Kakaroiden hommaa

Meillekin jaettiin joskus elokuussa paikallisen kansalaisopiston esite. Yleensä siellä ei ole mitään minulle - en syty kahvipussien uusista tuulista tai zumbasta, tölkkinipsujen virkkauksesta tai atk:n alkeista nyt puhumattakaan. En kai kuulu kansalaisopistotarjonnan keskimääräiseen kohderyhmään. Selasin esitteen puolihuolimattomasti läpi, mutta keksin jostain syystä perehtyä tarkemmin kuvataidetarjontaan. Mangan piirtäminen - ei nyt oikein... mutta hei, täällähän olisi kuvataidetta aikuisille. Pitäisiköhän... Pääsin vielä viimeiselle paikalle, kun tänä eilen illalla innostuin katsomaan jo ilmoittautumistakin.

En olisi kolme vuotta sitten uskonut moiselle kurssille ilmoittautuvani.

Kun aloitin artesaanin opinnot, järkytyin siitä miten paljon opinnoissa oli kuvallista ilmaisua - oli esitystekniikoita ja piirtämistä ja maalaamista. Koska luonteelleni on tyypillistä luovuttaminen jo pitkälti ennen haasteiden kohdalle osumista, suhtauduin hommaan haist huilu -asenteella. Enhän minä osaa piirtää, jostain hiivatin maalaamisesta nyt puhumattakaan! Viimeksi olin piirtänyt yhtään mitään (jos nyt lapsille tehtyjä tuherruksia ei lasketa) joskus viisitoista vuotta sitten. Että hei haloo, jotain piirtämistä vai? Ei muuten tule kauppoja...

Menin tunneille joka kerta samalla ihanalla asenteella, oikein fiksuna ja kypsänä. Ai tussitekniikka? No terve! Ai kollaasia? Ei hitto, en kyllä liimaa ja leikkaa, se on kakaroiden hommaa se. Jupisin itsekseni, joka ikinen kerta samat jupinat. Sen verran olin kuitenkin fiksu ja kypsä, että jupisin vain itsekseni - ja ryhdyin jupinan säestyksellä töihin. Joka ikinen kerta. Ja joka ikinen kerta olin ensimmäisen tunnin jälkeen ihan fiiliksissä, kun se olikin niin kivaa! Minähän osasin! Sain positiivista palautetta myös opettajalta, kiitettäviä arvosanoja. Ehkä en sittenkään ollut se luokan huonoin, vaikken käyttänytkään kaikkea luppoaikaa (ja vähän myös muutakin, kuten työaikaa) mangan piirtelyyn kuten ryhmäni japania-tartunnan saanut teiniosasto...

Kuvallinen ilmaisu olikin siis yllättäen positiivinen kokemus. Toivottavasti sama hyvä fiilis jatkuu kuvataidekurssillakin, ainakin odotan sitä innolla.

Elämäni ensimmäinen kollaasi. Hame on kolmiulotteinen mutta "latistui" valokuvatessa.

Löysin kurssilla myös suuren rakkauden, tussitekniikan. Sivellin ja nestemäistä tussia, se sopi oikein hyvin minulle. Samaa olen kokeillut vesiväreillä, mutta siihen ei oikein saa sitä samaa henkeä mikä tussilla syntyy. Ja ei, minä en ymmärrä näistä tekniikoista tai niiden hienouksista sen enempää kuin miltä ne käsissä tuntuivat...

Tussitekniikkaa vesivärein... 

Tanssijatar on siis tehty tussitekniikalla. Apuna käytin Googlella löytämääni tanssijan kuvaa, mutta onnistuin kerrankin selättämään tyhjän paperin kauhuni ja maalasin suoraan, ilman luonnostelua. (Minulla oli tapana hokea itselleni "se on vain paperia, se on vain paperia" noin viiden minuutin ajan ennen kuin aloitin. Herätin kanssapiirtäjissä hilpeyttä.)