#kesäkuntoon2018

 "Kesäkuntoon 2018 on täällä taas! Sitä luulisi, että kun on löydetty se kuuluisa ITSEKURI (vaikkei se nyt niin hääppönen oo, mutta edes jotenkin kehityskelpoinen yksilö) ja jonkinlainen liikuntarutiini, niin sitten ois asiat hyvin. No ei oo. Sitä joutuu toteamaan, että syödä ei osaa. Siis vaikkei enää puputa sokeria koko ajan, niin sepä ei sitten (ähäkutti! Luuli pääsevänsä helpolla!) riitäkään, vaan pitää ruveta syömään, kun energiatase on muuten retuperällä. Ja kun ei varsinaisesti pidä syömisestä, niin sehän on haastekertoimeltaan vähintäänkin hankalaa. Voi elämänkevät ja hermosaurus. Nyt sitten opetellaan syömistä ihan ruokapäiväkirjasovelluksen kanssa. Niin kerta. Kun ei muuten osata. Kyllä on hyvä kun on tämmönen nörtin luonne, kuulkaas vois muuten käpy kärtsätä. Kun on kalorilaskuri ja askelmittari ja treenilistaus ja mitä vielä. Ei oo heikkohermosten hommaa. Ja jumankauta jumppaamaankin pitäis opetella. Kyllä kaikkeen sitä ihminen sotkeutuu."

Aloitus siis suoraan taannoisesta FB-avautumisesta. En nyt voi väittää, että olisi motivaatiomonttu, mutta joku aallonpohja kumminkin on. Olen iloisesti elellyt siinä harhakuvitelmassa, että tämä painonpudotus ja elämäntaparemontti olisi jotenkin hyvässä mallissa, mutta eihän nyt tokikaan. Menin eräänä kauniina päivänä lievässä epäluuloisuuden puuskassa listaamaan päivän ruoat ylös, ja sen sijaan että päiväsaanti olisi ollut kuvittelemani about 1800-2000kcal mikä olisi tässä koossa, tällä fyysisellä (työ)aktiivisuudella ja kuntopyörän selässä hikoilulla ihan kelpo määrä, jolla paino laskisi hitaasti, niin eihän se mennyt sinne päinkään. Sain vaivoin 1500kcal. Energiatase meni sen verran reippaasti miinukselle että rupesi huolestuttamaan. Sitten rupesi huolestuttamaan vielä enemmän, kun tajusin että pitäisi ihan aikuisten oikeasti syödä enemmän. Eihän minulla ole edes nälkä juuri koskaan! Syöminen on ihan ajan haaskuuta!
Jouduin nöyrtymään, latasin kännykkään kalorilaskurisovelluksen ja nyt opettelen hahmottamaan ruokailun uudestaan. Ei muuten ole mitenkään helppoa.
Ongelmanani ei ole koskaan ollut liika syöminen tai liian isot annoskoot, kuten ylipainoisilla usein kai on, vaan ihan vain sokeri. Syön varsin pieniä annoksia - kaikkea muuta paitsi sokeria. Enkä varsinaisesti edes pidä syömisestä - syön koska on pakko elääkin jollain.

Ryhdistäydyin. Syön nykyään aamupalan. Itse asiassa kaksi, koska en ehdi kymmenen minuutin aamukahvitauon aikana mitenkään syödä kokonaista aamupalaa, ja koska en mitenkään saata syödä sitä aamupalaa heti kun herään (klo 5.45, hyi puist syödä tuohon aikaan!). Olin jonkin aikaa kauhean ylpeä siitä, että syön aamupalan!
Kotona aamulla syön pikkupurkillisen maustamatonta jugurttia (seassa puoli kourallista TalkMurua ja teelusikallinen hunajaa) ja aamukahvitauolla pikapuuron, vähän soppaa ja kahvin. Usein myös jonkun hedelmän tai tomaatin tai jotain kasvista kuitenkin. Hyvä ja loistavaa, ajattelin. Sitten löysin tiedon, jonka mukaan aamupalan pitäisi täyttää noin 25% päivän energiasta. Aamupalan kirjaamisen jälkeen kalorilaskuri näyttää päivän energiansaannista olevan täynnä 15-17%. Siis että mitä? Ei mennyt ihan putkeen tämäkään. En tajua mitä vielä pitäisi syödä, koska minä koen syöväni ison aamupalan. Ennen en syönyt viikolla mitään, viikonloppuna aamupala muodostui parista paahtoleipäviipaleesta (juustolla) ja kahdesta kahvimukillisesta. Että joo, onhan tämä nyt valtava parannus entiseen, mutta kun ei mennyt normien mukaan tämä(kään). No niin, tiedän kyllä että muun muassa hallituksella on ne normienpurkutalkoonsa, että jospa tämäkin kuuluisi niihin. Mutta vakavasti ottaen, minä ahdistun aina kun joku ei mene niin kuin kuvittelin. Onhan tämä nähty.

Sitten olen saanut vakavan vaakaneuroosin. Saatan käydä vaa'alla pari-kolme kertaa päivässä, ja kyllä on välillä mieli matala. Voi auta armias kun ihmisen painohan nyt sattuu heittelemään. Ehkä pitää panna vaaka lukkojen taa, avain miehelle ja perjantaiaamuna on sitten lupa käydä katsomassa mitä se näyttää.

Välillä siis menee vähän yli. Mutta kun en halua (enkä todellakaan aio!) olla "pulska harakka" koko ikääni. Joskus vain on niin vaikea tajuta että olen oikeasti nyt (yli!) 20kg kevyempi kuin lokakuussa, syön sata kertaa terveellisemmin ja kunto on rutkasti parempi. Että tämähän on mennyt oikeasti tosi hyvin, vaikka lähtötilanne oli aika heikko. Että ei oikeasti tarvitse, voi eikä saa laihtua enempää kuin sen 1,5-2kg kuussa ettei käy höpelösti. Ja että ei ole maailmanloppu jos joskus sortuu niihin irtokarkkeihin, kun kuitenkin syö kuukaudessa vähemmän karkkia kuin ennen päivässä. Mutta kun takaraivossa kolkuttaa koko ajan se ajatus, että pitäisi laihtua enemmän, nopeammin, enemmän... ja siksi se vaa'an joskus näyttämä 1-2kg enemmän-kuin-viimeksi on kuin maailmanloppu. Vaikka realismiakin on ilmassa jossain määrin, koska olen nimennyt tämän elämänmuutoksen #kesäkuntoon2018.

Vertaistukea. Sitä tarvittaisiin. Että olisi joku joka toteaisi että oletpas ollut reipas, tai että tuolta minustakin tuntuu. Joku jota kalvaisi samat ongelmat, ja jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia. Tämä on aika yksinäistä puuhaa.

Ko ei oo mittään asiaa...

niin funteeraillaan päivää numeroina.

Tämä päivä on ollut

60min työmatka-autoilua (ja musiikin kuuntelua, oi oma aika!)
5,5km kävelyä
8,5h kustannuspaikalla hengailua
1 väliin jäänyt aamiainen (oon niin maailman huonoin syömään aamupalaa)
4-5 mukia kahvia
0,5 tuntia häröjuttuja työkaverin kanssa
2 hermoromahdusta, joista
1 ulkomaanpaketin kanssa takkuilusta (voi Prinetti!) ja
1 rahtitilauksen hintahärdellistä
2 kesätukkakynintää (mies ja poika)
1 tunti, ~27km kuntopyörällä
100 sivua Lars Keplerin Vainooja -dekkaria (osimoilleen)
3 rullakkoa mustia laatikoita
3 tilauskantaa
8 postipakettia
1 koneellinen pyykkiä ja astioita
1 unohdettu kauppareissu (huomiset eväät...)
0,5 tuntia sekalaista suunnittelua ja päivän kelausta puolison kanssa
10 halausta
1 iltasatu
2 hyvääyötähyviäuniapupujenkuvia

Pienin variaatioin homma toistuu. Kirja vaihtuu ja hiuksia ei leikata joka päivä, mutta elämän sisältö on suunnilleen tätä.

