Kielipäät

Lapsethan tunnetusti pahoinpitelevät puhuttua kieltä iloisesti ja stressiä ottamatta. Meilläkin tehdään niin, koska kielessä nyt vain on niin vaikeita sanoja. Esimerkiksi se sana, millä näitä pitkien kalsareiden uusinta reinkarnaatiota on puhuteltu nyt muutama vuosi. Leggingsit. Menee sormi solmuun jo kirjoittaessa, saati sitten kieli tuollaisella hätinä puhekykyisellä sitä lausuessa. Niinpä meillä esiintyy hyödyke nimeltä leksinnit. Pitkään puheissa majaili myös sana vaakut, ja näistä saatiin kätevästi yhdistettyä vaakkuleksinnit. Vaakut on tietenkin farkut käyttäjäystävällisemmässä muodossa. Farkkuleggingsit olivat hittivaate pitkään.

Päiväkodista ja eskarista tuodaan säkkikaupalla piiruksia. Hienoja ovat, kyllä. Aika vinkeä on se tunne joka valtaa aikuisen ihmisen kun kuvataidetunnilla toteaa vierustoverille (onneksi kahden pienen lapsen äiti hänkin) että hei, tästähän saattaa tulla ihan kelpo piirus. Kyllähän siitä tulee. Pannaanko jääpaakin oveen? Siihen askarrusten viereen, joo, ja kiinnitetäänkö manneeteilla vai teipillä? Ja nyt kun jääpaakilla ollaan, niin otatko jukurttia ja siihen mystilliä?

Haluaisin muuten tietää miksi sitten toisaalta suhteellisen yksinkertaisesta sanasta kuten mysli saadaan väännettyä mystisen kuuloinen muunnos; mystilli.

Sitten kun se vielä tarttuu. Ennen kuin huomaakaan, sitä puhuu itsekin leksinneistä, noloimmillaan jopa kysyy kaupassa moista hyödykettä. Pikakorjaus naama punaisena että eikun leggingsejä etsin, lapset ne vaan sanoo noin ja näköjään jäi päälle.

Osasyyllinen on parisuhteen toinen puolisko. Miehellä on hassu tapa käännellä sanoja ja käyttää sijaisilmaisuja - meillä lapset eivät koskaan kylve, vaan ne loiskupolskivat. Toki jälkimmäinen on kuvaavampi, mutta joskus sitä tuntee itsensä rehellisen pöljäksi kun käyttää kyseistä termiä. Varsinkin oman perheen ulkopuolella.

Otetaanko erä aplikanpelitähteä?

Ehdottomin ja nopeimmin tarttunut helmi on kuitenkin tämä: aplikanpelitähti. Jep. Afrikan tähtihän se.

Kuva lainattu täältä.

Viimeinen valitusvirsi

YLE uutisoi, että kuolinilmoituksiin on ruvettu laittamaan mm. iskelmää. Mielenkiintoista, sillä reilu kuukausi sitten pyörittelin ajatuskulkuja saman teeman ympärillä; päätin että allekirjoittaneen hautajaiset pidetään sitten sillä tavalla kuin allekirjoittanut on määrännyt. Jumatsuikka. Ja ihmisellähän on tähän oikeus, hautajaistestamentissa voi määrätä homman menemään kuten haluaa. Eipähän tarvitse jälkeen jääneiden kinata, että halusiko se nyt "haudataan hiljaisuudessa" vai ison muistotilaisuuden. Ja hautakiveenkin voi laittaa muutakin kuin sen nimen päivämäärineen.

Oikeastaan koko ajatus lähti liikkeelle siitä, kun kesällä luin Johanna Sinisalon romaanin Enkelten verta. Romaanissa käsitellään sivujuonteena hautaustoimistoa, muun muassa personoituja kuolinilmoituksia. Vähän tämän jälkeen näin lehdessä vanhemman naisihmisen kuolinilmoituksen, johon oli niiden iänikuisten lintujen ja katkenneiden korsien tilalle laitettu kuva-aihe, joka henkilöä tuntemattomallekin kertoi jotain ihmisen persoonasta. Kuvassa oli lankakerä ja neulepuikot.
Heräsin ajattelemaan asiaa. Mitä itse haluaisin?

Se on selvä, että en halua mitään uskonnollista. Todennäköisesti en siinä vaiheessa, kun lähtö tulee, enää kuulu kirkkoon, mutta sehän ei varsinaisesti omaisia sido tekstien suhteen. Minä aion sitoa niiden kädet, ja määrätä etukäteen.
Ristiä ei siis tule. Eikä niitä lintuja, puistatus. Tekstiksi tulee jotain A. W. Yrjänältä.
Siinä suuntaviivat. Katsellaan tarkemmin kun ollaan taas tarpeeksi makaaberissa mielentilassa.

Halkoveeniä kaikille!

