Keväällä oli eskariin tutustuminen. Isosisko on siis jossain välissä hujahtanut sen verran isoksi, että se piti ilmoittaa eskariin (hohhoijaa kun oli vaikea operaatio!) ja sitten piti käyttää se siellä katsastamassa paikka. Saivat jonkinlaisen tehtävälapun, jossa piti piirtää auto ja pallo. Niitä tehtävälappuja oli useampiakin, mutta tällä aloitettiin. Auton piirtäminen sujui kohtuullisen reippaaseen tahtiin, mutta sitten päästiin väritysvaiheeseen. Se ei kuulkaas ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla. Eihän nyt toki. Eri osia väritettiin kauan ja hartaasti, ja siinä vaiheessa tajusin että jokseenkin kaikilla muilla lapsilla oli jo seuraava tehtäväkin tehtynä. Se missä piti piirtää kissalle (? ehkä se elukka oli kissa, en varmuudella tunnistanut) pallo, ja värittää se. En sortunut hoputtamaan lasta. Olen itse tarkan työn tekijä enkä mitään niin inhoa kuin hutaisua. No ehkä hoputtamista inhoan. Kysäisin vain lapselta että mites se auto etenee. Kuulemma hyvin. Kannoin värejä edestakaisin. Ohimennessäni näin että kyllä, saman rivin tenavilla oli se pallokin jo piirrettynä ja väritettynä.
No, naapuripulpetin miropetteri sai tehtävänsä tehtyä, ainakin 70 prosenttisesti ja huokaisi isälleen että mäenjaksaenääsaakomennäleikkiin? Se meni, ja kysyin tyttäreltä että mites sinä, teetkö vielä vai menetkö katsomaan muita toimintamahdollisuuksia. Oli kuulemma pallo vielä piirtämättä, mutta sitten menee. Seurasin mielenkiinnolla miten pallon piirtäminen sujuu. Ensin piirrettiin pyöreä pallo, ja kysyin siinä vaiheessa värivalintaa. Oli pallo kuulemma kesken, tyttö jatkoi lyijykynällä tuhertamista. Ihmettelin itse mielessäni että mikä siinä on kesken. Minusta siinä oli jo pallo, ihan samanlainen ympyrä kuin muillakin lapsilla, ei muuta kuin väriä pintaan. Tytär jakoi kuitenkin sen pyörylän kuuteen sektoriin, otti sitten värikynät ja väritti joka toisen sektorin keltaiseksi, joka toisen punaiseksi. Ajattelin että ahaa. Siinä vaiheessa muu ryhmä oli poistunut toiseen tilaan tutkimaan pelejä ja muuta mukavaa. Tyttö jatkoi tyynenä värittämistä.
Mieleen hiipi väkisin ajatus siitä, miten pikkutarkkaan työhön ja suhteellisen hitaaseen rytmiin tottunut lapsi tulee ikinä saamaan mitään valmiiksi tässä nykyisessä hektisessä menossa, ja miten se ikinä ehtii muiden mukaan mihinkään kun kaikki pitää tehdä pilkuntarkasti? Sarkastisesti ajattelin että olen tehnyt vakavan kasvatuksellisen virheen kun en ole painottanut nopeutta vaan tarkkuutta. Se yhdistettynä luonnostaan pikkutarkkaan ja jopa pilkunviilaukseen taipuvaan lapseen on ehkä katastrofaalisin yhdistelmä tässä äkkiä-jotain-valmiiksi-ja-sitten-seuraavaan-hommaan -ajatteluun taipuvaisessa maailmassa. Sitten muistin itseni. Enhän minäkään koskaan saanut kuvistunneilla mitään valmiiksi. Kun se tunti oli liian lyhyt aika siihen mitä suunnittelin. Ja ainekirjoitukset tein aina kotona loppuun.
Ehkä se on sukuvika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti