Viime perjantaina olin niin tarmokas, että ennen kymmentä aamulla olin pessyt koneellisen pyykkiä (tahtoo sanoa: laitoin pyykit ja aineet koneeseen, suljin luukut ja väänsin ohjelman päälle sekä vein kuivumaan) ja vaihtanut kahden kotikukan* mullat. En tiedä tykkäsikö kuningaskissus huonoa, se näyttää jotenkin nuukahtaneelta. Tai sitten käsittely irroitti toisiinsa tarttuneet varret ja ilman toistensa suomaa tukea ne nurjahtivat. Jompi kumpi. Aika näyttää mitä se tekee. Jos se kuolee, haen anopilta uudet pistokkaat. Anopilla on sellainen reilun metrin halkaisijaltaan oleva kissus. Se (kasvi) ei huomaa mitään jos sitä vähän harventaa.
*eräs kaveri sanoi kotikukka, kun ei millään muistanut oikeaa sanaa (viherkasvi)
Kissuksen lisäksi uuden purkin sai limoviikuna. Hain äsken hetken mielijohteesta sille hoito-ohjetta, ja totesin pitäneeni sitä aivan väärässä paikassa. Puolivarjon sijaan se on nakottanut etelänpuolen ikkunalaudalla, enkä ole muistanut kastellakaan tarpeeksi (lannoituksesta ei tässä yhteydessä maksa vaivaa edes puhua...) Meillä kasvit saavat vettä sitten kun osaavat pyytää sitä kauniisti, ja "kukkaruokaa" olen antanut niille viimeksi joskus Tampereella (muutosta on kohta vuosi). Pitää varmaan sijoittaa se limoviikuna toisaalle. Yksiössä vain on vähänlaisesti valikoimaa sijainnin suhteen. No, ehkä se menestyy kirjahyllyn päällä.
En todellakaan (valitettavasti!) ole samanlainen viherpeukalo kuin mummini, joka kukittaa samaa amaryllista pari joulua peräkkäin, ja jonka en ole koskaan kuullut saaneen yhtään kasvia (niin viher- kuin kukkivaakaan) hengiltä. Äitini haki viime vuonna mummilta pistokkaita nukkumatista, jonka oli itse vienyt joskus parikymmentä vuotta sitten mummille, kun ei sitä halunnut pitää. Minulla suurin saavutus lienee pari vuotta hengissä sinnitellyt kasvi. Jos siis puhutaan sellaisesta kasvista, jota pitää oikeasti hoitaa, toisin kuin ne joita minulla enimmäkseen on. Kirjovehka ja herttaköynnösvehka tuntuvat pysyvän hengissä "vettä sitten kun lehdet rullautuvat" -metodilla. Ainakin ovat sinnitelleet vuodesta 2002.
Haluaisin kyllä tänäkin vuonna yrittää kesäkasvien kasvatusta. Minulla on sitä "parvekekuopsutusta" varten hankittuna lasten puutarhatyökalusettikin, jossa on pikkupikkulapio ja pikkupikkuhara sekä pari muuta tykötarvetta. Aikaisempina vuosina menestys on ollut heikonlainen, mutta ehkä jo tänä vuonna saan ne pahuksen tomaatit sirkkalehtivaihetta pidemmälle. (Toivoa sopii...) Parhaiten parvekkeella (silloin kun meillä oli parveke) menestyivät elämänlanka ja ruusupapu, molemmat kukkivat. Ja sitten se kääpiökukkainen orvokki, joka kukki vielä syyskuussakin. Sen kyllä ostin valmiina taimena. Sen sijaan unikot, krassit ja ties mitkä muut kokivat surullisen lopun. Minulla taitaa vihertää vain pikkusormen kynnen kärki...
Odottelen kirjaston avautumista. Taidan hakea yhden luottoteoksistani, Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläisen. Luin parissa viikossa Christian Jacq'n Ramses-sarjan mutta ei se oikein iskenyt. En kuitenkaan jättänyt kesken. Kyllä Waltari on aina parempi.
En koskaan jätä kirjoja kesken, jollei tapaus nyt ole täysin toivoton. Luen vaikka hampaat irvessä loppuun; saattaahan se yllättää vaikka viimeisellä sivulla. Ja luen kirjan järjestyksessä alusta loppuun, toisin kuin vanhempi käly (miehen veljen vaimo) tekee: lukee ensin lopun jottei tarvitse lukiessa jännittää miten käy. Ei onnistuisi minulta, minusta siinä häviää nautinto koko hommasta. Kun kirjailija on kerran tarkoittanut että vasta lopussa selviää miten käy, miksi mennä sorkkimaan järjestystä? Joku roti se hommassa olla pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti