Road trip

Ajoin tänään melkein neljäsataa kilometriä. Tarkalleen ottaen meno- ja paluumatka olivat yhteneväiset, 178km suuntaansa. Lähdin aamusella, heti kun sain pyykit narulle ja jotain aamupalaa kitusiin. Pyykkikone oli pessyt aamun varhaisina tunteina.
Aamulla meni kotvanen levyjä etsiskellessä. Ykkösautossa on vanhan mallin stereot, eli musiikkia kuunnellakseen pitää varustautua tukullisella cd-levyjä. Kakkosautossa asiat ovat paremmin, riittää kun mukana on tabletti ja pätkä kaapelia. Spotify hoitaa loput, olettaen että ei olla jossain netin kantaman ulkopuolella.
Varustauduin siis nipulla levyjä. Olin vähän sitä mieltä että päivä olisi Pariisin keväinen, mutta ensimmäisenä soittimeen päätyi CMX:n Aura. Tai toisena, sitä ennen siellä käväisi mutkan saman yhtyeen Seitsentahokas. En muistanut ettei se toimi autossa. Kaikkialla muualla kyllä, muttei ykkösautossa. Ei auttanut kuin vaihtaa levyä. Aura oli onneksi yhtä hyvä kuin muistikuvani siitä.

Maantiellä oli hiljaista. Kantatiellä ei juuri väkeä liikkunut, mitä nyt muutaman traktorin ohittelin. Kasitietä etelään oli loihakka ajella, liikennettä oli lähinnä nimeksi.
Pohdiskelin ajaessani että vielä mukavampi olisi ollut, jos alla olisi ollut tylsän ja järkevän perhefarmarin sijaan joku päheä kesäauto, tai mikä vielä hienompaa, kaksipyöräinen. Se nyt taitaa jäädä haaveeksi, kun ei tullut vuosia sitten korttiin ajettua sitä vaadittavaa kirjainta, mutta saahan sitä haaveita elätellä... Taustalla soi vanhempaa Nightwishia, sitä minun mielestäni ainoaa oikeaa - vokalistina Tarja Turunen. Volyymi riittävän lujalla. Pitkästä aikaa ajoin yksin, keli oli loistava ja sain keskittyä rauhassa omiin ajatuksiini.  Vasta Pedersören eteläpuolella alkoi tökkiä ja ajamisen nautinto vaihtui jonoperäajeluksi. Ensin tien tukki traktori ja sitten tuli liikennevaloilla ohjattu tietyön ohitus, minkä jälkeen ajeltiin kiltisti letkassa.

Ehdin ajatella kaikenlaista.  Kelailin elämääni ja tekemisiäni. Mietin myös kirjoitelmiani. En päässyt missään mihinkään kovin hedelmälliseen lopputulokseen, jos nyt mihinkään tulokseen, mutta kuten road tripissäkin, tärkeintä oli matka, ei päämäärä.

Fyysisellä matkalla kuitenkin oli päämäärä, kääntöpiste. Hain lapset kotiin.

Toinen puolikas oli paluu todellisuuteen.

Selvitin riitoja. Kuorin jäätelöitä. Selitin miksei vesipullossa voi olla kylmää vettä näillä helteillä. Vastailin kysymyksiin "millon ollaan perillä?" ja "montako kilometriä vielä?" En osannut sanoa mikseivät tienvarresta bongatut työkoneet liikkuneet. Selvitin riitoja. Musiikki oli niin pienellä että sama jos ei olisi ollutkaan. Takapenkiltä toivottiin harakkalaulua, ja selitin miksei sitä voitu kuunnella. Kun oli ykkösauto. Joka piti ottaa siksi ettei takapenkki läkähdy ilmastoinnin puuttuessa.

Aamulla kotoa lähti nainen. Iltapäivällä kotiin palasi äiti.

Ajatteliko joku jossain joskus moottoripyörää?

Kakkua!

Meillä oli tässä taannoin Isosiskon 6v. syntymäpäivät. Kysyin hyvissä ajoin lapselta, että millaisen kakun se haluaisi. Speksit olivat selvät:
1. Sokerimassaa päällysteeksi.
2. Kakun pitää olla "pinkki, kaksikerroksinen prinsessakakku".

Hommahan olisi ollut helppo kuin mikä, jos kakun olisi saanut päällystää kermavaahdolla. Ei muuta kuin kakkukuva prinsessa-aiheella ja vot. Tosin silloin siitä ei olisi tullut kaksikerroksista, mutta koska se kaatui omaan mahdottomuuteensa jo heti kättelyssä (lapsi inhoaa maitotuotteita ja oli onnensa kukkuloilla kun sai kaverin synttäreillä sokerimassakuorrutettua kakkua) niin se siitä. Onneksi on netti, Google ja Pinterest. Hieman hirvitti koska en ole koskaan käyttänyt sokerimassaa yhtään mihinkään, ainoastaan vähän marsipaania ja sitäkin yleensä valmiiksi kaulittuna levynä (kiitos ruotsalaisten prinsesstårtainnostus, ja Haparandan Coop Extra!) josta olen leikannut halutun kokoisen ympyrän tai jonka olen läimäissyt kakun päälle siltään.

Löysin kakunrakennusohjeita ja muita käypiä vinkkejä sekä tukuttain ideakuvia. Tein isomman ja pienemmän sokerikakkupohjan, pienensin pienempää vielä sen verran että se oli säällisen kokoinen isompaan verrattuna. Täytin kakut sipaisulla sitruunatahnaa (Lemon Curd) ja jonkinlaisella tuorejuusto-kermavaahto-suklaa-yhdistelmällä. Aamulla päällystin isomman kakun kaulitulla pinkillä sokerimassalla, leikkasin kakkupahvista pienen kakun kokoisen ympyrän ja laitoin sen pikkukakun pohjaksi suoraan sokerimassan päälle. Sitten vain päällystin pienemmänkin kakun ja nostin sen ison kakun päälle. Lopuksi askartelin valkoisesta massasta koristeet erilaisilla leikkureilla. Ensimmäinen ongelma tuli tässä vaiheessa (vasta!). Ne koristeet eivät aikoneetkaan tarttua kiinni siihen alla olevaan massaan. No, koska vanha kunnon erikeepperi ei tässä tilanteessa voisi pelastaa, enkä jaksanut lähteä googlailemaan, kaivoin kaapista joulusta jääneet sokerikoristetuubit. Se töhnä millä koristellaan piparkakkuja. En jouluna jaksanut askarrella sitä pölysokerisotkua joten ostin lapsille valmista tuubitavaraa kun ne tekivät piparitaloa, ja tuubeissa oli vielä jotain jäljellä. Ei muuta kuin sillä liimaamaan. Sehän toimi!

Kaksikerroksinen, pinkki, prinsessakakku. Check!

Perhoset väritin jollain elintarvikekäyttöön tarkoitetulla pinkillä glitterillä. Ne on painettu sellaisilla leimasinmuoteilla, niin että niihin tulee pintakuvio. En minä tiedä mitä ne ovat nimeltään, joku "cutter" oli myyntinimi... Toim. huom. En siis tosiaankaan ole kondiittori vaan jotain ihan muuta ammatiltani, enkä edes harrasta leipomista joten anteeksi termien väärinkäyttö.

Mikään valtava kakku ei ole kyseessä, alempi kakku on ehkä 24cm halkaisijaltaan, mutta koska olin epävarma vieraiden määrästä, en uskaltanut tehdä isompaa. Kakusta söi seitsemän aikuista ja epälukuinen määrä lapsia, ja sitä jäikin vielä. Syöjien joukossa oli myös kaksi todellista kakunrakastajaa, joten siihen nähden oikein sopiva koko - olisikohan tuo siis joku 12-15 hengen kakku?
Yläkerroksen leikkaaminen onnnistui oikein hyvin, kun välissä oli kakkupahviympyrä. Kun yläkerros oli syöty, nappasin pahvin pois ja alempi kakku oli edelleen oikein siisti. Pinta ei ollut kärsinyt käytännössä lainkaan, mitä nyt vähän murusia ja pieniä koloja oli.

Seuraava haaste on tehdä Pikkuveljelle viisivuotiskakku ensi kuun alussa. No, se on onneksi paljon helpompi tapaus ja yksi Pinterestistä esittelemäni kuva kuulemma oli oikein hieno ja sellaisen se haluaa. Ajattelin päällystää koko hökötelmän suklaakermavaahdolla (juniori puolestaan rakastaa kermavaahtoa) ja tehdä koristelun kuvan malliin. Pitää vain ostaa joku näppärän kokoinen pikkukuormuri.

Heippa, minä!

Valvoin viime yönä neljään, heräsin aamulla yhdeksältä, ja nyt väsyttää. Ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän olen VAPAAEHTOISESTI ollut menemättä nukkumaan viimeistään kahdeltatoista. (No joo, on sitä pari kertaa valvottu juhlien yli kahdentoista mutta sitä nyt ei lasketa. Ja sitä paitsi kaverit pakotti! Niin kerta!) Nukkuminen on minulle vähän kuin syöminen; on pakko tai iskee kärtty. Väsynyttä minua ei katsele kukaan, nälkäistä vielä vähemmän. Illalla on pakko päästä aikaisin nukkumaan, koska aamulla pitää herätä kuitenkin viimeistään kahdeksalta, kun jälkikasvu tulee sängyn viereen ja ilmoittaa että tarttis saada aamupalaa.

Mutta nytpä olen yksin, ja teen tasan niin kuin huvittaa, HAHAA. Saan olla nälkäinen ja väsynyt ihan rauhassa - enhän minä itselleni kärttyile vaan niille muille läsnäoleville. Sitä paitsi olen nyt vakavissani kaivellut naftaliinista vanhan harrastukseni kirjoittamisen, ja saanut oikeasti aikaankin useamman sivun. Siinä puuhassa sitä viime yönäkin vähän venähti. En päässyt kirjoittamisessa vauhtiin oikeastaan ennen iltakymmentä, ja kun pääsin vauhtiin en viitsinyt lopettaa heti vain sen takia että pitäisi mennä nukkumaan. Toki en kaikkea aikaa käyttänyt kirjoittamiseen, rehellisyyden nimissä on sanottava että lueskelin nettijuttuja ja kaivelin Spotifysta kaikkea kivaa musiikkia, mutta aina välillä naputtelin kappaleen tai pari. Otin alkukesästä työn alle yhden vanhan käsikirjoituksentekeleen, ja olen nyt työstänyt sitä. Aika paljon kirjoittamisessa on ollut kyse luurangon lihottamsesta, eli olen ammoin kehitellyt tarinan rungon ja täydennän sitä nyt. Toki olen kirjoittanut sivukaupalla uuttakin; olen jatkanut tapahtumaketjua siitä mihin jäin, ja kirjoittanut kokonaan uusia kohtauksia entisten väliin.

Olin teininä samanlainen yökukkuja kirjoittaessani. Aloitin oikeastaan vasta puoliltaöin, ja saatoin valvoa aamukuuteen. Ympäristö arvosti. Toki tein tätä vain kesäisin ja lomilla. Hauska huomata ettei vanha minä sittenkään ole niin kaukana.

Vanha minä on löytynyt muutenkin nyt viime aikoina. Minusta tuntuu että hukkasin itseni jossain vaiheessa esikoisen synnyttyä kuusi vuotta sitten, ja tässä pikku hiljaa olen alkanut löytää itseäni uudelleen. Konkreettisesti tajusin asian joskus kolme vuotta sitten, kun ajelin meidän silloisella kakkosautolla jossa oli toimivat stereot. Aina niissä ei ole. Nykyisimmässä on, onneksi. Kävin sukuloimassa, menomatkalla ostin Viikatteen Marraskuun lauluja I ja II -cd:t ja soittelin niitä melko kovalla volyymilla. En tiedä mikä siinä oli se tekijä, kai se kulminoitui yhtyeeseen. Olen Viikatetta kuunnellut jostain alkuhämäristä saakka, ja silloin jotenkin tajusin että olenhan minä muutakin kuin äiti. Olen minä. Mutta missä se minä oikein on? Mistä se pitää (muusta kuin suklaasta), mitä se haluaa (muuta kuin olla toisinaan yksin) ja miksi se on hävinnyt? Ja milloin, mihin? Sitten yhtäkkiä, siinä ajellessani, rupesin kaipaamaan yhtä ihmistä, nettituttua vuosien takaa. Olin kadottanut yhteyden erään foorumin kadotessa. Meillä oli tapana pitää yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti vuosien mittaan yksityisviestein, ja kaipasin niitä juttuja. Mutta mitä tehdä jos ihmisestä tietää foorumilla käytetyn nimimerkin ja etunimen, joka ihmisen ikäryhmässä on niitä suhteellisen suosittuja? No, en ole mikään hakkeri tai muukaan näppäränäppi mutta niin minä vain sain kaiveltua esiin yhteystiedon, joka osoittautui oikeaksi.
Ja olin niin iloinen kun sain vastauksenkin.

Siitä se pikku hiljaa lähti purkautumaan, oman itsensä etsiminen ja löytäminen. Monta vuotta olin vain äiti, olemassa vain siksi että jonkun piti tehdä kaikki äidin työt. Nyt olen löytänyt jotain siitä vanhasta minästä, joka olin joskus ennen. Ja joka olen edelleenkin. Se, joka rakastaa lukemista ja musiikkia, tykkää olla itsekseen eikä pidä ruoanlaitosta. Mahdollisuuden tullen tanssii valomerkkiin ja pitää ginilonkerosta. Rakastaa pinkkiä ja röyhelöitä, puhuu mielellään vaikka äänensä käheäksi jostain muusta kuin lapsista. Hajoilee siivouksen vuoksi, ja nauraa oudoille jutuille.

Pienviljelijän arkea. (Kokonaiset kaksi ohrankortta parkkipaikan sepelissä.)

Heippa minä, oli kiva tavata taas. Eihän erota enää?