Päivän saalis

​

Työkaverini mainitsi taannoin kokeilleensa puhelimeen ladattavaa askelmittarisovellusta. Puheenaiheena kun oli se, miten paljon liikkuvampaa työtä meidän osastolla tehdään jos verrataan moniin muihin, tuotannon puolen hommiin. Olin näppituntumalla sitä mieltä että kyllä sitä aika paljon kävelee, mutta en osannut arvioida liikkuuko sitä kuitenkaan oikeasti niin paljon kuin kuvittelee. Iski faktat pöytään pelkän mutuilun sijaan, kun vinkistä innostuneena menin itsekin lataamaan vastaavan sovelluksen. Kännykkä on yleensä aina housuntaskussa, joten veikkailisin ihan paikkansapitävää dataa tulevan.

Sovellus laskeskelee energiankulutuksen ja kilometrimäärät siihen syötettyjen henkilökohtaisten tietojen perusteella (ikä, sukupuoli, paino, askeleen pituus), ja tilastoja voi seurata reaaliaikaisesti. Tilastot myös kertyvät, joten viikko- ja kuukausiseurantakin onnistuu. Tilastointoilijalle oiva lelu, ja jos kokee saavansa motivaatiota numeroiden tuijottelusta, niin mukava kaveri liikunnan seuraamiseen.

Ja mikä oli tulos? Kyllä sitä muuten liikkuu. Hiljaisenakin päivänä tulee noin 6000-7000 askelta, ja jotkut väittävät ettei askelmittari edes reagoi ihan jokaiseen askeleeseen. Iso osa työpäivän aikana otetuista askelista on myös sellaisia, että nostan tai kannan mukanani jotain - tavaroiden ja laatikoiden paino on välillä 10g-35kg. 
Eilisen päivän saalis oli noin 9500 askelta kun leimasin itseni ulos työpaikalta. Siihen päälle kauppareissu ja saaliina yli 10000 askelta (tuo määrä päivässä kuulemma pitää lääkärin loitolla). Ei ollenkaan huonosti entiseltä sohvaperunalta!

Viedäänkö apteekkiin?

Nykyinen työnkuvani on pakkaaja. Periaatteessa se tarkoittaa valmiiden tuotteiden paketointia kuplamuoviin+pahviin ja postitusta maailmalle. Käytännössä teen paljon muutakin, juoksutan saapuvaa postia pitkin taloa ja ajelutan pakkauslaatikoita varastoon, kaikkea muuta siltä väliltä myös. Kuten rahtitilauksia lähtevälle tavaralle.

Tänään minulle lyötiin nenän eteen asiakirja: koneet lähtee Itä-Eurooppaan, tilaapas rahti näillä spekseillä:

Kuormapöytäkirja. The official. 

(Vinorivit alhaalla keskellä olen itse kirjoittanut lapun tietojen perusteella, laskin rahtia varten kollien pituudet ym. Käsialaa ei edelleenkään voi kehua kauniiksi, saati kun markkerilla kirjoittaa.)

Minäpä tilaan.

Heipat vaan lastenvaateosastolle

Haikeat heipat, jos ollaan tarkkoja. Tytönsuikulalle on turha enää katsella lastenvaateosaston ihanuuksia, kun useimmiten suurin koko on 122, joskus 122/128 mutta kun tytössä on mittaa jo sen verran ettei isompikaan viritys enää välttämättä ole kovin pitkää käyttöikää tarjoava tuote, niin ei auta. Vaikka tyttären mielestä kapineessa olisi kuinka ihana jäätelömuffinitikkarikuosi, niin ei inha äiti sitä osta - ei vaikka olisi kuinka koiranpentukatsetta ja "muttaku tää on niin ihana" -perustelua (luojan kiitos ei itkupotkuraivareita sentään). En osta varsinkaan kesää vasten (vaikka nyt on kesä vähän niin ja näin) kun ei se enää syksyllä mene päälle kuitenkaan.

On sitten siirryttävä osastolta 98-122(128) osastolle 128-176. Vaikka mukelo on vasta ekalle menossa, on vaatetarjonta samaa kuin yläasteelle meneville. Hei, siinä on kuitenkin kuusi vuotta väliä! Onko muka oikeasti pakko pukea pikkutyttö teiniriepuihin? Vaikka se rakastaakin leksinnejä ja pillifarkkuja, ei joku kanttinen mustavalkoinen t-paidankuvatus puhuttele.
Se tuli taas nähtyä. Kävimme vaatekaupassa jossa ystävällinen myyjä toimitti että "sun koko löytyy tuolta toiselta osastolta" kun tyttö haikaili jonkun pinkkiunelman perään ja minä kysyin että onkohan tuossa oikeaa kokoa, kun pitäisi olla joku 128, vähintään. Myyjätyttö ohjasi meidät seuraavalle osastolle josta löytyi - no, haaleaa puuteripinkkiä, harmaata, valkoista... ei rusetteja, ei muffineita, ei HelloKittyjä. Tytön naama venähti aika paljonpuhuvasti. Se kun tykkää edelleen ihan täysillä niistä jäätelöistä ja ruseteista, pinkistä ja hileistä, tunikoista ja röyhelömekoista. Yritin kertoa tytölle, että se on niin iso jo, että ei voida enää ostaa toiselta osastolta, kun ei ne vaatteet mene kuin kuukauden-pari, jäävät heti pieniksi, varsinkin kun nyt on ollut joku kasvupyrähdys. Tyttö oli hiljaa, sanoi sitten ettei halua mitään. Jälkikäteen jupisi että "miks mun pitää olla niin hankalassa vaiheessa ettei saa mitään vaatteita".

Minustakin se on hankalaa. Järjetöntä tarjota seitsenvuotiaalle (tai pitkälle kuusivuotiaalle!) samoja kamppeita kuin kolmetoistakesäiselle. On mielenmaisema sen verran erilainen vielä tuollaisella eskari-ikäisellä verrattuna toisella kymmenellä olevaan, ja ainakin täällä meillä ollaan varsin lapsekkaita vielä. Sellaisena toivottavasti pysyykin vielä tovin.

Lohdutin tyttöä että mennään kesällä kangaskauppaan niin saat valita kankaat ja minä ompelen uusia vaatteita. Vaikka pelkkää pinkkirusettia, jos haluat.

Ilme kirkastui.

Täydellinen vs. riittävän hyvä

Täydellisyys olisi kivaa. Koti olisi täydellisessä naistenlehtisiisteydessä, mukuloilla kamppeet sävy-sävyyn ja itse kokkailisi ravintoympyrän (vai kolmioko se nykyään olikin) mukaisia aterioita, jotka nautittaisiin rauhallisen keskustelun ryydittäminä. Itsestään pitäisi totta kai huolen (kaikkihan me tiedämme naistenlehtien perusteella että se on perusedellytys yhtään millekään!) ja parisuhdettakin muistaisi helliä.

No. Olisi kivaa. Konditionaali on suomenkielen hauskin juttu. Mutta kun ei ole meno sellaista, ainakaan tässä torpassa. Ainakaan minä en ole täydellinen yhtään millään tavalla, enkä levitä täydellisyyttä ympäristööni. Harmoniasta ja rauhasta nyt puhumattakaan. Mutta haluaisin silti. Todellisuus on kuitenkin lego-laatikon sisältö lattialla, valmismaksalaatikkoa ja eriparisia sukkia, puhtaan pyykin kori kolmatta päivää vintinportaalla odottamassa josko joku jaksaisi ne viedä kaappiin.

Mitä tekee meikäläinen, kun ei meno ole perfektionismiin taipuvaisen mielenlaadun mukaista? No tietenkin - luovuttaa. Lyö hanskat tiskiin: ei tästä poijaat tuu mittään, en ees yritä. Koska epätäydellisyys ei ole vaihtoehto!

Olen aina kärsinyt suorittamisesta ja täydellisyyden vaatimuksista. Olen se, jolle 9- ei ole omalla kohdalla kelvollinen koearvosana vaan maailmanloppu. 9 1/2 voidaan jotenkin hyväksyä. Ehkä. Jos on ihan hemmetin hyvä selitys. En kestä epätäydellisyyttä, en heikkoutta enkä huonoutta. Olisi muuten kiinnostavaa tietää onko tämä puhtaasti luonnekysymys vai kasvatuksen tulos vai molempia.
Siksi onkin ollut kova pala tajuta, että en ole kyennyt suorittamaan ja suoriutumaan tästä elämästä läheskään kympin arvoisesti - olen tehnyt vääriä valintoja ja virheitä. Homma ei ole mennyt kuten oli tarkoitus. Koti on kaaoksessa, kilahtelen lapsille ja miehelle eikä ulkomuotokaan miellytä, mutta koska en osaa käyttäytyä kuten täydellisen äidin ja vaimon kuuluisi, en edes yritä. Koska en kykene noudattamaan täydellistä ruokavaliota, en edes yritä. Elän suklaalla ja välttelen liikuntaa parhaan kykyni mukaan. On tai off. Minusta puuttuu säätönuppi, minussa on vain kaksiasentoinen kytkin.

Pitkään luulin että tämä on loputtomasti samaa, että minut on tuomittu ikuisesti tähän samaan oravanpyörään. Sitten kävi niin  että opin antamaan itselleni vähän armoa. Ymmärsin eräänä päivänä, että saan olla sellainen kirjoittaja kuin olen, eikä minun tarvitse pyrkiä täydellisyyteen (=julkaista mitään) siinä hommassa, vaan voin olla onnellinen pöytälaatikkokirjoittelija vaikka lopun ikääni.
Ja tässä kevään mittaan olen myös pikkuhiljaa ymmärtänyt, että muissakaan jutuissa ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä tai edes riittävä. Kun paino on pudonnut, vaikken elä pelkällä täysjyvällä ja salaatilla, on päähäni pikkuhiljaa konkretisoitunut se, että kaiken ei tarvitse olla viimisen päälle viilattua että se kelpaisi tarkoitukseensa. Ei minun tarvitse asua salilla ja elää ilottomalla ruokavaliolla loppuikääni että näyttäisin hyvältä, riittää kun teen fyysistä työtä, kuntoilen muutaman kerran viikossa ja pääpiirteissäni syön vähän terveellisemmin kuin ennen. Ei minun tarvitse olla loppuikääni ilman karkkia tai jäätelöä, riittää kun vähennän sen syömisen yhteen tai kahteen päivään viikossa, ja suklaalevyn sijaan ostan lakupatukan, tai pari jos siltä tuntuu. Olen silti onnistuja, vaikka joskus lipsunkin. Se tekee ihmeitä itsetunnolle.

Takapakkia otetaan aina välillä, se pitää rehellisyyden nimissä tunnustaa. Hajoilen henkisesti kun vaaka näyttää enemmän kuin toivoin, ja päätän elää pelkällä salaatilla. Onneksi tulen nykyään järkiini vähän helpommin kuin ennen, ja pakkaan töihin normaalit eväät. Minun työssäni ei yksinkertaisesti elä pelkällä salaatilla - olen kokeillut. Sitä nälkäkärttyä ei kestä minä eikä ympäristö. Positiivista on kuitenkin se, että en ole vielä lyönyt hanskoja tiskiin, vaan olen selvinnyt jo puoli vuotta luovuttamatta vaikkei meininki ole täydellistä. Olen oppinut antamaan itselleni vähän armoa - vaikka tiedän etten koskaan tule näyttämään miltään bikinifitness-mallilta, peilikuvassa on nykyään nähtävissä vyötärön aavistus, ja se riittää ilahduttamaan minua kovasti.

En tahtoisi olla täysi ääliö

...mutta tänään oli taas huonompi alku päivällä. Aamulla kilahdin jälkikasvulle. Eiliset lelut edelleen lastenhuoneen lattialla ja olohuoneen lattia täynnä legoja. Vaikka on sanottu hyvästi ja pahasti aika monesti. Aamupala ei kelvannut. Ei tietenkään, koska piti saada muroja. (Ja koska kolme varttia myöhemmin bongasin roskiksesta myslipatukoiden käärepapereita. Oma-aloitteisuus oli taas ollut kylässä ennen aamupalaa - perikunta nousi seitsemältä ja meni alas, me nousimme vähän kahdeksan jälkeen.) Vaatteita ei saatu päälle. Melkein kuusivuotias huusi että pitää auttaa pukemisessa. Ilmoitin että siirrätän sen päiväkodissa vauvojen osastolle jos ei ala onnistua itse tuon ikäiseltä. Melkein seitsemänvuotia diivaili että ei voi pukea kun ei ole puhtaita alushousuja. Kerroin että niitä on ihan siellä missä ennenkin - vaatehuoneessa puhtaana. Huolimatta klo 7.50 annetusta ilmoituksesta että aamupikkukakkonen alkaa ihan kohta, se ol onnistuttu missaamaan. Josta seurasi suoraa huutoa. Että pitää laittaa alusta*.

No. Käpy paloi. Aika kovaäänisesti.

Mies toi töistä tullessaan tuliaisia. Ihana opus!

Heitin perikunnan isänsä kanssa kartanolle ja matot perässä. Rupesin siivoamaan. Siivosin kaiken paitsi isännän työpöytää en. Koska en vain kestä. Paperipinoja ja silleen. Mihinkään et voi koskea ettei se Pisan torni kaadu.

Mutta siistiä tuli. Ja nopeasti. Tiedättekö miksi? Koska olen raivannut tätä torppaa nyt pari kuukautta, ja täällä alkaa pikku hiljaa olla a) säällinen järjestys** ja b) melkein kaikille tavaroille omat paikkansa. Alan ymmärtää (viimeinkin!) sen, että liika tavara on pahasta, varsinkin jos ei niille löydy paikkoja. Nyt alan olla oikealla aaltopituudella ja oikeassa mielentilassa tämän talon suhteen - johan Juhannuksen jälkeen tulee kolme vuotta muutosta, että kai se on viimein aikakin. Hyviä ideoita löytyi järjestyskirjasta, jonka sain tässä viikolla. Pienellä selailulla sain aika tavalla uutta intoa vinttiprojektiini ja yleisesti alakerran järjestelyyn. Alakerrassa on siis kolme huonetta ja noin 54 neliötä, joista osa menee eteiseen, portaikkoon ja vessaan. Vessa on toki nerokkaasti tehty portaiden alle, mutta ei näitä neliöitä liiaksi ole, varsinkin kun kaikki elämä käytännössä tapahtuu alakerrassa. Lastenhuone on lähinnä vitsi.

Ja vinttiinkin sain viimein ne hyllyt. Mies totesi että tässä ei nyt ole mitään järkeä, kun tapasi minut mittailemasta hyllynkannattimien paikkoja, otti autonavaimet ja häipyi. Soitti puoli tuntia myöhemmin että käykö neljäkymmentä senttiä syvä hyllykkö, jos se on metrikasikuus korkea? Mittasin että käy. Puoli tuntia ja yhtä ruokailua myöhemmin vintin alkovissa oli ripirinnan kaksi metallista varastohyllykköä.

Nyt ne tavaratkin on melkein käyty läpi. Ensimmäisen kerran elämässäni tavarani alkavat olla järjestyksessä, niin että sieltä löytääkin jotain! Alkovin sisältö on käytännössä minun kamaani: nukkejuttuja, nukkekotijuttuja ja ompelutarvikkeita, kaavalehtiä ja sen sellaista, mukaanlukien sovitusnukke. Miehellä on autotalli harrastustilaksi, ja kotipaikallaan vanha navetta täynnä autojuttuja (plus navetantakunen täynnä autoja). Että silleen. Ei ollenkaan tilaavieviä harrasteita tässä mökissä, ei.

Allekirjoitan nykyään sen, että kaikelle on oltava paikkansa ja kaikki pitää viedä käytön jälkeen paikalleen. Muuten käy huonosti.

~¨¨~

* Hemmetin tallentava digiboksi, opettaa kakarat liian helpolle. Minun lapsuudessani jos et muistanut katsoa jotain niin se meni jo!
** Meidän ruokapöytä esim. pääsi viimein melkein kolmen vuoden jälkeen siitä tilapäisestä paikastaan sille oikealle paikalle. Velipojan kanssa kannettiin se tänne sisälle ja nostettiin tilapäiselle paikalle, josta se oli tarkoitus nostaa ikkunan eteen. En tiedä miten se taas vähän venyi. Ja olohuoneen nurkasta poistui se tilapäiseksi kirjahyllyksi saatu viritys, joka oli kirsikkapuun värinen ja nurkkakaappeineen ihan liian iso tänne. Tilalle sain valkoisen, puolet pienemmän lasivitriinikaapin. Olohuoneeseen tuli ainakin viisi neliötä lisää tilaa! Siltä ainakin tuntuu.