Tampereella rakastuin joukkoliikenteeseen. Oli meillä toki silloin jo oma auto, mutta sillä ajettiin vain pitkiä matkoja, sellaisia reittejä joita ei voinut järkevästi bussilla hoitaa, ja kerran viikossa markettiin tekemään viikko-ostokset. T poistui harvoin Hervannasta edellä mainittuja keikkoja lukuunottamatta, ja minä inhoan kaupunkiajoa, joten opettelin suosiolla bussiaikataulut ulkoa. Helppo nakki kun käyttää vakiovuoroja. Tietyt vuorot menivät tiettyihin aikoihin, ja jos oli ovela pystyi sopivilla vaihdoilla ajelemaan näppärästi melkein kotiovelle.
T inhosi ja inhoaa edelleenkin systemaattisesti busseja ja junia. Etenkin kaupunkibusseja. Minusta taas on ihan luksusta päästä jonkun toisen ajamana pisteestä a pisteeseen b, varsinkin jos liikennöinti tapahtuu Tampereen kokoisen kaupungin keskustassa ruuhka-aikana. En häiriinny niistä muista ihmisistä, paitsi silloin kun istun käytäväpaikalla ja se ikkunapaikalla istuva haluaa poistua. Silloinkaan ei häiritse nousta, jos kohteliaasti sanotaan että "anteeksi, jäisin tuossa seuraavalla pysäkillä pois." Nostan nopsaan ahterini penkistä ja päästän ihmisen käytävälle. Se häiritsee, ettei sitä sanota, vaan äkistään itsekseen, hierretään persiitä penkkiin ja pälyillään käytävälle. Sitten ruvetaan väkisin tunkeamaan ohi. Aha, ai jäät tässä pois. Olisit vihjaissut sanallisesti, niin olisit päässyt helpommin.
No, täällä periferiassa on tultava toimeen ilman. En silti pidä kaupunkiajosta yhtään enempää, vaikka lähikaupungin keskusta onkin vain vähän Hervannan keskustaa isompi.
Toinen kaipaus liittyy säilytystiloihin. Tampereella meillä oli iso vaatehuone, paino sanalla iso. Kerta kaikkiaan valtava, ei mikään kahden neliön komero vaan oikein vaatehuone. Täällä meillä on viisovinen kaapisto: kaksi ovea hyllykaappia ja kolme ovea tankokaappia, ja niihin on saatava koko (tekstiilinen) omaisuus vaatteista lakanoihin ja pyyhkeisiin. Tätä omaisuutta on keskiverrosti, lakanoita ehkä hieman enemmän kuin todellista tarvetta. Niihin vain on jokin pakkomielle. Vaatteita tosin meillä on yhteensäkin todennäköisesti vähemmän kuin monella naisella yksinään. Sitten tulevat vielä tytön vaatteet, joista onneksi suurin osa on sijoitettu vanhaan hoitopöydän virkaa tekevään lipastoon, mutta paikkansa vaativat myös ne toppahaalarit ja vaatteet, joissa on kasvunvaraa. Että ei sitä tilaa niin liikaa ole.
Muuten en niin Tamperetta kaipaa, liikaa ihmisiä ja sitä rataa. Toisinaan kuitenkin kaipaan sitä, että sieltä löytyi käytännössä kaikkea mitä tarvitsi, ja vielä lyhyen matkan sisältä (ja bussillakin pääsi). Naapurikaupungista ei. Nyttemmin minusta onkin tullut nettikauppojen innokas asiakas. Onneksi sentään on netti. Muuten sitä olisikin aika pimennossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti