillä. Ja sekin edellyttää että joku tyhjentää ne tilapäishyllyt (olleet kolme vuotta), siirtää ne ja ruuvaa seinään kiskot hyllynkannattimia varten. Jonkun pitää ensin käydä hakemassa pitkiä ruuveja. (Joku=minä.) Alkoi tuntua siltä että kohta tilaan pihalle siirtolavan.

Lykkäsin sitten hyllyprojektin hamaan tulevaisuuteen. Ts. siihen saakka että saan raivattua vaatehuoneen jotta saan siirretyksi ne romut tilapäisesti sinne. Tämä projekti kulkee nimellä life-size siirtelypalapeli. Tiiättekö semmoisen palapelin, jossa on 9 ruutua ja 8 palaa, ja niitä siirrellään kehyksessä yksi kerrallaan kunnes kuva on valmis? Aika vaiheessa vielä.

Toinen ja suurempi tuska&ahdistus iski sitten illalla, kun olin lusmuillen jättänyt pyöräilemättä päivän kolmevarttisen (ja syönyt päivällä ankaraan ketutukseen jäätelön). Tuli mieleen, miten masentavaa on kun on laihtunut vähintään 15kg ja on silti ihan älyttömän paljon ylipainoinen. Ja nyt ei puhuta mistään viiden kilon ylimääräisestä. Pistetään kakkonen siihen vitosen eteen niin ollaan hehtaarilla. Peilistä katsoo edelleen se sama pullukka. Ehkä vähän pienempi pullukka mutta yhtä kaikki pullukka. (Karmea pläski jos ollaan rehellisiä ja puhutaan asioista oikeilla nimillä!) Jotenkin tuntuu hirveän työläältä nyt kaikki. Vaikka olenkin ihan vähän ylpeä siitä, että olen viimeisen puolen vuoden aikana syönyt vähemmän karkkeja ja herkkuja kuin mitä ennen meni parissa viikossa. Ja syön enemmän hedelmiä ja muuta terveellistä. Silti. Se vielä pudottamista odottava kilomäärä pisti masentamaan. Varsinkin kun erehdyin katsomaan painoindeksiä (joo, se nyt on suuntaa-antava ja laskennallinen kikkailu, teidän kyllä ettei sitä pidä tuijottaa orjallisesti, mutta olen ihan vähän tosikko). Toki on päästy pois sarakkeesta "sairaalloinen lihavuus" mutta... ei naurattanut.
No, eteenpäin sano mummo lumessa. Aamulla ei kiristä koskaan niin paljon, vaikka huono aamukin oli. Niskat jumissa ja sydän teki taas lisälyöntejä - tiedä sitten johtuiko jälkimmäinen ensinmainitusta. Voi vaikka johtuakin. Töissä meni mitenkuten, vaikka naurettiinkin paljon niin silti hajotti. Mutta vaikka hajotti niin lorvikatarri on ilmeisesti tältä erää ohi - töiden jälkeen pyöräilin 50min ja sortteerasin vaatehuoneen sekalaishyllyn. Ehkä tää tästä taas.

Kyllä se vintin projekti kohta selkiää, kun on niitä hyllylevyjäkin ja osaan käyttää akkuporakonetta.
Ja hei, viime viikolla löysin yhdet 12 vuotta vanhat farkut jotka meni jalkaan suih vaan. Ja sain ekan kerran ostettua ihastelemastani KappAhlin Hampton Republic -mallistosta itselleni t-paidan! Se on normaalimallisto! Ei tarvinnut ostaa isojen tyttöjen puolelta - ehkä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Niin. Suurin ponnin tässä kevennyshommassa lienee turhamaisuus - onko mitään muikeampaa kuin mahtua monta kokoa pienempiin vaatteisiin? Tai oikeastaan on. Muikeinta on, että minä olen itse kyennyt tähän!
Jaksaa jaksaa! Kyl se täst taas!

perjantai 8. toukokuuta 2015

Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 2

Kypsässä noin neljäntoista vuoden iässä yllytyin luokkakaverin puheiden perusteella lukemaan Donna Tarttin esikoisromaanin Jumalat juhlivat öisin. Nimen perusteella en tätä olisi valinnut luettavaksi (en vieläkään pidä suomenkielisestä nimestä) mutta tyttö kehui kirjaa niin innostuneesti että nielin tuntemani vastenmielisyyden ja lainasin kirjan kirjastosta. Luultavasti luin sen kahdesti peräkkäin - minulla on aina ollut tapa lukea samoja kirjoja heti perään uudestaan jos olen erityisesti pitänyt lukemastani. Olin myyty. Tarina lumosi - ja ennen kaikkea Tarttin tapa kirjoittaa lumosi. Sitä lukee vaikka keittokirjaa kunhan se on kirjoitettu tyylillä.
No, kymmenen vuotta oli lievetekstin mukaan kirjan työstämisessä mennyt. Eikä hukkaan, oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Kirja kuluu edelleen säännöllisesti käsissäni, eikä sen lumous haihdu vaikka tiedän mitä tarina pitää sisällään. Mielenkiintoista on se, miten samasta kirjasta saa aivan eri elämyksiä eri ikäisenä. Sama muuten pätee ainakin Emily Brontën Humisevaan harjuun. Kirja on nyt paljon ahdistavampi ja säväyttävämpi kuin lukiessani sen ensimmäisen kerran joskus kahdeksantoista vanhana. En tiedä uskallanko enää lukea sitä kunhan vielä vanhenen; kerta kerralta se tuntuu vaikuttavan voimakkaammin minuun.

Meni vuosia, ei toki ihan kymmentä vuotta, mutta useampi kuitenkin kului Jumalten ensilukemisesta siihen, että sain luettavaksi Tarttin seuraavan romaanin Pieni ystävä. Sain (pyynnöstä) kirjan joululahjaksi - olisikohan ollut vuosi 2004 (2005? minne tämä aika muuten sivumennen sanoen katoaa?). Luin kirjan, mutta jotenkin hi-taas-ti. Se ei temmannut minua samalla tavalla mukaansa kuin edeltäjänsä. Vertasin sitä koko ajan esikoisteokseen ja olin sanalla sanoen pettynyt. Tarina oli silloiselle minulle jotenkin raskas ja ahdistava, ja taisin lukea kirjan uudelleen vasta useamman vuoden jälkeen. Tökin sitä kirjahyllyssä mutta en ottanut luettavaksi. (Tapaan seistä hyllyjeni ääressä ja tökkiä kirjoja kun yritän valita jotain luettavaa, jos kirjaston kirjat on koluttu läpi. Kestää usein vartinkin.)

Sitten Tarttin uusin julkaistiin. Tikli. Nimi on (ihan perskohtaisella mielipiteelläni) huonoin näistä. Joojoo, tiedän että se tällä kertaa on suora käännös, toisin kuin esikoisteoksen nimi, niin että ei pääse syyttämään edes kotimaista kustantajaa, mutta - huono se on silti. Minulla on hyvin monimutkainen suhde kirjojen nimiin, ette uskoisi kuinka monta teosta on jäänyt lukematta pöljän nimen takia. Terveisiä vaan kustantajille.
En kertaakaan edes kirjakaupassa vilkaissut kirjan takakansitekstiä. Nimi oli niin huono. Ja varsinkin ne pari lukemaani kirja-arvostelua, joista ainakin toisessa kirjaa tituleerattiin amerikkalaiseksi odysseiaksi. No niin, ohisektorille meni niin että kilahti, terve. Skippaan tämän.

Päättäväisesti kävelin ohi, kun kirja oli maaliskuussa kirjastossa "ikkunalaudalla"., joka on oikeasti alakerran kaide. Siinä on aina tyrkyllä uutuuksia ja uudehkoja teoksia, ja useampi kirja lähtee yleensä mukaani. Tiklin kohdalla hyppäsin yli. Sitten, kun suoritin toista ohimarssia, jos vaikka ensimmäisellä kerralla olisi jäänyt joku helmi huomaamatta, sen paksuus alkoi kiinnostaa. Ai se on oikeasti melkein yhdeksänsataa sivua, pitäisköhän kuitenkin edes kokeilla... kyllä, minä ostan ja luen kirjoja metritavarana. Koska lainaaminen on ilmaista, otin kirjan sitten kuitenkin, ajatuksella "no joo, hätävaraksi, onpahan jotain lukemista pääsiäiseksi".

Kunhan alkujähmeydestä ja epäluuloisesta asenteestani päästiin, loppu olikin sitten historiaa. Sadan viidenkymmenen sivun jälkeen olin että hip-hej ja hurraa, onneksi tätä on vielä paljon jäljellä! Suomeksi sanottuna olin kerta kaikkiaan lumoutunut. Se Tartt, johon ihastuin, oli jälleen äänessä. Teksti sujui ja vei mukanaan, tarina onnistui herättämään mielenkiintoni ja pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti. Suotta olin karsastanut kirjaa vuoden päivät - toisaalta, tämänkin kanssa kävi niin kuin kävi Tolkienin Taru sormusten herrasta -saagan loppuessa: olin onnellinen lukemastani tarinasta mutta onneton siitä, että minulla ei enää ollut lukuelämystä odotettavissa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, kun ottaa huomioon lukemista edeltävän suhtautumiseni kirjaan. (Tolkieninkin kanssa oli sama homma - en tullut koskaan päässeeksi ensimmäisiä sivuja pidemmälle, kun pöljänä aloitin johdannosta jonka olisi voinut ihan hyvin skipata, ja pidin kirjaa äärimmäisen tylsänä. Sitten joskus kesällä -03 otin itseäni niskasta ja päätin että nyt tämän kesytän, nyt tämän tiiliskiven luen. Aikaa oli viikko, koska kirjan omistava velipoikani oli luvannut sen jollekin lainaan. Neljässä päivässä olin kesätöiden ohella selvittänyt kaksi ensimmäistä osaa.)

Tikli pitää ehdottomasti saada omaan hyllyyn edeltäjiensä jatkoksi, vaikka olenkin luvannut vähentää kirjojen ostamista - alkaa hyllytila loppua. Mutta aina yksi helmi mahtuu, eikö mahdukin? Siirretään kirjoja kahteen riviin jos ei muuten...

tiistai 5. toukokuuta 2015

Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 1

Kerran, kun meillä ei vielä ollut laajakaistaa, mistään facebookeista ja spotifyista nyt puhumattakaan, löysin netin syövereistä (jollain ihmeellisellä ilveellä sivuille päädyin, vaikkei meilllä silloin ollut myöskään blogeja vaan kämäisiä kotisivuja vieraskirjoineen, ja netissä muuten hei surffattiin modeemiyhteydellä) nuoren miehen pitämät (koti)sivut. Sivuilla oli kaikenlaista juttua, mukaan lukien myös musiikkia, jonka sai ihan luvan kanssa ladata vaikka omalle koneellekin. Musiikki oli tuon nuoren miehen ja hänen bändinsä musiikkia, ei mitään laittomia mp3:sia (muistaako joku vielä ne?). Silloisen kokoonpanon nimi oli LMP; nimi tuli sivun ylläpitäjän nimikirjaimista.
Kuuntelin kappaleita, ihan silkasta mielenkiinnosta uutta musiikkia kohtaan. Rakastuin. Koska en osaa määritellä tällaisia asioita, kuten miksi pidän jostain musiikista/kirjasta/elokuvasta, totean vain että joku siinä musiikissa viehätti ja puhutteli. Latasin kappaleet koneelleni, kuuntelin niitä usein öisin kun haahuilin muuten vain. (Oikeasti leikin kirjoittavani mutta no, jos rehellisiä ollaan, ihan silkkaa haahuiluakin oli paljon ilmassa.) Vuosi jotain. Ehkä 2002. En oikeasti enää muista, eikä sillä nyt niin hirveästi taida olla väliäkään. Vaihdoin muutaman kommentin bändin päätirehtöörin kanssa joko hänen tai minun tai molempien kotisivujen vieraskirjojen kautta. Olin varma että LMP:sta tulisi vielä jotain. Vaikka kappaleessa ... (nimen muodostavat kolme pistettä) pohditaankin että "tiedän mitä ne sanoisivat musiikistani levyraadissa" siihen sävyyn että arvio ei olisi järin mairitteleva.

