Olen joskus ottanut sivuprojektiksi tuon "Sata kirjaa" (- ja sitten olet kypsä kuopattavaksi...), joka löytyy tuosta yläreunan otsikoista. Tilanne on tällä hetkellä se, että:
- luettuna on 56kpl
- joskus aloitettuna mutta kesken jääneenä 11kpl ja
- kokonaan aloittamatta 33kpl.
No, kun blogi nyt vietti hiljaiseloa, menin toiveikkaana päivittämään sivua, rinta rottingilla että johannestoki sieltä on tuossa ajassa luettu vaikka mitä. Montako oli? Vastaus: yksi. Tasan yhden olin lukenut listalta, vaikka muuten kuulemma luen koko ajan.
Tälläkin hetkellä kesken on ainakin kolme kirjaa: Leila Meacham - Ruusut, Stephen King - Tukikohta ja F. Scott Fitzgerald - Kultahattu. Mitään kaunokirjallisuuden helmiähän nuo kaksi ensinmainittua eivät ole, vaikka molemmissa on runsaasti sivuja: Ruusut pitää kakkossijaa noin 750 sivun määrällä ja Tukikohta melkein tuplaa sen. Kultahattu on paljon ohuempi, mutta sillä lienee enemmän tunnustettuja kirjallisia ansioita, vaikkei listalta löydykään. (Ensin aioin kirjoittaa että eipä varsinkaan mr. Kingillä ole mitään asiaa moisille listoille, mutta ähäkutti, sieltäpä löytyy kuin löytyykin Hohto.)
Se ainoa luettu kirja oli Sofi Oksanen - Puhdistus. Tätä vauhtia tuo lista ei tule luetuksi vaikka eläisin satavuotiaaksi, jos kahteen vuoteen lukee yhden kirjan... Kävi kyllä mielessä että pitäisi ottaa printti tuosta listasta ja käydä sen kanssa kirjastossa, siten voisi olla jotain mahdollisuuksia että ne listan kirjat joskus tulisi luettua.
Tässäpä onkin hyvä sauma uudelle pakkomielteelle.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Ei kahta ilman kolmatta, vai...?
Meillä siis on nämä kaksi jälkeläistä. Ja aika lyhyellä ikäerolla, 1v2kk. Meiltä ei kukaan päässyt kyselemään, että no koskas te sen toisen, ette kai te vaan aio yhteen jättää, ja muita helmiä. Kaikki vähintään yhden lapsen tehneet varmaan tietävät nämä. Säästyimme niiltä, koska siinä vaiheessa kun niitä yleensä kysellään (eli kun esikoinen on vuoden korvilla) minä olin jo miltei viimeisilläni tai juniori oli jo maailmassa. Sitten saimmekin olla pitkään rauhassa, koska kukaan tervejärkinen ei tule kyselemään kahden vaippaikäisen vanhemmilta että no koskas seuraava?
Nyt, kun nuorempikin on jo neljän korvissa, olen ruvennut kuulemaan satunnaisesti: sillä-ja-sillä(kin) on kolmas tulossa, ettei jää liian iso ikäero (ja useimmissa tapauksissa edellinen lapsi on noin kahden). Kuulenko omiani, kun olen kuulevinani rivien välissä kysymyksen entäs teille?
Olen sanonut suoraan kyselijöille että ei. Meille ei ole tulossa kolmatta. Ei nyt eikä viiden vuoden puitteissa. Minä en jaksa, eikä mieskään kolmatta haluaisi. Olen ollut kahden lapsen kanssa kotona kolme vuotta, ja siinä oli minulle tarpeeksi. Nyt kun jälkikasvu on sen verran isoa että puhuu ja pukee ja syö itse, leikkii pikkulegoilla ja jopa pyöräilee ilman apurattaitakin, niin ajatuskin huutavasta pääkylästä jonka tarpeista ei ota selvää saa aikaan fyysistä ahdistusta. Ei sentään enää niin pahaa kuin lasten ollessa pienempiä, mutta tarpeeksi jotta tajuan ettei ole minun hommani. Pitkään en kestänyt kuulla edes vauvan itkua jossain marketin parkkipaikalla vaan sain todella pahan ahdistuskohtauksen. Koin fyysistä pahaa oloa, pulssi nousi ja iholle tuli kylmä hiki. Kuvittelisin että iso osa ahdistuksesta on peräisin esikoisen vauvavuodesta, joka ei suinkaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Kun tuntui ettei mikään mene kuten neuvolan oppaissa annetaan ymmärtää, minussa asuva perfektionisti koki suurta ahdistusta, jota ei suinkaan auttanut se, että useimmat vastaantulijat ja jopa terveydenhuollon ammattilaiset hokivat että nauti nyt vauva-ajasta, ja vauva-aika on kaikkein ihaninta. No ei ollut, ainakaan meillä.
En tiedä, olisiko elämä ollut helpompaa jos olisin kunnon mamma-ainesta rajattomalla kärsivällisyydellä ja "en vaihtaisi yhtään päivää pois" -mentaliteetilla varustettuna. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveeni ja vaihtaisin aika montakin päivää pois. Lisäksi minut on varustettu puutteellisella hoivavietillä. Tunnen olevani poikkeus perheellisten tuttavieni keskuudessa. En voisi kuvitellakaan ryhtyväni perhepäivähoitajaksi tai muihin vastaaviin tehtäviin. Minusta ei vain ole siihen. Omien lasten kanssa kyllä pärjään, mutta jos minut ympäröi päiväkodilla vieraiden lasten lauma, menen avuttomaan tilaan. Blogimaailma tuntuu usein olevan täydellisten äitien hiekkalaatikko, joten olin kovin ilahtunut kun löysin Vuoden Mutsin. Kaikille keskivertoäideille, jotka yrittävät. Eikä aina mene putkeen, vaan joskus päivänkin vaihtaisi pois. Kuten allekirjoittaneelle.
Nyt, kun nuorempikin on jo neljän korvissa, olen ruvennut kuulemaan satunnaisesti: sillä-ja-sillä(kin) on kolmas tulossa, ettei jää liian iso ikäero (ja useimmissa tapauksissa edellinen lapsi on noin kahden). Kuulenko omiani, kun olen kuulevinani rivien välissä kysymyksen entäs teille?
Olen sanonut suoraan kyselijöille että ei. Meille ei ole tulossa kolmatta. Ei nyt eikä viiden vuoden puitteissa. Minä en jaksa, eikä mieskään kolmatta haluaisi. Olen ollut kahden lapsen kanssa kotona kolme vuotta, ja siinä oli minulle tarpeeksi. Nyt kun jälkikasvu on sen verran isoa että puhuu ja pukee ja syö itse, leikkii pikkulegoilla ja jopa pyöräilee ilman apurattaitakin, niin ajatuskin huutavasta pääkylästä jonka tarpeista ei ota selvää saa aikaan fyysistä ahdistusta. Ei sentään enää niin pahaa kuin lasten ollessa pienempiä, mutta tarpeeksi jotta tajuan ettei ole minun hommani. Pitkään en kestänyt kuulla edes vauvan itkua jossain marketin parkkipaikalla vaan sain todella pahan ahdistuskohtauksen. Koin fyysistä pahaa oloa, pulssi nousi ja iholle tuli kylmä hiki. Kuvittelisin että iso osa ahdistuksesta on peräisin esikoisen vauvavuodesta, joka ei suinkaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Kun tuntui ettei mikään mene kuten neuvolan oppaissa annetaan ymmärtää, minussa asuva perfektionisti koki suurta ahdistusta, jota ei suinkaan auttanut se, että useimmat vastaantulijat ja jopa terveydenhuollon ammattilaiset hokivat että nauti nyt vauva-ajasta, ja vauva-aika on kaikkein ihaninta. No ei ollut, ainakaan meillä.
En tiedä, olisiko elämä ollut helpompaa jos olisin kunnon mamma-ainesta rajattomalla kärsivällisyydellä ja "en vaihtaisi yhtään päivää pois" -mentaliteetilla varustettuna. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveeni ja vaihtaisin aika montakin päivää pois. Lisäksi minut on varustettu puutteellisella hoivavietillä. Tunnen olevani poikkeus perheellisten tuttavieni keskuudessa. En voisi kuvitellakaan ryhtyväni perhepäivähoitajaksi tai muihin vastaaviin tehtäviin. Minusta ei vain ole siihen. Omien lasten kanssa kyllä pärjään, mutta jos minut ympäröi päiväkodilla vieraiden lasten lauma, menen avuttomaan tilaan. Blogimaailma tuntuu usein olevan täydellisten äitien hiekkalaatikko, joten olin kovin ilahtunut kun löysin Vuoden Mutsin. Kaikille keskivertoäideille, jotka yrittävät. Eikä aina mene putkeen, vaan joskus päivänkin vaihtaisi pois. Kuten allekirjoittaneelle.
perjantai 14. kesäkuuta 2013
Hei. Olen elossa. Edelleen.
Tiesin että minulla on blogi, itse asiassa useampikin. Tiesin että on siitä hetki kun olen ehtinyt kirjoitella. No, niin näyttää. Edellisestä on pari vuotta. Hohhoijaa ja nolo ilme. Näköjään taustakuvakin kuuhailee omiaan, pitänee korjailla hiukan tuota teknistä puolta.
Mitä sitten edellisen? Olen opiskellut täysipäiväisesti ja liki -päisisesti. Opinnot eivät ole olleet ihan sitä mitä odotin, aihe josta voisi kirjoittaa kokonaisen oman postauksensa. Ompelua on paljon vähemmän kuin etukäteen oletin. Olen silti tyytyväinen siihen, että lähdin opiskelemaan. Ala on täysin oma, tokihan joukosta löytyy aina kursseja (tai opettajia) joista miettii että no onko nyt ihan pakko. Positiivisella asenteella olen yrittänyt vetää, ja jotenkin se on toiminut.
Lapset ovat kasvaneet ja kukoistavat. Isosisko täytti eilen viisi, herranjestas, ja pikkuveli täyttää parin kuukauden päästä neljä. Isoja ovat. Pikkuveljestä tulee vaihtelevasti isona joko rekkakuski tai roskakuski. Isosiskosta tulee kokki. Kysäisin, monen muun pikkutytön haaveet muistaen että "Ei siis prinsessa?" Vastaus oli: "No ei, kun mä oon plinsessa NYT!".
Ja Isosisko on siis oppinut puhumaan tämän ajan kuluessa, hurraa sille kolmesti! Puheesta puuttuu enää r-kirjain, satunnaista änkytystä esiintyy ajoittain, lähinnä kiihtymisen yhteydessä. Läpilyönti tapahtui siinä vaiheessa, kun lastenneurolta oltiin jo tilaamassa AAC-kansiota, ja puheterapeutti muilutti käyttöön tukiviittomat. Tukiviittomien kanssa puhe lähtikin yllättävän nopeasti kehittymään kohti normaalia tasoa. Muistaakseni lastenneurolla (vai olikohan foniatrisella) saimme yhteenvedon siitä, että kaikki syömis-ja puheongelmat johtuvat todennäköisesti tytön suun alueella olevasta motorisesta heikkoudesta. En tiedä vieläkään oliko kyseessä lihasten vai hermoston ongelma, mutta korjaantunut se on joka tapauksessa ajan kanssa. Tämän kun olisin tiennyt viisi vuotta sitten kun itkin etten osaa edes vauvaa imettää. Lapsessa olikin oikesti jotain "vikaa" enkä vain minä ollut huono äiti...
Blogi kaipaa hieman verestystä. Täytynee noita esittelyjä ja muita vähän viritellä - allekirjoittanut on sitten viimeisimmän esittelyn päivityksen mm. täyttänyt 30. (No en ole, jos uskomme miehen minulle ostamaan korttiin, ja miksemme uskoisi, siinä nimittäin sanotaan että 20. Olenko koskaan tullut maininneeksi, että sen hiljainen ja toisinaan mielenkiintoisen kiero huumorintaju oli niitä asioita joista pidin heti kättelyssä?)
Mitäs muuta on tapahtunut? Kunnan vuokrarivarin sijaan asumme omakotitalossa, oikea vanhan liiton rintamamiestalo jota ei ole sitten 70-luvun juuri remontoitu ja silleen. Rakastan tätä murjua. Kun ensimmäisen kerran hiukan yli vuosi sitten astuimme pihalle asuntoesittelyssä, tiesin että haluan tämän talon. Vaikka tämä ei ole noin asumistasoltaan mikään helmi, mutta tässä on melkein 3000 neliötä luonnontilaista tonttia ympärillä ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Ja tämä suorastaan huusi nimeäni kun näin tämän ensimmäisen kerran. Kuten ystävätär, joka tämän ensimmäisen kerran näki, totesi: "Tää on Johanna just sellanen sun näkönen koti. En mä vois kuvitella sua johonkin 2000-luvun valmistaloon." Meillä on keittiössä ruutuverhot, ruokahuoneessa pitsiverhot ja Laulumaan Viktoria-sarjan kalusteet sävyssä vanilja ja antiikkipetsattu, olohuoneessa valkeita valoverhoja ja mummin plyysillä verhoiltuja perintönojatuoleja. Romantikko minussa rakastaa tätä. Vaikka talvella pitää lämmittää takkaa ja hellaa ja alakerran ovet eteiseen on pidettävä kiinni ettei lämpö karkaa, ja vaikka sisätiloissa ei ole edes suihkua, vain wc, en silti vaihtaisi.
Semmosia. Nyt pitää vielä keretä kauppaan ja tankille, huomenissa on kaverin polttarit ja pitää vähän varautua. Yritän ottaa itseäni niskasta tämän homman kanssa taas, ja jakaa laaduttomia käsityksiäni elämästäni hieman useammin.
Mitä sitten edellisen? Olen opiskellut täysipäiväisesti ja liki -päisisesti. Opinnot eivät ole olleet ihan sitä mitä odotin, aihe josta voisi kirjoittaa kokonaisen oman postauksensa. Ompelua on paljon vähemmän kuin etukäteen oletin. Olen silti tyytyväinen siihen, että lähdin opiskelemaan. Ala on täysin oma, tokihan joukosta löytyy aina kursseja (tai opettajia) joista miettii että no onko nyt ihan pakko. Positiivisella asenteella olen yrittänyt vetää, ja jotenkin se on toiminut.
Lapset ovat kasvaneet ja kukoistavat. Isosisko täytti eilen viisi, herranjestas, ja pikkuveli täyttää parin kuukauden päästä neljä. Isoja ovat. Pikkuveljestä tulee vaihtelevasti isona joko rekkakuski tai roskakuski. Isosiskosta tulee kokki. Kysäisin, monen muun pikkutytön haaveet muistaen että "Ei siis prinsessa?" Vastaus oli: "No ei, kun mä oon plinsessa NYT!".
Ja Isosisko on siis oppinut puhumaan tämän ajan kuluessa, hurraa sille kolmesti! Puheesta puuttuu enää r-kirjain, satunnaista änkytystä esiintyy ajoittain, lähinnä kiihtymisen yhteydessä. Läpilyönti tapahtui siinä vaiheessa, kun lastenneurolta oltiin jo tilaamassa AAC-kansiota, ja puheterapeutti muilutti käyttöön tukiviittomat. Tukiviittomien kanssa puhe lähtikin yllättävän nopeasti kehittymään kohti normaalia tasoa. Muistaakseni lastenneurolla (vai olikohan foniatrisella) saimme yhteenvedon siitä, että kaikki syömis-ja puheongelmat johtuvat todennäköisesti tytön suun alueella olevasta motorisesta heikkoudesta. En tiedä vieläkään oliko kyseessä lihasten vai hermoston ongelma, mutta korjaantunut se on joka tapauksessa ajan kanssa. Tämän kun olisin tiennyt viisi vuotta sitten kun itkin etten osaa edes vauvaa imettää. Lapsessa olikin oikesti jotain "vikaa" enkä vain minä ollut huono äiti...
Blogi kaipaa hieman verestystä. Täytynee noita esittelyjä ja muita vähän viritellä - allekirjoittanut on sitten viimeisimmän esittelyn päivityksen mm. täyttänyt 30. (No en ole, jos uskomme miehen minulle ostamaan korttiin, ja miksemme uskoisi, siinä nimittäin sanotaan että 20. Olenko koskaan tullut maininneeksi, että sen hiljainen ja toisinaan mielenkiintoisen kiero huumorintaju oli niitä asioita joista pidin heti kättelyssä?)
Mitäs muuta on tapahtunut? Kunnan vuokrarivarin sijaan asumme omakotitalossa, oikea vanhan liiton rintamamiestalo jota ei ole sitten 70-luvun juuri remontoitu ja silleen. Rakastan tätä murjua. Kun ensimmäisen kerran hiukan yli vuosi sitten astuimme pihalle asuntoesittelyssä, tiesin että haluan tämän talon. Vaikka tämä ei ole noin asumistasoltaan mikään helmi, mutta tässä on melkein 3000 neliötä luonnontilaista tonttia ympärillä ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Ja tämä suorastaan huusi nimeäni kun näin tämän ensimmäisen kerran. Kuten ystävätär, joka tämän ensimmäisen kerran näki, totesi: "Tää on Johanna just sellanen sun näkönen koti. En mä vois kuvitella sua johonkin 2000-luvun valmistaloon." Meillä on keittiössä ruutuverhot, ruokahuoneessa pitsiverhot ja Laulumaan Viktoria-sarjan kalusteet sävyssä vanilja ja antiikkipetsattu, olohuoneessa valkeita valoverhoja ja mummin plyysillä verhoiltuja perintönojatuoleja. Romantikko minussa rakastaa tätä. Vaikka talvella pitää lämmittää takkaa ja hellaa ja alakerran ovet eteiseen on pidettävä kiinni ettei lämpö karkaa, ja vaikka sisätiloissa ei ole edes suihkua, vain wc, en silti vaihtaisi.
Semmosia. Nyt pitää vielä keretä kauppaan ja tankille, huomenissa on kaverin polttarit ja pitää vähän varautua. Yritän ottaa itseäni niskasta tämän homman kanssa taas, ja jakaa laaduttomia käsityksiäni elämästäni hieman useammin.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2012
Menneitä töitä 1
Ensimmäisen opiskeluvuoden ensimmäisenä työnä valmistui hame, ja sitten toinenkin. Hameiden pohjana on henkilökohtaisilla mitoilla piirretty peruskaava, josta sitten on kuositeltu haluttu malli.
Farkkuhame on ommeltu kiiloista, ja helmaan on lisäksi upotettu lisäkiilat mustasta kukkakirjotusta taftista. Kiilat eivät juuri näy kuvassa, mutta ne antavat kävellessä mukavasti lisää väljyyttä. Edessä on taskut, sillä olen sitä tyyppiä joka kantaa puoli omaisuutta taskuissaan. Hameen pituus on hiukan polven yli. Kuvan nukelle hame istuu huonosti, sillä nukke on liian pieni.
Polvimittainen ruutuhame on puolestaan vaaleanpunaista flanellia. Hame on vuoritettu, ja vuorin helmaan on ommeltu sävyyn sopivaa tyllipitsiä.
lauantai 12. toukokuuta 2012
Retroa ja vintagea
Yhtenä iltana innostuin surauttamaan pari perusmallista T-paitaa:
Siilikuvioinen on pojalle, koko noin 98cm. Valmispaitojen pojille tarjottu iänikuinen örrimörrikuosi kyllästyttää, halusin jotain lapsekasta ja vähän retroa, joten siilitrikoo oli itsestään selvä valinta kun siihen kangaskaupassa silmät osuivat. Lapset rakastuivat siileihin välittömästi.
Kukkakuosi puolestaan on tytölle, kangaspala on kirppislöytö ja päätellen kuosista (muoria mukaillen "karsea") sekä kankaan leveydestä (63cm, hulpiot molemmin reunoin) se taitaa olla ehtaa vintagea. Koko noin 100cm.
Siilikuvioinen on pojalle, koko noin 98cm. Valmispaitojen pojille tarjottu iänikuinen örrimörrikuosi kyllästyttää, halusin jotain lapsekasta ja vähän retroa, joten siilitrikoo oli itsestään selvä valinta kun siihen kangaskaupassa silmät osuivat. Lapset rakastuivat siileihin välittömästi.
Kukkakuosi puolestaan on tytölle, kangaspala on kirppislöytö ja päätellen kuosista (muoria mukaillen "karsea") sekä kankaan leveydestä (63cm, hulpiot molemmin reunoin) se taitaa olla ehtaa vintagea. Koko noin 100cm.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Inkerellitunika
Inkerellitunika on kaavoitettu itse, kaavojen pohjana käytin Åsa Lennartssonin Ompele lapselle; pehmeitä vaatteita neuloksista kirjan raglanhihaista puseroa. Kirja on peritty muorin kirjavarastosta, samoilla kaavoilla on tehty vaatteita myös allekirjoittaneelle sisaruksineen.
Materiaali on ihanan pehmeää ruusukuvioista viskoositrikoota, kankaan löysin Kokkolan Halpa-Hallin kangasmyymälästä ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tunikan koko on noin 104cm.
Materiaali on ihanan pehmeää ruusukuvioista viskoositrikoota, kankaan löysin Kokkolan Halpa-Hallin kangasmyymälästä ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tunikan koko on noin 104cm.
tiistai 8. toukokuuta 2012
Kesäsetti
Sunnuntaina selasin muorilla Sömnads-lehden numeroa 5/12, ja silmiin sattui ihastuttavan vanhanaikainen lapsukaisten kesävaatesetti. Kaavat piirtoon, maanantaina kangaskauppaan ja tänään ompelupuuhiin. Settiin kuuluu pussilahkeiset sortsit ja kaarrokkeellinen paita, johon ompelin ohjeen mukaisen terenauhan treenin vuoksi. Tereen tein vinonauhasta ja nyöristä, kun ei sopivaa väriä löytynyt koulun varastosta. Seuraava versio on jo leikattu, siitä tulee valkoinen ja pinkki kesäunelma.
Setti on kokoa 4 år, eli n. 110cm jollen väärin tulkitse kokotaulukkoja.
Setti on kokoa 4 år, eli n. 110cm jollen väärin tulkitse kokotaulukkoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)