perjantai 8. toukokuuta 2015

Uusia vanhoja tuttuja ja muita yllätyksiä, vol. 2

Kypsässä noin neljäntoista vuoden iässä yllytyin luokkakaverin puheiden perusteella lukemaan Donna Tarttin esikoisromaanin Jumalat juhlivat öisin. Nimen perusteella en tätä olisi valinnut luettavaksi (en vieläkään pidä suomenkielisestä nimestä) mutta tyttö kehui kirjaa niin innostuneesti että nielin tuntemani vastenmielisyyden ja lainasin kirjan kirjastosta. Luultavasti luin sen kahdesti peräkkäin - minulla on aina ollut tapa lukea samoja kirjoja heti perään uudestaan jos olen erityisesti pitänyt lukemastani. Olin myyty. Tarina lumosi - ja ennen kaikkea Tarttin tapa kirjoittaa lumosi. Sitä lukee vaikka keittokirjaa kunhan se on kirjoitettu tyylillä.
No, kymmenen vuotta oli lievetekstin mukaan kirjan työstämisessä mennyt. Eikä hukkaan, oli oma henkilökohtainen mielipiteeni. Kirja kuluu edelleen säännöllisesti käsissäni, eikä sen lumous haihdu vaikka tiedän mitä tarina pitää sisällään. Mielenkiintoista on se, miten samasta kirjasta saa aivan eri elämyksiä eri ikäisenä. Sama muuten pätee ainakin Emily Brontën Humisevaan harjuun. Kirja on nyt paljon ahdistavampi ja säväyttävämpi kuin lukiessani sen ensimmäisen kerran joskus kahdeksantoista vanhana. En tiedä uskallanko enää lukea sitä kunhan vielä vanhenen; kerta kerralta se tuntuu vaikuttavan voimakkaammin minuun.

Meni vuosia, ei toki ihan kymmentä vuotta, mutta useampi kuitenkin kului Jumalten ensilukemisesta siihen, että sain luettavaksi Tarttin seuraavan romaanin Pieni ystävä. Sain (pyynnöstä) kirjan joululahjaksi - olisikohan ollut vuosi 2004 (2005? minne tämä aika muuten sivumennen sanoen katoaa?). Luin kirjan, mutta jotenkin hi-taas-ti. Se ei temmannut minua samalla tavalla mukaansa kuin edeltäjänsä. Vertasin sitä koko ajan esikoisteokseen ja olin sanalla sanoen pettynyt. Tarina oli silloiselle minulle jotenkin raskas ja ahdistava, ja taisin lukea kirjan uudelleen vasta useamman vuoden jälkeen. Tökin sitä kirjahyllyssä mutta en ottanut luettavaksi. (Tapaan seistä hyllyjeni ääressä ja tökkiä kirjoja kun yritän valita jotain luettavaa, jos kirjaston kirjat on koluttu läpi. Kestää usein vartinkin.)

Sitten Tarttin uusin julkaistiin. Tikli. Nimi on (ihan perskohtaisella mielipiteelläni) huonoin näistä. Joojoo, tiedän että se tällä kertaa on suora käännös, toisin kuin esikoisteoksen nimi, niin että ei pääse syyttämään edes kotimaista kustantajaa, mutta - huono se on silti. Minulla on hyvin monimutkainen suhde kirjojen nimiin, ette uskoisi kuinka monta teosta on jäänyt lukematta pöljän nimen takia. Terveisiä vaan kustantajille.
En kertaakaan edes kirjakaupassa vilkaissut kirjan takakansitekstiä. Nimi oli niin huono. Ja varsinkin ne pari lukemaani kirja-arvostelua, joista ainakin toisessa kirjaa tituleerattiin amerikkalaiseksi odysseiaksi. No niin, ohisektorille meni niin että kilahti, terve. Skippaan tämän.

Päättäväisesti kävelin ohi, kun kirja oli maaliskuussa kirjastossa "ikkunalaudalla"., joka on oikeasti alakerran kaide. Siinä on aina tyrkyllä uutuuksia ja uudehkoja teoksia, ja useampi kirja lähtee yleensä mukaani. Tiklin kohdalla hyppäsin yli. Sitten, kun suoritin toista ohimarssia, jos vaikka ensimmäisellä kerralla olisi jäänyt joku helmi huomaamatta, sen paksuus alkoi kiinnostaa. Ai se on oikeasti melkein yhdeksänsataa sivua, pitäisköhän kuitenkin edes kokeilla... kyllä, minä ostan ja luen kirjoja metritavarana. Koska lainaaminen on ilmaista, otin kirjan sitten kuitenkin, ajatuksella "no joo, hätävaraksi, onpahan jotain lukemista pääsiäiseksi".

Kunhan alkujähmeydestä ja epäluuloisesta asenteestani päästiin, loppu olikin sitten historiaa. Sadan viidenkymmenen sivun jälkeen olin että hip-hej ja hurraa, onneksi tätä on vielä paljon jäljellä! Suomeksi sanottuna olin kerta kaikkiaan lumoutunut. Se Tartt, johon ihastuin, oli jälleen äänessä. Teksti sujui ja vei mukanaan, tarina onnistui herättämään mielenkiintoni ja pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti. Suotta olin karsastanut kirjaa vuoden päivät - toisaalta, tämänkin kanssa kävi niin kuin kävi Tolkienin Taru sormusten herrasta -saagan loppuessa: olin onnellinen lukemastani tarinasta mutta onneton siitä, että minulla ei enää ollut lukuelämystä odotettavissa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, kun ottaa huomioon lukemista edeltävän suhtautumiseni kirjaan. (Tolkieninkin kanssa oli sama homma - en tullut koskaan päässeeksi ensimmäisiä sivuja pidemmälle, kun pöljänä aloitin johdannosta jonka olisi voinut ihan hyvin skipata, ja pidin kirjaa äärimmäisen tylsänä. Sitten joskus kesällä -03 otin itseäni niskasta ja päätin että nyt tämän kesytän, nyt tämän tiiliskiven luen. Aikaa oli viikko, koska kirjan omistava velipoikani oli luvannut sen jollekin lainaan. Neljässä päivässä olin kesätöiden ohella selvittänyt kaksi ensimmäistä osaa.)

Tikli pitää ehdottomasti saada omaan hyllyyn edeltäjiensä jatkoksi, vaikka olenkin luvannut vähentää kirjojen ostamista - alkaa hyllytila loppua. Mutta aina yksi helmi mahtuu, eikö mahdukin? Siirretään kirjoja kahteen riviin jos ei muuten...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti