Tapasin pitkästä aikaa ystävää, jonka kanssa yhteistä historiaa on vuosia ja taas vuosia. Vuosien varrella on naurettu ja itketty, enimmäkseen kuitenkin naurettu. Meillä on kyky puhua vakavia ja hihittää päälle - seurassa ei tarvitse koskaan miettiä että mitähän tuokin minusta ajattelee, ja voinko nyt sanoa sitä tai tuota, jos se ei vaikka ymmärräkään. Ymmärtää se, koska se ajattelee enimmäkseen samoin. Tiedän mitä se ajattelee minusta, suurin piirtein ainakin.
Ystävä sitten innostui selittämään kaikenlaista, pitkän ajan kuulumisia käytiin läpi puolin ja toisin. Rivien välistä ja jokseenkin suoraankin sanottuna kävi ilmi syrjähyppy. Puhuimme asiasta pitkäänkin, monelta eri kantilta. Yleisellä tasollakin, miksi ihminen tekee sellaista. No, puusta pitkään ei päästy. Naurettiin kyllä.
Seuraavana päivänä istuin kotosallani kahvilla, lueskelin lehteä ja mietin ystävän sanoja. Äkkiä nauroin ääneen, silkasta hämmästyksestä. Mieleeni oli nimittäin pujahtanut jostain nurkan takaa seuraava ajatus: "oiskohan mun muuten pitänyt olla moraalisesti närkästynyt kun kuulin asiasta?" Minä kun otin asian niin, että "jaa, vai sellaista sattui" - tämä oli itse asiassa ensimmäinen kommenttini asiaan. Kun taustalla on kuitenkin perhe ja puoliso, niin varmaan siinä olisi pitänyt herätä jotain tapahtumaan negatiivisesti suuntautuneita tunteita. Suhtauduin asiaan lähinnä olankohautuksella.
Suhtaudun yleensäkin vastaaviin asioihin enimmäkseen olankohautusta vastaavalla intensiteetillä.
En itse koe itseäni mitenkään epänormaaliksi, mutta näin aikuisiällä olen ymmärtänyt että toimin jotenkin vajaalla tunnelatauksella. On minulla tunteet, on toki. Ne eivät vain ole koskaan kovin voimakkaita. Vähän kuin normaalien tunteiden päälle olisi laitettu himmennin. Olen ajatellut vain olevani jotenkin tasainen luonne - jos nyt otetaan vaikka ihmisten parisuhteet; minä olen aina hämmästellyt sitä kiihkeyttä joka niihin useimmilla liittyy. Jos rakastuu, se on maailman ihaninta, ja jos vaikka tulee jätetyksi, se on maailmanloppu. Siitä kuuluisasta äidinrakkaudesta nyt puhumattakaan. (Sivumennen sanoen muuten, on minutkin jätetty. Se tuntui kuin olisi saanut henkisesti turpiin. Olin aika pöllähtänyt. Mutta ei se mitään maailmanloppua ollut lähelläkään.)
Toisaalta, ei tämä elämä sen vaikeampaa kai ole laimeammilla tunteillakaan. Ainoa, että en kykene katsomaan ihmissuhdedraamaa tai mitään suhdesoopaa, esim. ihmissuhteiden ympärillä pyöriviä televisiosarjoja. Ne menevät sen verran yli hilseen, että ei onnistu. Minulle ei valkene se, mikä niissä ihmisiä kiehtoo. Pidin itseäni pitkään vain tietyllä tavalla snobina, mutta nyt olen oivaltanut asiayhteyden: niissä vedotaan sellaisiin tunteisiin joita en koe. Tai tarkemmin, niissä kuvattu tunneskaala menee tasoille joita en koe. Minulla ei ole samaistumispintaa. Olen taas se kanttinen palikka jota ei saa soviteltua pyöreään koloon.
Mutta ihan kivaa minulla silti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti