Bussissa katosi taas ajan- ja paikantaju. Istuin puolitäydessä bussissa, napit korvissa ja kuuntelin jotain, olisiko ollut Viikatetta. Yhtäkkiä havahduin. Ei harmainta aavistusta missä olin hetken verran ollut. Poissa, muualla, kaukana. Pelottavaa.
Vaikea sanoa, miten tuollaiseen "hetkinen, häiriö kansainvälisessä linkkiyhteydessä" tilanteeseen pitäisi suhtautua. Toisaalta siinä ei ole mitään outoa, olen aina ollut eräänlainen narkoleptikko. Putoan pois tilanteesta, ajasta ja paikasta. Toisaalta se kuulostaa todella omituiselta. Ehkä en suhtaudu siihen millään tavalla.
---
Olin kai hetken onnellinen tänään. Tiedän, että voisin olla onnellinen suuremman osan ajasta, jos myöntyisin paremmin tietävien tahtoon. Ei se kuitenkaan olisi oikeaa. Synteettistä onnea, kuten minulle sanottiin. Aika osuvaa.
En minä halua olla onnellinen, sillä se ei ole luonteenomainen olotila minulle. Enimmän osan ajastani olen tyytyväinen olooni, onnellisuus on harvinaista. Ajatus jatkuvasta onnellisuudesta on vieras. Vähän kuin toivottaisi jonkun muun tervetulleeksi päänsä sisään. Huh. Haluan olla oma itseni, oma omituinen, puolineuroottinen, skitsahtava itseni.
Jos se ei sovi teille, menkää muualle. Hus pois.
---
Kaverin kanssa tuli juoruttua eilen puhelimessa. Tekee hyvää puhua ihmiselle, jonka tietää olevan samalla aaltopituudella ja joka tietää elämäni menneistä päivistä jotain. On hyvä puhua sellaisen kanssa, joka on nähnyt minut heikkona hetkenä itkemässä jätetyksi tulleena, jonka kanssa on viettänyt krapulapäivää samalla vuodesohvalla maaten ja huttua jutellen, jonka kanssa on puhuttu maailma halki poikki pinoon.
On sellaiselle tyypille nimikin. Sellaisia kutsutaan sanalla ystävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti