Meillä siis on nämä kaksi jälkeläistä. Ja aika lyhyellä ikäerolla, 1v2kk. Meiltä ei kukaan päässyt kyselemään, että no koskas te sen toisen, ette kai te vaan aio yhteen jättää, ja muita helmiä. Kaikki vähintään yhden lapsen tehneet varmaan tietävät nämä. Säästyimme niiltä, koska siinä vaiheessa kun niitä yleensä kysellään (eli kun esikoinen on vuoden korvilla) minä olin jo miltei viimeisilläni tai juniori oli jo maailmassa. Sitten saimmekin olla pitkään rauhassa, koska kukaan tervejärkinen ei tule kyselemään kahden vaippaikäisen vanhemmilta että no koskas seuraava?
Nyt, kun nuorempikin on jo neljän korvissa, olen ruvennut kuulemaan satunnaisesti: sillä-ja-sillä(kin) on kolmas tulossa, ettei jää liian iso ikäero (ja useimmissa tapauksissa edellinen lapsi on noin kahden). Kuulenko omiani, kun olen kuulevinani rivien välissä kysymyksen entäs teille?
Olen sanonut suoraan kyselijöille että ei. Meille ei ole tulossa kolmatta. Ei nyt eikä viiden vuoden puitteissa. Minä en jaksa, eikä mieskään kolmatta haluaisi. Olen ollut kahden lapsen kanssa kotona kolme vuotta, ja siinä oli minulle tarpeeksi. Nyt kun jälkikasvu on sen verran isoa että puhuu ja pukee ja syö itse, leikkii pikkulegoilla ja jopa pyöräilee ilman apurattaitakin, niin ajatuskin huutavasta pääkylästä jonka tarpeista ei ota selvää saa aikaan fyysistä ahdistusta. Ei sentään enää niin pahaa kuin lasten ollessa pienempiä, mutta tarpeeksi jotta tajuan ettei ole minun hommani. Pitkään en kestänyt kuulla edes vauvan itkua jossain marketin parkkipaikalla vaan sain todella pahan ahdistuskohtauksen. Koin fyysistä pahaa oloa, pulssi nousi ja iholle tuli kylmä hiki. Kuvittelisin että iso osa ahdistuksesta on peräisin esikoisen vauvavuodesta, joka ei suinkaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Kun tuntui ettei mikään mene kuten neuvolan oppaissa annetaan ymmärtää, minussa asuva perfektionisti koki suurta ahdistusta, jota ei suinkaan auttanut se, että useimmat vastaantulijat ja jopa terveydenhuollon ammattilaiset hokivat että nauti nyt vauva-ajasta, ja vauva-aika on kaikkein ihaninta. No ei ollut, ainakaan meillä.
En tiedä, olisiko elämä ollut helpompaa jos olisin kunnon mamma-ainesta rajattomalla kärsivällisyydellä ja "en vaihtaisi yhtään päivää pois" -mentaliteetilla varustettuna. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveeni ja vaihtaisin aika montakin päivää pois. Lisäksi minut on varustettu puutteellisella hoivavietillä. Tunnen olevani poikkeus perheellisten tuttavieni keskuudessa. En voisi kuvitellakaan ryhtyväni perhepäivähoitajaksi tai muihin vastaaviin tehtäviin. Minusta ei vain ole siihen. Omien lasten kanssa kyllä pärjään, mutta jos minut ympäröi päiväkodilla vieraiden lasten lauma, menen avuttomaan tilaan. Blogimaailma tuntuu usein olevan täydellisten äitien hiekkalaatikko, joten olin kovin ilahtunut kun löysin Vuoden Mutsin. Kaikille keskivertoäideille, jotka yrittävät. Eikä aina mene putkeen, vaan joskus päivänkin vaihtaisi pois. Kuten allekirjoittaneelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti