Hermojen raunioilla

Alan pikkuhiljaa olla hermoraunio tässä kotiäitielämässä. Päivisin olen yksin lasten kanssa aamukuudesta iltaviiteen, joten kaikki kiukuttelu Isosiskon taholta kaatuu minun niskaani. Isälleenhän tyttö ei yllättäen kiukuttele. Nyt tytöllä on selvästi alkanut uhmaikä: kaikkea, mikä on kielletty, pitää kokeilla. Ja jos menee kieltämään niin takaisin tulee joko tuijotus ja homma jatkuu, tai sitten hirveä itkuparku, johon liittyy käsien tunkeminen suuhun ja kuolaaminen. Sitten tyttö tuijottaa kuolaisia käsiään ja jatkaa parkumista sen takia kun niissä on kuolaa. Voi ie.

Pikkuveli sentään on hyvällä tuulella, kunhan on mahassa ruokaa eikä Isosisko pure tai muuten rusikoi, mutta sitä saa olla pukemassa ulos nukkumaan kolme kertaa päivässä. Eikä näillä leveysasteilla riitä pelkkä toppahaalari, vaan pukemista odottelemassa on villapukua ja lisävilttiä ja makuupussia. Jossain vaiheessa pukemista poika hermostuu joka kerta. Hermostuisin itsekin moisesta vääntämisestä ja kääntämisestä. Onneksi ulkona unijukka tulee parissa minuutissa ilman erillisiä hytkyttelyjä.

Sisällä jatkuu sitten tytön kiukuttelu aiheesta ja aiheetta. Nyt on suorastaan ihmeellisen hiljainen hetki kun molemmat nukkuvat yhtä aikaa, hermolepoa.

Kauankohan tuo uhmaikä kestää? Ja olisiko se yhtään helpompaa jos tyttö osaisi puhua ja voisi sanoa että mitä haluaa vai haluaako mitään? Nyt tuntuu että se turhautuu itsekin kun ei tule ymmärretyksi, ja siitä tulee huuto. Meillä on ihan hirveää huutoa päivät pitkät kun mikään ei kelpaa.