Kului vuosia.

Jostain hassusta syystä ajattelin tuota musiikkia ja nuorta miestä vain muutama viikko sitten. Mietin, että tulikohan siitä mitään, siitä projektista, joka silloin sai uudet sivut ja uuden nimen. Projektista tuli Itkevä tyttö, muistaakseni siihen liittyi joku piirroskuva. En ehtinyt googlailla vaikka mielessä kävi, asia hautautui satojen muiden kanssa jonnekin mielen perukoille, mutta jätti muistijäljen kuitenkin.

Tänään töissä piti kiirettä, tekemistä oli enemmän kuin ehti tehdä ja kuten tavallista, kuuntelin musiikkia. Se pitää pään jotenkin kasassa, ei keskittyminen pätki niin pahasti. Soitin omien soittolistojeni sijaan Spotifyn Suomi-listaa ja lopulta se radiohumppa kävi tylsäksi, teki mieleni saada jotain muuta kuunneltavaa viimeiseksi puoleksi tunniksi. Pikakelasin mielessäni soittolistani - ei nyt mikään puhutellut. Klikkasin löytölaarin puolelle, vaikka oikeasti olisi pitänyt tehdä töitä eikä selata musiikkia kännykästä. Ehdin arvuutella, tarjoaisiko ohjelma tällä kertaa Ismo Alankoa vai kenties jotain ulkolaista, josta en olisi koskaan kuullutkaan, kun näytölle latautui muutaman albumin kuva. Ensimmäinen tarjokas oli "Itkevä tyttö - Meri". Siis mitä?! oli ensimmäinen ajatukseni, toinen ajatus oli että heti pitää kuulla tämä. Voiko tämä olla se sama Itkevä tyttö, josta kuulin ensimmäisen kerran joskus esihistoriassa? Satunnaisotannalla lähti soimaan Lankakerä -niminen kappale, ja ensimmäisen minuutin jälkeen olin varma. Kyllä, tämä on se sama. Tunnistin Lauri-Matti Parppein äänen, vaikken ole vuosiin kuunnellut niitä LMP:n kappaleita.

Seuraavaksi piti tietenkin googlettaa. Itkevä tyttö -yhtyeen sivut löytyvät edelleen, vaikka Wikipediasta löytyvän infon perusteella toiminta on loppunut jo tovi sitten (nyttemmin yhtye toimii nimellä Musta valo - pitää perehtyä jahka kerkiää). Harmittelin, että tämä ura on mennyt minulta täysin ohi, mutta noina vuosina ohi meni monta muutakin juttua. Niitä voisi kutsua pimeiksi vuosiksi. Muistikuvia on vähän ja ne ovat hataria.

Uusi vanha musiikkilöytö teki minut varsin iloiseksi, ja sen jälkeen kaivelin vähän koneen ulkoista kiintolevyä - sieltähän ne vanhatkin kappaleet löytyivät. Tiedän mitä kuuntelen huomenna töissä, kunhan vain saan kikkailtua ne kännykälle...

Itkevä tyttö (ja LMP) ei ehkä ole musiikkia massoille, mutta se on musiikkia juuri minulle. Se tekee minut onnelliseksi, vähän niin kuin kirjatkin. Niistä ehkä myöhemmin, kirjallisuudessakin tuli vastaan pieni (no oikeasti melkein 900 sivun) yllätys.