Mietin tuossa eilen illalla reilun kahden kuukauden takaista sairaalakeikkaa. Pahempia traumoja ei liene jäänyt, kun pohdin vain sitä että menisikö kaikki seuraavallakin kerralla yhtä juohevasti. Pitkähkö projektihan se tosin oli, niin kuin raskaus aina, mutta helpohko lukuun ottamatta hienoista verenpaineen nousua ja sokerien tarkkailua. Verenpaine meinasi aiheuttaa passituksen KYS:aan, mutta lapsi ehti ensin. Sokerit pysyivät rajoissa, mitä nyt muutama satunnainen heitto tuli.
Synnytyskin oli helpompi kuin pelkäsin. (Ei, nyt ei tule täydellistä kertomusta, googlettakaa uteliaat hakusanalla synnytyskertomus jos verta ja suolenpätkiä kaipaatte.) Vesien menosta lapsen syntymään meni kuitenkin pitkään, noin 22 tuntia, joten vähän meinasi väsymys iskeä loppuvaiheessa. Tunnustan, että loppuvaiheessa aina hengitystauoilla paruin etten jaksa. Jaksoin kuitenkin. Mahtoi naapurisalien ensikertalaisilla (2kpl) olla kivat oltavat kun kuuntelivat sen kolme varttia moista kailotusta. Lapsen maailmaan auttanut yövuoron kätilö totesi että "kova suoritus, voit taputtaa itseäsi olalle, täällä 80% ensisynnyttäjistä ottaa epiduraalin"; vedin show'n läpi pelkän ilokaasun voimin. Noin neljän tunnin ajan maski ja minä olimmekin erottamattomat ystävät. Miehen mukaan olen ollut hyvässä tuiterissa, kommentoinut sekavia radion kappaleista ja laulanut mm. "korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn kolo". Radiosta tuli muuten ainakin yksi kappale tuona aikana: SubUrban Triben Frozen ashes. Tuli niitä ehkä muitakin. En muista. Olin pihalla kuin lumiukko.
Ainoa mikä jäi kaivelemaan oli iltavuoron kätilön vakaumus siitä, että tarvitsen epiduraalin. Jokaiseen anestesialääkärin kutsumisehdotukseen vastasin "ei vielä, katotaan kohta uudestaan". Kätilö halusi laittaa minut jo valmiiksi ringertippaan, että kun sitä kumminkin tarvitaan. Annoin laittaa pussin kiinni kanyyliin, olin jo valmiiksi antibioottitipassa. Letku sinne tai tänne, ei haittaa. Sain lopulta melkein tapella siitä, että en tarvitse epiduraalia. Pärjäsin mielestäni ihan hyvin, 1-10 asteikolla kipu oli 7, kun sitä mietin. Onneksi yövuoron kätilö tuli ja tarkasti tilanteen, selvitti reippaasti edeltäjälleen että "tässä mitään puudutuksia enää laitella, nyt vain odotellaan vähän vielä." Huh, selvisin ilman sitä selkärankapiikkiä. Minulle on kerran elämässäni laitettu joku selkäydinpuudutus, murtuneen ja leikkauksessa kokoon ruuvatun nilkan takia joskus vuonna miekka ja kivi, ja toista kertaa en halunnut sitä kokea. Ajattelin koko ajan että kestän vielä pikkuisen kovemman supistuksen ja sitten pyydän sen. Sitten se lapsi olikin jo tulossa, eikä yhtään pikkuisen kovempaa enää tullut.
Hengissä selvisin, vaikkakin äärimmäisen uupuneena. Edellisen yön unet jäivät kahteen tuntiin... ja tämän lapsen syntymän viikonpäivän muistan varmasti aina. Perjantai ja 13. päivä. Mahtaa lapsi joskus todeta että olis nyt äiti odottanut vielä kolme varttia kun melkein vuorokauden jo kesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti