Luin tuossa päivällä yhden ihmisen blogista kaikki merkinnät puolentoista vuoden ajalta. Se on paljon minulta, kun en jaksa keskittyä tuntemattomien löpinöihin montaa minuuttia kauempaa.
Huomio kiinnittyi lukuisiin ruokamerkintöihin. Mitä oli syöty, missä ja vähän miksikin. Minulle tuli jotenkin syyllinen olo, kuin tahtomattaan olisi joutunut tirkistelijäksi.
Ruoka aiheuttaa minussa aina kummia ilmiöitä. Olen jonkinasteinen salasyöjä (ette lukeneet tuota edellistä) mutta julkisyöjä en ole. Julkisesti syöminen on kohdallani äärimmäisen harvinainen tapahtuma; se on epämiellyttävää ja kiusallista, joten vältän sitä parhaani mukaan. Ei, pöytätavoissani ei ole häpeämistä: tiedän kyllä mitä sosimia ja sorkkimia käytetään missäkin vaiheessa ja miten, ja mikä lasi on mihinkin tarkoitukseen - kiitos ex-kämppiksen joka opiskeli ravintola-alaa.
Syöminen on minulle jotenkin intiimiä. En halua syödä julkisilla paikoilla, syöminen kuuluu niihin asioihin jotka pitää tehdä kotona, neljän seinän sisällä. Ei edes parvekkeella. Kahvin voi juoda parvekkeella, tai mehulasillisen. Ne voi juoda myös kahvilassa, mutta vain ja ainoastaan ilman mitään pullaa. Se on sitä syömistä sitten.
Julkisesti ei siis voi syödä. Julkisesti voi kyllä juoda kahvia, mutta pirtelö on jo enemmän ruokaan vivahtava. Jäätelön voi syödä julkisesti, kun kävelee hellepäivänä kaupasta kotiin. Mielellään ei muulloin.
Hampurilaispaikoissa ei voi käydä (ei kyllä ole suuri menetys), pitsapaikkoja on myös vältettävä. Jos on välttämättä käytävä syömässä jossain, niin sitten etsitään paikka josta saa mahdollisimman neutraalia ruokaa: keittoa taikka lihapullia perunamuusilla. Ei mitään leikekeekoilua tahi pihvinkutaleita.
Minä en vain voi syödä ihmisten ilmoilla. Mikähän bitti tuolla korvien välissä tällä kertaa on vinossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti