Jotenkin tuntuu siltä, ettei kukaan yritä eikä haluakaan yrittää ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ja ei, nyt ei ole kyseessä mikään hormonien aiheuttama ”vartti naurua ja vartti itkua” –tyyppinen kohtaus. Minä kun en ole kärsinyt mielialanvaihteluista lukuun ottamatta kahta viikkoa ihan alussa, toisin kuin ne neuvolassa pelottelivat. Että kuuluu asiaan olla yhtä mieltä ja seuraavassa hetkessä ihan päinvastaista. Ei ole täällä näkynyt. Hormoneilla vain on niin kätevä kuitata kaikki. Myös se, jos toinen on koko ajan väsynyt ja surullinen.
Yritän selittää mitä ajattelen, miltä minusta tuntuu, ja ihmisiä kiinnostaa ainoastaan se, miten jälkikasvu mahassa voi. Mitäs luulisitte? Sätkii, kiitos kysymästä. Ei sillä mitään hätää siellä ole, mutta minulla voisi olla asiaa. Hukkaan heitettyä energiaa, mutta tulipahan puhuttua lämpimikseen. Sama toistuu niin siviilissä kuin terveydenhuollon parissakin. Kohdalleni on sattunut kaksin kappalein ei-niin-empaattisia terveydenhoitajia, jotka menevät käynnit määrätyllä rutiinilla ja tiukasti aikataulussa. Paras (tai pahin) esimerkki oli se, kun ensin pääsin vastaanotolle noin kymmenen minuuttia myöhässä, osa vastaanottoajasta kului papereiden kanssa säheltämiseen, ja kun lopussa yritin kysyä jotain, niin minua luotsattiin jo ovesta ulos kun seuraava odotti vuoroaan. Puolen tunnin käynti kutistui siis vajaaseen kahteenkymmeneen minuuttiin, jossa tärkeintä tuntui olevan syynätä ettei vain ole tullut lisää painoa, kun lähtötilanne oli reippaahkosti plussan puolella, ja tiukata, että menemmehän varmasti rakenneultraan. Näiden ns. vapaaehtoisten seulontojen vapaaehtoisuudesta voisin sanoa pari sanaa, mutta en nyt jaksa. Tuollekin käynnille kyllä vetää vertoja viimekertaisin, jolloin oli kaksi asiakasta yhtä aikaa, terveydenhoitaja juoksi kahden huoneen väliä ja minua tutki joku harjoittelijanplanttu. Jolta vei kymmenen minuuttia löytää sydänäänet (eivät löytyneet ennen kuin sai vähän apua).
Ei siinä paljon jutella miltä tuntuu ja mitä ajattelee, fyysinen puoli se ratkaisee miten odotus sujuu. Ainakin täällä.
Kateellisena olen lukenut, kun ihmiset kertovat kuinka heillä on mukava ja keskusteleva terveydenhoitaja. Olisipa täälläkin. Kai se on pikku hiljaa ymmärrettävä, että täällä odottaja on vain yksi jalostuseläin muiden joukossa, ja lakattava toivomasta muunlaista kohtelua. Näillä nurkilla kun on lehmiä enemmän kuin ihmisiä, että jalostusasiat ovat kyllä hallussa.
Olkaa onnellisia te, joilla on toisin. Minä yritän selvitä tästä jotenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti