tiistai 5. toukokuuta 2015

Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 1

Kerran, kun meillä ei vielä ollut laajakaistaa, mistään facebookeista ja spotifyista nyt puhumattakaan, löysin netin syövereistä (jollain ihmeellisellä ilveellä sivuille päädyin, vaikkei meilllä silloin ollut myöskään blogeja vaan kämäisiä kotisivuja vieraskirjoineen, ja netissä muuten hei surffattiin modeemiyhteydellä) nuoren miehen pitämät (koti)sivut. Sivuilla oli kaikenlaista juttua, mukaan lukien myös musiikkia, jonka sai ihan luvan kanssa ladata vaikka omalle koneellekin. Musiikki oli tuon nuoren miehen ja hänen bändinsä musiikkia, ei mitään laittomia mp3:sia (muistaako joku vielä ne?). Silloisen kokoonpanon nimi oli LMP; nimi tuli sivun ylläpitäjän nimikirjaimista.
Kuuntelin kappaleita, ihan silkasta mielenkiinnosta uutta musiikkia kohtaan. Rakastuin. Koska en osaa määritellä tällaisia asioita, kuten miksi pidän jostain musiikista/kirjasta/elokuvasta, totean vain että joku siinä musiikissa viehätti ja puhutteli. Latasin kappaleet koneelleni, kuuntelin niitä usein öisin kun haahuilin muuten vain. (Oikeasti leikin kirjoittavani mutta no, jos rehellisiä ollaan, ihan silkkaa haahuiluakin oli paljon ilmassa.) Vuosi jotain. Ehkä 2002. En oikeasti enää muista, eikä sillä nyt niin hirveästi taida olla väliäkään. Vaihdoin muutaman kommentin bändin päätirehtöörin kanssa joko hänen tai minun tai molempien kotisivujen vieraskirjojen kautta. Olin varma että LMP:sta tulisi vielä jotain. Vaikka kappaleessa ... (nimen muodostavat kolme pistettä) pohditaankin että "tiedän mitä ne sanoisivat musiikistani levyraadissa" siihen sävyyn että arvio ei olisi järin mairitteleva.

Kului vuosia.

Jostain hassusta syystä ajattelin tuota musiikkia ja nuorta miestä vain muutama viikko sitten. Mietin, että tulikohan siitä mitään, siitä projektista, joka silloin sai uudet sivut ja uuden nimen. Projektista tuli Itkevä tyttö, muistaakseni siihen liittyi joku piirroskuva. En ehtinyt googlailla vaikka mielessä kävi, asia hautautui satojen muiden kanssa jonnekin mielen perukoille, mutta jätti muistijäljen kuitenkin.

Tänään töissä piti kiirettä, tekemistä oli enemmän kuin ehti tehdä ja kuten tavallista, kuuntelin musiikkia. Se pitää pään jotenkin kasassa, ei keskittyminen pätki niin pahasti. Soitin omien soittolistojeni sijaan Spotifyn Suomi-listaa ja lopulta se radiohumppa kävi tylsäksi, teki mieleni saada jotain muuta kuunneltavaa viimeiseksi puoleksi tunniksi. Pikakelasin mielessäni soittolistani - ei nyt mikään puhutellut. Klikkasin löytölaarin puolelle, vaikka oikeasti olisi pitänyt tehdä töitä eikä selata musiikkia kännykästä. Ehdin arvuutella, tarjoaisiko ohjelma tällä kertaa Ismo Alankoa vai kenties jotain ulkolaista, josta en olisi koskaan kuullutkaan, kun näytölle latautui muutaman albumin kuva. Ensimmäinen tarjokas oli "Itkevä tyttö - Meri". Siis mitä?! oli ensimmäinen ajatukseni, toinen ajatus oli että heti pitää kuulla tämä. Voiko tämä olla se sama Itkevä tyttö, josta kuulin ensimmäisen kerran joskus esihistoriassa? Satunnaisotannalla lähti soimaan Lankakerä -niminen kappale, ja ensimmäisen minuutin jälkeen olin varma. Kyllä, tämä on se sama. Tunnistin Lauri-Matti Parppein äänen, vaikken ole vuosiin kuunnellut niitä LMP:n kappaleita.

Seuraavaksi piti tietenkin googlettaa. Itkevä tyttö -yhtyeen sivut löytyvät edelleen, vaikka Wikipediasta löytyvän infon perusteella toiminta on loppunut jo tovi sitten (nyttemmin yhtye toimii nimellä Musta valo - pitää perehtyä jahka kerkiää). Harmittelin, että tämä ura on mennyt minulta täysin ohi, mutta noina vuosina ohi meni monta muutakin juttua. Niitä voisi kutsua pimeiksi vuosiksi. Muistikuvia on vähän ja ne ovat hataria.

Uusi vanha musiikkilöytö teki minut varsin iloiseksi, ja sen jälkeen kaivelin vähän koneen ulkoista kiintolevyä - sieltähän ne vanhatkin kappaleet löytyivät. Tiedän mitä kuuntelen huomenna töissä, kunhan vain saan kikkailtua ne kännykälle...

Itkevä tyttö (ja LMP) ei ehkä ole musiikkia massoille, mutta se on musiikkia juuri minulle. Se tekee minut onnelliseksi, vähän niin kuin kirjatkin. Niistä ehkä myöhemmin, kirjallisuudessakin tuli vastaan pieni (no oikeasti melkein 900 sivun) yllätys.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti