Eilen iski kammottava motivaatiomonttu. Lähinnä tämän elämäntaparemontin tiimoilta, jonkin verran myös huushollin kroonisen hävityksenkauhistuksen takia. Minulla on koko ajan noin kymmenen pientä projektia (ja pari isoa sekä kolme keskikokoista) menossa yhtä aikaa johonkin suuntaan, ja kun vapaa-aikaa pitää vielä jyvittää kuntopyörän selässä kököttämiseenkin niin eihän sitä normaali ihminen vain ehdi. No ehtisi, jos ei tarvitsisi mennä nukkumaan viimeistään kymmeneltä. Mutta kun pitää. Kun aamulla herätys tulee 5.35.
No. Mökki nyt saa olla vaiheessa, jossain välissä hermostun ja teen taas jotain valmiiksi, ei tämä nyt pariin pahvilaatikkoon kaadu (paitsi että kyllä kaatuuu...). Pahvilaatikoita on vähän joka nurkassa, ja eilen ne tuntuivat kaatuvan niskaan. Luojan kiitos kuvaannollisesti. Pisti ärsyttämään. Lähdin kylille ostamaan hyllyköitä, että nyt teen lopun tuosta vuoden kestäneestä alkovinsiivouksesta. Oliko niitä hyllyköitä? No ei ollut, ei. Piti ostaa hyllylevyjä, joita koko kaupassa oli tasan neljä (4) kpl. Johannestoki. Pääse kuin alkuun niillä. Ja sekin edellyttää että joku tyhjentää ne tilapäishyllyt (olleet kolme vuotta), siirtää ne ja ruuvaa seinään kiskot hyllynkannattimia varten. Jonkun pitää ensin käydä hakemassa pitkiä ruuveja. (Joku=minä.) Alkoi tuntua siltä että kohta tilaan pihalle siirtolavan.
Lykkäsin sitten hyllyprojektin hamaan tulevaisuuteen. Ts. siihen saakka että saan raivattua vaatehuoneen jotta saan siirretyksi ne romut tilapäisesti sinne. Tämä projekti kulkee nimellä life-size siirtelypalapeli. Tiiättekö semmoisen palapelin, jossa on 9 ruutua ja 8 palaa, ja niitä siirrellään kehyksessä yksi kerrallaan kunnes kuva on valmis? Aika vaiheessa vielä.
Toinen ja suurempi tuska&ahdistus iski sitten illalla, kun olin lusmuillen jättänyt pyöräilemättä päivän kolmevarttisen (ja syönyt päivällä ankaraan ketutukseen jäätelön). Tuli mieleen, miten masentavaa on kun on laihtunut vähintään 15kg ja on silti ihan älyttömän paljon ylipainoinen. Ja nyt ei puhuta mistään viiden kilon ylimääräisestä. Pistetään kakkonen siihen vitosen eteen niin ollaan hehtaarilla. Peilistä katsoo edelleen se sama pullukka. Ehkä vähän pienempi pullukka mutta yhtä kaikki pullukka. (Karmea pläski jos ollaan rehellisiä ja puhutaan asioista oikeilla nimillä!) Jotenkin tuntuu hirveän työläältä nyt kaikki. Vaikka olenkin ihan vähän ylpeä siitä, että olen viimeisen puolen vuoden aikana syönyt vähemmän karkkeja ja herkkuja kuin mitä ennen meni parissa viikossa. Ja syön enemmän hedelmiä ja muuta terveellistä. Silti. Se vielä pudottamista odottava kilomäärä pisti masentamaan. Varsinkin kun erehdyin katsomaan painoindeksiä (joo, se nyt on suuntaa-antava ja laskennallinen kikkailu, teidän kyllä ettei sitä pidä tuijottaa orjallisesti, mutta olen ihan vähän tosikko). Toki on päästy pois sarakkeesta "sairaalloinen lihavuus" mutta... ei naurattanut.
No, eteenpäin sano mummo lumessa. Aamulla ei kiristä koskaan niin paljon, vaikka huono aamukin oli. Niskat jumissa ja sydän teki taas lisälyöntejä - tiedä sitten johtuiko jälkimmäinen ensinmainitusta. Voi vaikka johtuakin. Töissä meni mitenkuten, vaikka naurettiinkin paljon niin silti hajotti. Mutta vaikka hajotti niin lorvikatarri on ilmeisesti tältä erää ohi - töiden jälkeen pyöräilin 50min ja sortteerasin vaatehuoneen sekalaishyllyn. Ehkä tää tästä taas.
Kyllä se vintin projekti kohta selkiää, kun on niitä hyllylevyjäkin ja osaan käyttää akkuporakonetta.
Ja hei, viime viikolla löysin yhdet 12 vuotta vanhat farkut jotka meni jalkaan suih vaan. Ja sain ekan kerran ostettua ihastelemastani KappAhlin Hampton Republic -mallistosta itselleni t-paidan! Se on normaalimallisto! Ei tarvinnut ostaa isojen tyttöjen puolelta - ehkä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.
Niin. Suurin ponnin tässä kevennyshommassa lienee turhamaisuus - onko mitään muikeampaa kuin mahtua monta kokoa pienempiin vaatteisiin? Tai oikeastaan on. Muikeinta on, että minä olen itse kyennyt tähän!
Jaksaa jaksaa! Kyl se täst taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti