Matkalla ei minnekään

Kirjoitin jonkin verran kirjoittamisesta viime vuonna, ja tuossa joku aika sitten tuumin aihetta vähän lisää. Olen siis harrastanut jonkinasteista kynäilyä kaksitoistavuotiaasta asti. Piti oikein miettiä että milloin aloitin, mutta kyllä se ala-asteen puolella oli. Kirjoitin silloin ihan hirveää saippuaoopperaa, jossa johtotähtenä toimivat nuortenlehtien novellit. Muistaako joku sellaista lehteä kuin Sinä&Minä? Jos muistaa, niin sitten muistaa varmaan ne novellitkin. Haalin lehtiä kirjastosta hirveällä vimmalla, ahmin kritiikittä kirjalliset tuotokset ja tsip, matkijalintu minussa heräsi. Elämänkokemusta tuolloin oli pyöreä nolla. Ei kai tarvitse selittää enempää? Hävettää kuulkaa vieläkin niin vietävästi.
Luetin "hengentuotteitani" kaveripiirillä, mutta sen laajemmalle ne eivät (kiitosjaylistys!) koskaan levinneet. Toki ne ovat vielä tallella. Hienosti ruutupaperin molemmin puolin kuulakärkikynällä - nyttemmin jo levinneellä - kirjoitettuina, yliviivattuina ja marginaaleihin korjattuina. Ehkä kestän katsoa niitä joskus kymmenen vuoden kuluttua.

Silloin minulla ei ollut ongelmia saada tekstiä päätökseen. Minulla oli aina joku kristallinkirkas idea, jonka pohjalta lähdin tarinoitani kirjoittelemaan. Hallitsin draaman kaaren, olihan sitä niin paljon jauhettu ainekirjoituksen yhteydessä, mutta asiasisällön kanssa olikin sitten niin ja näin. Tai ei niissä asiasisältöä ollut, hyvä jos sisältöä. Olin nuori, innokas ja varsin pihalla. Kaikesta. Mutta ei se tahtia haitannut. Ja oli kirjoittelusta ihan konkreettista hyötyäkin: äidinkielen aineista saadut numerot sen kuin paranivat paranemistaan, niin että kun lähtötaso oli jossain kasin paikkeilla, viimeiset yläasteella kirjoitetut aineet olivat vähintään 10-. (Oikeinkirjoitustaidosta on ehkä kyllä hiven karissut matkan varrelle, mutta kyllä minä vielä kirjoista kielioppivirheet bongaan ja kykenen tuottamaan oikeakielistä tekstiä!)

Ennen oli kynä ja paperi. Nyt on näppis ja muistitikku.

Nykyään tilanne on vähän toisin päin. Saatan kirjoittaa pitkiä pätkiä, mutta päämäärää ei juuri ole. Tahtoo sanoa että minulla ei ole lopullista kuvaa siitä mihin juttu päättyy. Tämän hetken päämääränä on saada kohtaukset lomittumaan kauniisti toisiinsa. Kirjoittelen tilannekuvauksia ja dialogeja sivukaupalla, mutta mihinkään ei päästä. Tarina ei juuri etene, koska varsinaista tarinan kehityskaaren määrittävää juonta ei ole. Homma toimii ehkä eniten sormi- ja mielikuvitteluharjoituksena. Kesällä se vielä hermostutti minua, välillä niinkin paljon että en saanut kirjoitettua sanaakaan. Jostain syystä koin asian niin etten saisi kirjoittaa vain huvikseni, vaan että hommalla pitäisi olla selkeä päämäärä, hyvä ettei deadlinekin vielä kaupanpäällisiksi. Suoritusyhteiskunta on hyvin lyönyt itsensä läpi täällä. Ahdistin itseäni tällä, kunnes tovi sitten havahduin miettimään tilannetta.
Teininä kirjoittamisen takana oli jonkinlainen sisäinen pakko; johonkin piti suoltaa se mitä päässä liikkui. Paino sanalla suoltaa. Koska materiaali ei ollut omaelämäkerrallista, en voinut sitä kirjoittaa päiväkirjoihin, vaan sille piti kehittää muu kanava. Silloin minua kiinnosti juonellinen kirjoittaminen - toki kiinnostaa edelleenkin, mutta vähän eri tavalla. Tunnen, että sama pakko on edelleen olemassa - jossain kaiken muun sälän alle hautautuneena. Sitten tajusin, että vaikka minulla on tietynlainen pakko kirjoittaa, minun ei ole pakko kirjoittaa tietynlaisissa raameissa. Erään ihmisen sanat avautuivat minulle lopultakin: "vaikket olisi koskaan julkaissut riviäkään, sinua pitäisi sanoa kirjailijaksi". Minä voin olla kirjailija vaikkei minusta sellaista koskaan "oikeasti" tulisikaan. Tämän ymmärtäminen tuntui helpottavalta.

Annoin itselleni luvan ja vapauden olla sellainen kirjoittaja kuin haluan; kirjoittaja joka ei saa koskaan mitään valmiiksi, joka kirjoittaa kuvaannolliseen pöytälaatikkoon eli kirjaimellisesti muistitikulle. Joka viilaa yhtä lausetta uudelleen ja uudelleen silkan mielihyvän vuoksi, ei siksi että joku sitä vaatii. Olen aina pitänyt matkalla olemisesta paljon enemmän kuin määränpäähän pääsemisestä. Sama tuntuu pätevän kirjoittamiseenkin. Kirjoittaessa ja matkalla on samanlainen zen-fiilis. Että kaikki on kohdillaan ja juuri niin kuin kuuluukin. Miksen saisi nauttia siitä edes kirjoittaessani, loputtomiin jos siltä tuntuu? Mikä pakko minun on päästä perille? Mikä pakko minun on tässä(kin) mahtua normiin ja muottiin, kun en sitä itse halua?

Annoin itselleni luvan olla ikuisella matkalla ei minnekään. Ja se on paljon minulta.