Once in a lifetime

eli kuinka sokerihiiri saatiin tekemään elämänmuutos.

Jos aloitetaan alusta, niin homman nimi on se, että olen pahasti sokerihiiri. Todella pahasti. Olen ollut sokerihiiri parikymmentä vuotta, eli aika kauan, ja melkein yhtä kauan olen syyttänyt itseäni siitä etten saisi syödä sokeria. Sukurasitteena on jonkin verran kohonnut taipumus kakkostyypin diabetekseen (toki vain yhdellä lähisuvussa, mutta kuitenkin) ja kun siihen ynnätään korkean verenpaineen riski (suvussa useammallakin) niin johan sitä maallikollekin kirkastuu että ylipaino ei ole se paras seuralainen.
Ylipainoa minulla on ollut pitkälti aina. Joskus ala-asteella olin tavallisen kokoinen lapsi, mutta kun jotakuta oli ilmeisesti kiusattava, niin minut valikoitiin siihen osaan. Haukkuivat läskiksi. Näytin taannoiselle kämppikselle luokkakuviani kun kiusaamisesta tuli puhe, ja hän ihmetteli että mitäs kummaa, onhan tuolla pyöreämpiäkin tapauksia kuin sinä? Sitäpä minäkin näin myöhemmällä iällä olen ihmetellyt. No, yleisellä mielipiteellä olin läski, eikä siitä enää ollut ulospääsyä. Kaverisuhteet olivat sillä selvät. Onneksi oli kirjasto ja viikkoraha. Kirjaston kirjojen kanssa ei ollut yksinäistä, ja sokerilla tuli parempi mieli.

Tyypillinen lohtusyöjä, olen sittemmin diagnosoinut itse itseni. Lohtusyöjä, joka syö makeaa.

Kuva täältä.

Minulla on ongelmia puhtaasti vain makean syönnissä. Esimerkiksi annoskokoja ruuan suhteen ei tarvitse miettiä, kun en ole koskaan syönyt paljon ruokaa. Pari pientä perunaa ja pari lihapullaa, salaattia jos on ja lasi vettä tai maitoa. Ei leipää ruoan kanssa, ei jugurtteja eikä mehuja. Ei mitään ongelmia sen suhteen. Ei minua nyt malliruokailijaksi voi kutsua, mutta huonomminkin voisi mennä. Paljon huonommin, jos katsoo näitä superdieettiläisten ja muiden painonpudottajien viikon ruokamääriä.

Vasta viime vuosina kun on ruvettu enemmän puhumaan siitä, miten sokeri aiheuttaa riippuvuutta, olen tajunnut että taidan itse kuulua addiktien joukkoon. Syön makeaa ja kärsin huonosta olosta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ajattelin aina lopettavani karkkien syönnin "joskus". Yleensä "huomenna". Huomenna oli aina joku tekosyy ostaa suklaata, jos ei muuta niin se että teki hirveästi mieli.

Syksyllä totesin että pitäisi kyllä mutten saa itsestäni irti. Pitäisi ruveta laihduttamaan mutta en kykene siihen. Olin jatkuvasti väsynyt, alamaissa ja suomeksi sanottuna tympääntynyt ulkonäkööni. Minulla oli kahdet farkut jotka menivät jalkaan, ja kolmannet jotka menivät jalkaan niin että lakkasin hengittämästä. Totesin että toivotonta on, pitäisi mutta en saa sitä itsestäni irti. Tiesin että minuun eivät tehoa mitkään pikadieetit ateriankorvikkein, vaan että tarvitsisin elämäntaparemontin. Ahdistuin kun näin näitä tv:n laihdutussarjojen mainoksia. Ei tuo ole minun juttuni!

Onneksi sattuma puuttui peliin. Sain töitä.

Joulukuun alusta siirryin pakkaamoon, jossa työ on fyysisesti raskainta koko firmassa. Aamulla menee 45-60 minuuttia tietokoneella paperitöiden kanssa, ja sen jälkeen istahdan koneelle ehkä kymmeneksi minuutiksi kerrallaan, noin kerran tunnissa. Lopun ajan teen jotain ihan muuta: seison, nostan, käännän, siirrän, pakkaan, kävelen.
Joulun alla tajusin, että en oikeastaan himoitse enää makeaa samoissa määrin kuin vielä marraskuun alussa. Enkä myöskään ole nälkäinen, vaikka toisin voisi fyysisen työn vuoksi kuvitella. Olin myös kuvittelevinani että yhdet farkut olisivat olleet vähän väljemmät... ja olin kuvittelevinani että minun ei jouluna tehnyt juurikaan mieli suklaata, vaikka sitä oli tarjolla. En sitten syönyt juuri lainkaan sitä suklaata, kun ei sitä tehnyt mieli. Joulun jälkeen kävin vaa'alla, ja mielestäni se näytti vähemmän kuin kesällä, jolloin olin viimeksi käynyt. Tiesin lihoneeni syksyn mittaan muutaman kilon, mutta en ollut laittanut mitään ylös, joten siihen oli paha luottaa. Ajattelin kokeeksi laittaa lukeman muistiin. Totesin miehelle että nyt voi olla minun mahdollisuuteni. Ainoa mahdollisuuteni elämäntaparemonttiin on nyt ja tässä. Töissä ollessani syön pakostakin vähän ja kevyttä, koska nostelu täydellä vatsalla pahentaa refluksia. Ja töissä ollessa on koko ajan niin kiire että ei edes tee mieli makeaa - iltaisin olen niin väsynyt etten jaksa lähteä kauppaan sitä ostamaan. Ainoa heikko hetki on työmatkalla, joka menee kahden kaupan ohi, mutta olen purrut hammasta enkä ole mennyt. Ilmoitin ottavani kaiken irti tästä mahdollisuudesta. Miestä vähän hymyilytti. Kerroin sille olevani täysin tosissani.
Kolme viikkoa myöhemmin vaaka näytti kolmisen kiloa vähemmän. Eihän sitä kukaan tietenkään huomaa, ei jos alkupaino on se mikä minulla, mutta omaa mieltä se lämmitti. Ja oli ne yhdet farkutkin vähän väljemmät, ihan oikeasti. Kaivoin kuntopyörän varastosta ja laitoin sen iskuun. Kolme varttia illalla töiden jälkeen on oikeasti kohtuullinen homma. Seuraksi joku hyvä e-kirja tabletista ja kyllä tämä täti sillä varjolla menee vaikka kuuhun ja takaisin. (Hei, oikeasti saa lukea rauhassa!)

Nyt kun mennään maaliskuussa, painoa on tippunut melkein kymmenen kiloa. Sovittelin eilen housuja, ja totesin että ei ole todellista, ne yhdet jotka vielä marraskuussa menivät jalkaan meiningillä olen-hengittämättä-ja-pyörryn ovat nyt osastoa "väljät, pidetään hätävarana jos muut ovat pyykissä". Yhdet jotka ostin ennen lapsia menevät jalkaan ihan kohtuudella. Olivat jotenkin säästyneet kun siivosin kesällä. Nekin farkut jotka puin päälleni työhaastatteluun (ja jotka puristivat ihan hirveästi!) menevät nyt jalkaan niin että suih. Mahtavinta kuitenkin oli, kun CMX:n Mesmeria-paita, joka oli saapuessaan ihan törkeän kittana, vaikka muka tarkistinkin mitat, oli nyt asiallisen näköinen ylläni.
Ja mahduinpa taas Blåkläderin työhousuihin, joita olen viimeksi pitänyt ennen lapsia. Vyötärö kiristää vähän, mutta kyse on korkeintaan parista sentistä! Huikea saavutus, josta olen ylpeä - sovitin nimittäin kaikkia eilen kokeilemiani housuja kesällä, ja hyvä jos lantiolle sain ne kiskottua...

Elämäntaparemontti alkoi siis puolivahingossa, mutta nyt kun tuloksia alkaa olla kasassa, olen vakaasti sitä mieltä että enää ei luovuteta. Olen tähän mennessä laihtunut muutamaan otteeseen 10-15kg, mutta olen aina ollut jollain laihdutuskuurilla, ja jossain vaiheessa on tullut repsahdus, jonka jälkeen olen palannut vanhoihin kuvioihin, ja kilot ovat tulleet yleensä korkoineen takaisin. Nyt olisi seuraavana tavoitteena laihtua taas 5kg (asetan aina pienet ja kohtuulliset tavoitteet, ettei tule turnausväsymys) ja pitää kiinni tästä elämäntavasta. Liikakiloja on edelleen vaikka muille jakaa, mutta kuten ystävättärelle totesin, "pohjalla on nyt käyty niin peilikuvan kuin vaa'an lukemankin suhteen, että ei oo suuntaa kuin ylöspäin ja kaikki miinus on plussaa".