sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kielipäät

Lapsethan tunnetusti pahoinpitelevät puhuttua kieltä iloisesti ja stressiä ottamatta. Meilläkin tehdään niin, koska kielessä nyt vain on niin vaikeita sanoja. Esimerkiksi se sana, millä näitä pitkien kalsareiden uusinta reinkarnaatiota on puhuteltu nyt muutama vuosi. Leggingsit. Menee sormi solmuun jo kirjoittaessa, saati sitten kieli tuollaisella hätinä puhekykyisellä sitä lausuessa. Niinpä meillä esiintyy hyödyke nimeltä leksinnit. Pitkään puheissa majaili myös sana vaakut, ja näistä saatiin kätevästi yhdistettyä vaakkuleksinnit. Vaakut on tietenkin farkut käyttäjäystävällisemmässä muodossa. Farkkuleggingsit olivat hittivaate pitkään.

Päiväkodista ja eskarista tuodaan säkkikaupalla piiruksia. Hienoja ovat, kyllä. Aika vinkeä on se tunne joka valtaa aikuisen ihmisen kun kuvataidetunnilla toteaa vierustoverille (onneksi kahden pienen lapsen äiti hänkin) että hei, tästähän saattaa tulla ihan kelpo piirus. Kyllähän siitä tulee. Pannaanko jääpaakin oveen? Siihen askarrusten viereen, joo, ja kiinnitetäänkö manneeteilla vai teipillä? Ja nyt kun jääpaakilla ollaan, niin otatko jukurttia ja siihen mystilliä?

Haluaisin muuten tietää miksi sitten toisaalta suhteellisen yksinkertaisesta sanasta kuten mysli saadaan väännettyä mystisen kuuloinen muunnos; mystilli.

Sitten kun se vielä tarttuu. Ennen kuin huomaakaan, sitä puhuu itsekin leksinneistä, noloimmillaan jopa kysyy kaupassa moista hyödykettä. Pikakorjaus naama punaisena että eikun leggingsejä etsin, lapset ne vaan sanoo noin ja näköjään jäi päälle.

Osasyyllinen on parisuhteen toinen puolisko. Miehellä on hassu tapa käännellä sanoja ja käyttää sijaisilmaisuja - meillä lapset eivät koskaan kylve, vaan ne loiskupolskivat. Toki jälkimmäinen on kuvaavampi, mutta joskus sitä tuntee itsensä rehellisen pöljäksi kun käyttää kyseistä termiä. Varsinkin oman perheen ulkopuolella.

Otetaanko erä aplikanpelitähteä?
Ehdottomin ja nopeimmin tarttunut helmi on kuitenkin tämä: aplikanpelitähti. Jep. Afrikan tähtihän se.

Kuva lainattu täältä.


3 kommenttia:

  1. Tutulta kuulostaa :) Meilläkin käytetään jonkin verran sekä ihan lasten omia sanoja (esim. amminnii = nami) että väärin sanottuja sanoja (mm. varmaan kaikkien lasten väärin sanomat kespuppi ja latkoli) ja vääriä taivutusmuotoja (esim. "vaapakset" = varpaat, yhtäänkään, ikinäkään...).

    Olen kyllä yrittänyt, ettei varsinkaan noita vääriä taivutusmuotoja kovin paljon viljeltäisi, että lapset oppisi taivuttamaan sanat oikein. Mutta kun ne on jotenkin niin suloisia :) Mä itse puhun välillä vieläkin lapsuudenkodista tarttuneilla sanoilla purikosta (pusero), kiilissistä (kiisseli) ja kastissista (kastike).

    VastaaPoista
  2. Vaapakset löytyy meiltäkin :) Itse olen vielä siitä outo, että en hirveästi tykkää väännöksistä, mutta lasten suusta tulleille jutuille annetaan paljon anteeksi. Sööttiys hakkaa korrektiuden sata-nolla.

    VastaaPoista
  3. Mäkään en tykkää aikuisten väännöksistä. Etenkin "veit jalat suustani", "niin päin pois" ja "halvennus" kun puhutaan alennuksesta on karmeita.

    VastaaPoista