Meillähän on sitten oikein sylivauvojen sylivauva. Ei siinä mitään, ymmärtäähän sen, että pikkuisen ihmisenalun on turvallista ja mukavaa köllötellä sylissä. Ja kun kerran on syntymää edeltäneet kuukaudet kuuhistellut mahassa mutkalla, niin kippuraisessa asennossa peitonmutkassa (sylissä tietenkin) se vasta mukavaa onkin. Muualla ei oikein viihtyisikään.
Eilen hain postista paketin, ja paketista kuoriutui melkein viisimetrinen trikoosoiro. Kah, kantoliinahan se. Nyt naputtelen tätä mukavasti kaksin käsin, lapsi ähisee ja tuhisee sylissä kangaskerrosten alla. Olin jo aikaisemmin ostanut lyhyemmän ns. rengasliinan (nimi tulee kai siitä kun siinä on pari nylon- tai metallirengasta joilla homma kiristellään) mutta se ei oikein sopinut. Olisi saanut olla pidempi, muuten oli oikein näppärä. Tytär viihtyi siinä, mutta näkyypä se tässäkin viihtyvän. Nukkuu kohta. Ihanaa kun voi tehdä jotain, viimeinkin. Ihan vähän kun kävi selän päälle kun kannatteli lasta tuntikausia toisella käsivarrella, makuupussiin pujotettuna. Ja hermojenkin päälle, kun uniahan ei tietenkään voinut jatkaa jos laski pussin lapsineen sylistä hetkeksikään.
Eilen illalla oli jokin kuningasajatus josta aioin kirjoittaa. No, ei ole enää. Minua vaivaa jokin ihmeellinen dementia nykyisin.
Viikonloppuna pitäisi lähteä käymään anopin luona. Hermostuttaa jo valmiiksi, jotenkin on sellainen tunne ettei minusta siellä pahemmin pidetä. Ei kannata kysyä miksi, se nyt vain on tunne selkäpiissä. Rouva anoppi on myös erittäin kova neuvomaan, varsinkin lapsenhoidossa. Taannoinen vierailu meni niin, että tein niin tai näin, se meni aina pöpelikköön. T sanoo että älä välitä, ei se edes tajua neuvovansa. Hyvähän sen on sanoa, yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella jatkuva opastus menee jo sujuvasti toisesta korvasta sisään ja samalla vauhdilla toisesta ulos. Minä nyt vain satun inhoamaan tekemisiini puuttumista, ja sattumalta (tässä hyvänä lisänä perintötekijät) otan vielä helposti itseeni. Soppa on valmis. Lusikoin sitä pitkin hampain, sen verran minussa kuitenkin on fiksua aikuista etten ryhdy vänkäämään anopin kanssa. Mutta sen verran myös löytyy teiniä, etten välttämättä vastaa puhelimeen jos ei huvita, ja sitten "unohdan" soittaa takaisin. "Oli just kädet täynnä syöttämisen kanssa, ja sitten tuli niin paljon vaipanvaihtoa ja huutoa että se vaan jäi." Jos joku sattuisi kysymään. Ei kyllä kysy.
Välillä se kanniskelu käy fyysisesti raskaaksi ja haittana tosiaan, ettei voi muuta tehdä samaan aikaan. Nostalgiaa tai dementiaa, mutta minä kyllä kaipaan sitä aikaa, jolloin oli lapselleen puoli maailmaa. Tai nisättömänä noin 40%.
VastaaPoistaMeilläkin on puheltu iltatähdestä, eikä vauvaikä mikään ongelma olisikaan. Jos ei sitten ekonomisesti. Se, missä astutaan pois vanhempien mukavuusalueelta, on ikävuodet 2-5. Tytöt ovat ehkä hivenen helpompia, mutta em. ikähaarukassa kaikki lapset ovat kaiketi ihmisenä parhaassa iässä: verrattoman uteliaita, oppimiskykyisiä ja -haluisia sekä omaavat rajattoman itseluottamuksen tekemisiinsä. Hetkeksikään ei voi kaitsijana herpaantua.
Heips!
VastaaPoistaNo huh-huh! Kaikkea sitä, kun ei näe/kuule pitkään aikaan.. Tosin ei siitä niin pitkää aikaa ole, mutta näemmä ainakin vuosi. Wau! Vauva ja asutte jossain, ei enää tossa lähellä...
Ihanaa, sulla (teillä) on vauva! Suloista! Ja liinailetkin! Kivaa! Eikös helpotakin kivasti ja kovasti.. ;)
Mulle tuli vastustusta kaikkeen mitä tein lähinnä isovanhemmilta, siis omiltani: Kai sä nyt olet sille ruokaa antanu? (täysimetys 6kk) Ei kun olen nälässä pitäny??? (hitto) Ja kohtelias kummastus (kauhistua) liinasta. En sentään kertonut, että osakestoiltiin... :D Ne olis varmaan kaatunu kauhusta kankeena lattialle, kun onhan noita vaippojakin! Et jees..
Ihanaa aikaa sinne, koeta jaksaa, koeta nauttia. Muista nauttia miehestäs myös!!
halimuksin ja käsityöterkuin
- Miriam