sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

No kun joku sanoo sen kumminkin paremmin

Kuten useampaan kertaan olen tässäkin mietemaailmassa tainnut mainita, harrastelen kirjoittamista. Tai ehkä nykyään olisi korrektimpaa sanoa että minulla oli aiemmin tapana harrastella kirjoittamista. Ei mitään ihmeellistä, ei fantasiaa tai muuta örkkimäistä, vain reaalimaailmaan sijoittuvia pieniä kertomuksia, mutta kuitenkin puhtaasti mielikuviteltuja juttuja, ei siis omaelämäkerrallista sisältöä. Kirjoittaminen oli aikoinaan luonteva jatkumo jatkuvalle kaunokirjallisuuden lukemiselle: oli kiva kokeilla osaisinko itsekin. Osasin kyllä, ainakin vähän. Oli kiinnostavaa huomata miten sain kehiteltyä monisivuisen tarinan jostain irtoajatuksesta. Eivät ne mitään ihmeellisiä olleet, mutta ihan omia tuotoksiani kuitenkin. Luetutinkin niitä joskus kaveripiirillä, mutta sen kummemman kritiikin kohteeksi en niitä koskaan antanut. Ne olivat enimmäkseen omia päänsisäisiä sukelluksiani, trippejä henkiseen maailmaani. Pisin hengentuotteeni on tätä nykyä 98 sivua, noin 32 000 sanaa (Times New Roman 12, riviväli 1,5), mutta se on edelleen keskeneräinen*. Pitäisiköhän sitä nimittää pienoisromaaniksi? Ainakin Wikipedian määritelmän mukaan suomenkielinen novelli on huomattavasti lyhyempi, 1000-8000 sanaa. Suurin osa muista teelmyksistäni menee varmaan tuohon kategoriaan.

Merkillepantavaa on se, että kohta kymmeneen vuoteen en ole saanut aloitettua oikeastaan mitään uutta. Olen vain rämpinyt vanhojen tekstieni suossa, kirjoittanut joitain kohtia uusiksi ja täydentänyt tai muuten muokannut sisältöä lisää/poista kohtaus -meiningillä. Sivu- tai sanamäärillä laskettuna ollaan varmaan plusmiinusnollassa. Nykyään en siis kirjoita juuri mitään, hätinä tätä blogia. Ja tämäkin oli luokattoman pitkällä tauolla... Luen kyllä edelleen paljon, ja nyt kun lapset ovat isompia luen varmaan taas yhtä paljon kuin ennen lapsia, kun luin useammankin kirjan viikossa. (Kirjaholistin tunnustus: Jos rehellisiä ollaan, niin tuollaisia normaaleja 200-300 sivuisia meni semmoinen 5-7kpl/viikko. Jos luin jotain paksumpaa teosta niin sitten muutama vähemmän. Samoissa määrissä alan olla taas.)

Miksi en kirjoita? En ehdi, se tuntuu niin vaikealta, ei ole ideoita, en jaksa, joku muu kyllä sanoo saman paremmin... Näitä syitä kyllä riittää. Olin jo tuudittautunut siihen uskoon, etten enää osaa edes kirjoittaa, kun törmäsin Routakotoon. Harmillista kyllä en enää muista mitä kautta sinne päädyin, mutta se teki vaikutuksen. Etenkin raapale-osio. Luin kaikki raapaleet, osan useampaan kertaan. Tässä vaiheessa lienee varminta antaa varoituksen sana: jos mikään scifi-tyyppinen kiinnostaa, eikä sinulla juuri tällä hetkellä olisi aikaa vaan kiire bussille tai töihin, älä avaa niitä. Toistan, älä avaa. Istuin yhtenäkin yönä kahden aikaan koneella lukemassa niitä. Olisi pitänyt olla nukkumassa.
Sitten kun olin saanut raapaleet käsiteltyä, siirryin muihin teksteihin, kuten osioon "Kirjoittamisesta". Löysin linkin Margaret Pennyn muistikirjaan: Harrastajakirjoittajan viisi virhettä. Routakodon kirjoittaja oli käsitelly omalta osaltaan näitä, ja luin kohdat oikein ajatuksella läpi. Koin jonkin sortin valaistumisen; tähän minä olen syyllistynyt. Tässä oma listani:

1. Kärsimättömyys. “Kokeilen lähettää tämän tällaisenaan, jos joku vaikka haluaisi kustantaa.”
Huojentavaa todeta, että ihan ensimmäiseen en ole syyllistynyt. En ole tarjonnut tekstejäni mihinkään, sen sijaan olen hionut niitä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Koen ne edelleen hyvin raakileiksi, niistä puuttuu jotain. Mutta mitä?
Tuomio: SYYTÖN

2. Idean hämäräksi jättäminen. Jokainen kirjoittaja rakastuu joskus omaan ideaansa niin, että pitää sitä ensimmäisestä lauseesta lähtien myös lukijalle kirkkaana.
Minusta tuntuu, että en ole kirjoittanut mitään kovin "taiteellista", niin että teksteilläni on ollut hyvin vähän tilaisuuksia jäädä hämäräksi. Pikemminkin olen vääntänyt rautalankaa vähän liiankin kanssa. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin vääntänyt sitä lankaa oikeassa paikassa, vaan sitä, että todennäköisesti olen selvittänyt yksinkertaisia asioita liikaa ja jättänyt sellaisia selvittämättä mikä olisi kaivannut lihaa luiden päälle. Että mitä tästä nyt sitten sanoisi.
Tuomio: TARVITAAN LISÄSELVITYKSIÄ

3. Palautteen torjuminen. Kyky sisäistää palaute ja sisällyttää se tekstiinsä on taito, joka kehittyy hitaasti.
Jep, nyt löytyi villakoiran ydin. En ole koskaan tarjonnut tekeleitäni mihinkään siitä yksinkertaisesta syystä että pelkään kritiikkiä. Olen todella huono ottamaan kriittistä palautetta vastaan: otan kritiikin usein henkilökohtaisesti vaikkei se sitä olisikaan.
Tuomio: SYYLLINEN

4. Oheistoimintoihin hukuttautuminen. Kirjoitusoppaiden, kirjoittajablogien ja foorumien loputon lukeminen, jämähtäminen yhdentekeviin keskusteluihin, Facebook.
Noh tuota, no. Olen tehnyt kaikkea tätä sen sijaan että kirjoittaisin.
Tuomio: SYYLLINEN

5. Ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen. Kurkistus aidan toiselle puolelle ei kiinnosta. Huono itsetunto estää toisten kirjoittajien seuraan hakeutumisen tai suunsa aukaisemisen kirjoittajapiirin tapaamisessa.
Kyllä. Kyllä. Kyllä. Olen syyllistynyt kaikkeen tähän, ja siihen on syynä luokattoman kauhea kritiikkipeikko. En vain uskalla. Kuvittelen sitkeästi etten osaa, että kaikki muut osaavat jne.
Tuomio: SYYLLINEN. LADON TAA JA NISKALAUKAUS.

Entä mitä tästä opimme? Ainakin sen, että työsarkaa olisi.

Routakodon kirjoittajan teksteistä löytyi toinenkin kohta, joka kolahti. Viisi vinkkiä kirjoittajille, jossa listataan muutama neuvo. Itseeni kopsahti eniten kohta nro 1. "Kirjoita!" Tosiasiahan on, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Kuten muitakin asioita, sitä pitää harjoitella. Itse hoen tyttärelle, että sinun pitää harjoitella asiaa X, ennen kuin opit sen kunnolla. Se nimittäin pyrkii luovuttamaan liian helpolla: jos ei kerrasta suju niin hanskat naulaan. Miten niin muka sama mentaliteetti kuin äidillään kirjoittamisen suhteen...?

Summa summarum: kaikki tämä sai minut ajattelemaan itseäni ja kirjoittamista uudessa valossa. Varsinkin ne raapaleet jäivät kiinnostamaan: tasan sata sanaa + otsikot 15 sanaa, aihe sivuaa scifiä. Jos se ei sivua, kyseessä on ilmeisesti krapu. Rajoitettu koko kiehtoo, pitäisiköhän sitä kokeilla itsekin? Scifikin kiinnostaisi, tai tässä tapauksessa spefi, spekulatiivinen fiktio. Ehkä löydän itseni viimein uudesta suosta sen vanhan sijaan. Olen jo alkanut alustavasti miettiä asioita joista voisi kirjoittaa, ja tämä on oikeasti edistystä siihen että vain luen mitä toiset ovat kirjoittaneet.

--

Ai niin, se *: Se kertomus taitaa jäädäkin kesken. Minulle ei ole tähän mennessä selkiytynyt mitä oikein yritän kertoa ja mitä tarinassa tulee tapahtumaan. En ole varma oliko minulla alun alkaenkaan selvää juonisuunnitelmaa, ja tiedoston yläviitteeseen laittamani aloituspäivämäärä (kyllä, olen järjestyksen ihminen) kertoo, että tarinaa on nyt isketty vuodesta 2000 asti. Tarkka päivä on 10.5., eli juttu on jo teini-ikäinen. Olisi hauska tietää mitä teiniminä oikein ajatteli kun tuon aloitti.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti