Nostalgiatrippi

Kylän toiselle leikkikentälle mennään vanhojen koulujeni ohi. Ala-aste ja yläaste sijaitsevat melkein naapureina, mutta ensinmainittu on kokenut sellaisen remontin ja laajennuksen etten tunnista sitä enää. Yläaste näyttää samalta kuin kouluvuosinani. Vain ulkoseinien väri on muuttunut, ja ne hirvittävät ulkoportaat - jyrkät, kaiteettomat, talvella järjettömän liukkaat - on korvattu turvallisemmilla. Vanhoissa portaissa tungeksittiin kylki kyljessä, näissä uusissa tuskin tulee samanlaisia tiiviitä sumia. Tämä johdantona.
Tänään tultiin leikkikentältä, ja yhtäkkiä koin omituisen nostalgiatuokion. Vaikka inhosin koulua, on jotain outoja, hyviä muistoja silti jäljellä. Voimakkain kai liittyy viimeisiin kevätjuhliin, siihen yleiseen levottomuuteen kesän ja kaiken uuden kynnyksellä. Ilma oli silloin samanlainen kuin tänään, ei kovin lämmin, harmaa, ja muistan että satoi ainakin silloin kun kävelin kotiin. Tänään muistin yhtäkkiä koulun kohdalla tarkalleen, miltä silloin tuntui, kuulosti ja tuoksui. Muistan miten etsin yhtä opettajaa, jolle minulla oli kukka - ehkä punainen pelargonia. Olin pihalla, kun minua huudettiin nimeltä, ja eräs poika tuli luo kädet ojossa, halasi. Tuoksui tupakalta, hiusgeeliltä ja ote oli luja, halaus pitkä, hyvän kesän toivotus käheä. Miten se kaikki onkin jäänyt niin mielen syövereihin kiinni, vaikkei se poika edes ollut mikään suuri tai salainen ihastus, ihan tavallinen luokkakaveri vain?
Yhtäkkiä olin niin allapäin että melkein itkin. Ei enää koskaan sitä suurta tuntematonta edessä, ei enää koskaan samanlaista hullunrohkeutta luottamusta omiin siipiinsä. Työnsin rattaita ja purin hammasta etten itkisi. Ja ihmettelin miten niin vanhat asiat voivatkin yhtäkkiä tulla niin voimakkaina mieleen, kun en muista edes eilistä yhtä hyvin.