perjantai 22. elokuuta 2008

Selvittiin siitäkin

Mietin tuossa eilen illalla reilun kahden kuukauden takaista sairaalakeikkaa. Pahempia traumoja ei liene jäänyt, kun pohdin vain sitä että menisikö kaikki seuraavallakin kerralla yhtä juohevasti. Pitkähkö projektihan se tosin oli, niin kuin raskaus aina, mutta helpohko lukuun ottamatta hienoista verenpaineen nousua ja sokerien tarkkailua. Verenpaine meinasi aiheuttaa passituksen KYS:aan, mutta lapsi ehti ensin. Sokerit pysyivät rajoissa, mitä nyt muutama satunnainen heitto tuli.

Synnytyskin oli helpompi kuin pelkäsin. (Ei, nyt ei tule täydellistä kertomusta, googlettakaa uteliaat hakusanalla synnytyskertomus jos verta ja suolenpätkiä kaipaatte.) Vesien menosta lapsen syntymään meni kuitenkin pitkään, noin 22 tuntia, joten vähän meinasi väsymys iskeä loppuvaiheessa. Tunnustan, että loppuvaiheessa aina hengitystauoilla paruin etten jaksa. Jaksoin kuitenkin. Mahtoi naapurisalien ensikertalaisilla (2kpl) olla kivat oltavat kun kuuntelivat sen kolme varttia moista kailotusta. Lapsen maailmaan auttanut yövuoron kätilö totesi että "kova suoritus, voit taputtaa itseäsi olalle, täällä 80% ensisynnyttäjistä ottaa epiduraalin"; vedin show'n läpi pelkän ilokaasun voimin. Noin neljän tunnin ajan maski ja minä olimmekin erottamattomat ystävät. Miehen mukaan olen ollut hyvässä tuiterissa, kommentoinut sekavia radion kappaleista ja laulanut mm. "korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn kolo". Radiosta tuli muuten ainakin yksi kappale tuona aikana: SubUrban Triben Frozen ashes. Tuli niitä ehkä muitakin. En muista. Olin pihalla kuin lumiukko.

Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli iltavuoron kätilön vakaumus siitä, että tarvitsen epiduraalin. Jokaiseen anestesialääkärin kutsumisehdotukseen vastasin "ei vielä, katotaan kohta uudestaan". Kätilö halusi laittaa minut jo valmiiksi ringertippaan, että kun sitä kumminkin tarvitaan. Annoin laittaa pussin kiinni kanyyliin, olin jo valmiiksi antibioottitipassa. Letku sinne tai tänne, ei haittaa. Sain lopulta melkein tapella siitä, että en tarvitse epiduraalia. Pärjäsin mielestäni ihan hyvin, 1-10 asteikolla kipu oli 7, kun sitä mietin. Onneksi yövuoron kätilö tuli ja tarkasti tilanteen, selvitti reippaasti edeltäjälleen että "tässä mitään puudutuksia enää laitella, nyt vain odotellaan vähän vielä." Huh, selvisin ilman sitä selkärankapiikkiä. Minulle on kerran elämässäni laitettu joku selkäydinpuudutus, murtuneen ja leikkauksessa kokoon ruuvatun nilkan takia joskus vuonna miekka ja kivi, ja toista kertaa en halunnut sitä kokea. Ajattelin koko ajan että kestän vielä pikkuisen kovemman supistuksen ja sitten pyydän sen. Sitten se lapsi olikin jo tulossa, eikä yhtään pikkuisen kovempaa enää tullut.

Hengissä selvisin, vaikkakin äärimmäisen uupuneena. Edellisen yön unet jäivät kahteen tuntiin... ja tämän lapsen syntymän viikonpäivän muistan varmasti aina. Perjantai ja 13. päivä. Mahtaa lapsi joskus todeta että olis nyt äiti odottanut vielä kolme varttia kun melkein vuorokauden jo kesti.

tiistai 19. elokuuta 2008

Se nukkuu sittenkin

On ollut vähän hektistä viime viikkoina. Tytär on harjoitellut huutamista ja kitinää kokopäivätoimisesti, nukkumisestakaan ei ole tullut mitään. Neuvolalääkäri veikkaili koliikkia, mutta käsittääkseni koliikkihuuto ilmenee iltaisin ja paljon pahempana kuin meillä tapahtunut äänijänteiden verryttely. Epätoivo siinä oli jo perjantaina iskeä, sängyssä parkuivat rinnakkain niin äiti kuin lapsikin. Viikonloppuvisiitti vanhempieni luona kuitenkin pelasti tilanteen; pienimuotoisen "lapsenhoitokuulustelun" jälkeen äitini totesi että ei tällä mikään koliikki ole (kokemuksen syvä rintaääni puhui, allekirjoittanut on ollut koliikkivauva), tämä on vain yliväsynyt.
Sen jälkeen minut passitettiin viettämään omaa aikaa ja mummu rupesi hoivailemaan lapsukaista. Kahden päivän "puoli tuntia hereillä, sitten torkuille" metodin jälkeen sain mukaani aivan kuin uuden vauvan. Kätinä ja huuto vähenivät noin 90%, minkä lisäksi nyt nukutaan kuten vauvan kuuluukin. Onneksi äitini on sen verran nuori, ripeäotteinen ja toimelias että jaksaa ja viitsii auttaa avutonta. Veljen kanssa tuumittiin että äiti on ruvennut täysipäiväiseksi jos ei ehkä ihan täysipäiseksi mummuksi. Mikäs siinä, alle viisikymppisenä jaksaa hyvin.

Sitten muuta. Olen alkanut harkita tulevaisuutta. Minulla on auttamattomasti vanhentunut koulutus, joten sille alalle ei liene todellisia mahdollisuuksia työllistyä. Tietotekniikka-ala menee eteenpäin valonnopeudella, ja omat tietoni ovat vuosia vanhoja. Jotain muuta on siis keksittävä. Varastotyö tuo ehkä säännöllisen tilinauhan, muttei täytä mielekkyysvaatimuksia. Haluan työn, jossa on jonkinlaiset vapaudet päättää omista tehtävistään sekä työajoistaan ja tilaa luovuudelle, omille mielipiteille ja näkemyksille. Nämä kriteerit täyttyvät yrittäjyydessä, jos vain valittu ala sen antaa myöten, ja kohdallani näin olisi. Tarvitsisin vain vähän tietopuolista koulutusta, mielellään kurssimuotoista, jossa halutut asiat käytäisiin tiiviillä tahdilla läpi. Pitää selailla koulutustarjontaa netistä, harmi vain kun täältä periferiasta on pitkä matka joka paikkaan. Lapsen kanssa joutuu miettimään asioita toisella tavalla kuin yksin, mutta eiköhän sitä jonkinlaiseen ratkaisuun päästä sitten jos tarvetta on.

perjantai 8. elokuuta 2008

Mökkihöperöitymisen ensimmäinen aste

Alan tulla hiljoksiin mökkihöperöksi. Ainoa aikuiskontakti nykyään on oma mies, joka sekin on töissä seitsemästä puoli neljään. En tunne täältä ketään. Töissä oli yksi hyvä tyyppi jonka kanssa jutunjuurta riitti kaikesta, mutta hän on a) muualla asuva ja b) ihan toisenlaisissa kuvioissa elävä mies, joten ei siitä sen suurempaa kaveruutta tullut. Haluan pois täältä, jonnekin muualle. Ei täällä edes ole "vertaistukea" saatavilla, kun kunnan syntyvyysluku on noin 30 lasta vuodessa, ensisynnyttäjiä ihan vain muutama. Ei sillä, että vieläkään ymmärtäisin miksi pitäisi kaveerata jonkun kanssa vain siitä syystä, että molemmilla sattuu olemaan lapsia, mutta tässä tilanteessa kelpaa kohta mikä vain seura. Jos siltä vain saa vähintään kymmenen sanan lauseita ja älyllisiä vastauksia. Pelkää "hääää" ja "iiih" kun käy tylsäksi pitemmän päälle.

Välillä tuntuu siltä ettei jaksa. Kun lapsi huutaa viisi tuntia putkeen, alkaa mieleen hiipiä vähemmän hyviä mietteitä.

Onneksi huomenna on tulossa vieraita, velipoika soitteli armeijan harmaista että sopiskos tulla kylästelemään. Sillä taas kummasti menee muutaman päivän. Pienestä se on tämä ihmisen elämä kiinni.