Pari viikkoa taaksepäin 4H-kerhosta kotiin tuli intopinkeä ipana, ja julisti että heillä on syysloman jälkeen naamiaiset. Ja nyyttärit, mutta naamiaiset tuntui kovemmalta jutulta. Ainakaan prinsessana ei aiottu esiintyä, se tuli selväksi sitten toisessa lauseessa. Minä huokaisin sisäisesti, jossain määrin pettyneenä; prinsessaksi lapsen olisi pukenut viidessä minuutissa kun on sitä rekvisiittaa kertynyt.
Mahdollisia pukuvariaatioita rekvisiittalaatikon uumenissa olisi ollut keiju, mutta sekään ei missään nimessä käynyt. Merirosvopukukaan ei kelvannut, vaikka ehdotin että tuunataan siitä merirosvoprinsessa. Lapsi rupesi luettelemaan ideoitaan. Huokaisin uudestaan sisäisesti. Joutuu töihin...
Eläinpuvut diskasin ensimmäisellä kierroksella, koska A) en viitsi ruveta värkkäämään karvahaalaria ja B) lapsi kuumenee sellaisessa vähän liikaa, kun pirskeet ovat sisätiloissa. Punahilkka pääsi toiselle kierrokselle, samoin leppäkerttu ja joku muu (en muista millään mikä se oli). Valituksi tuli viimein leppäkerttu - vähän takavasemmalta vaivihkaa painostin koska minulla oli valmis idea puvuksi.

Ajattelin tehdä ponchon ja viitan välimuodon, jossa selkäpuoli olisi punainen mustilla palleroilla, mahapuoli musta. Sitten vain musta trikoopaita ja mustat sukkikset, hiuspannan tuunaus piipunrasseilla ja styroks-palleroilla ja voilá, meillä on leppäkerttu.

Niin. Minä ajattelin.

Etsin vähän lisäinspiraatiota netistä. Pyysin lapsen seuraksi katsomaan että mistä se tykkäisi. Lapsi ilmoitti kuvia katseltuaan haluavansa punaisen tyllimekon jossa on mustia sydämiä ja leppäkerttusiivet joissa on mustia sydämiä.

Krhm.

Minä ilmoitin että ei leppäkerttu tarvitse mitään tyllihametta. Lapsen mielestä tarvitsee, koska se on leppäkerttukeiju. Mistä se keiju siihen putkahti, sitä minä vieläkin ihmettelen.

Loppujen lopuksi lapsi sai mitä halusi.

Puku on koostettu mustista sukkiksista, mustasta trikoopaidasta ja tuunatusta hiuspannasta. Hame on valmis tyllihame jonka löysin halvalla, ja siihen on ommeltu kymmenkunta mustaa huopasydäntä. Siivet ovat kaksinkertaista kartonkia, ja niihin laitoin kuminauhaa olkaimiksi. Päässä soi Olavi Uusivirta - Paperisiivet.

Oli ihan helppo nakki sen jälkeen kun ajellessa naapurikaupunkia kohti muistin, että hei, yhdessä mainoksessa oli muuten tyllihameita vitosella. Ei muuta kuin huopaa ja valmista tulee ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Tyttö leikkeli sydämet ja minä harsin.

Pirskeet olivat kivat, ja tyttö tuli tohkeissaan kotiin. "Ne oli äiti semmoset - semmoset halkoveeni-juhlat!"

Hauskaa Halkoveeniä!

Leg godt!

Jos joku ei sitä tiennyt, niin LEGO-palikoiden nimi tulee tanskan sanoista "leg godt" eli suomeksi "leiki hyvin". Tämän muuten opetti yläasteen ruotsinopettaja. Joka opetti paljon muutakin hauskaa ja tarpeetonta. (Enkä tarkoita ruotsia, vaan kaikkia hassuja ruotsinkielisiä loruja*, jotka vievät päässä turhaan tilaa, koska niitä ei voi käyttää mihinkään.)

Pikkuveli leikkii hyvin. Se rakastaa legoja, jopa niin että kiihkeimpinä legoaikoina se nukkuukin niiden kanssa. Eräänä yönä heräsin kun hyvin uninen ja hyvin sekava hukkapätkä istui keskellä sänkyämme kysellen "koukku, missä koukku? pittää löytyä!". Yöseuraksi otettu nivelletty hinausauton koukkuviritys oli kateissa. Löysin koukun tyynyn alta ja yö jatkui.
Legoja on sellainen kohtuullinen määrä vielä. Luulisin että kymmentä litraa ei ole vielä ylitetty, mutta mikäli tahti jatkuu niin muutaman vuoden päästä meillä on niitä enemmän kuin kotitarpeiksi. Pikkuveli nimittäin saa niitä synttäri- ja joululahjoina sekä muuten vain. Sitä ei nimittäin kiinnosta mitkään muut lelut; huomasin olevani täysin eksyksissä kun kiertelin ns. poikien leluhyllystöillä kaupassa, tarkoituksenani ostaa tuttavapojalle synttärilahja. En tunnistanut puoliakaan niistä hyödykkeistä, saati että olisin keksinyt niille käyttötarkoitusta. Ostin sitten legoja... Saman oli todennut veli vaimoineen kun olivat olleet katselemassa synttärilahjaa Pikkuveljelle. Toivat kuvan tukkirekan (se on tuo vihreä, jossa on keltainen koura) ja totesivat että "Ei me keksitty muutakaan. Mutta legoistahan se tykkää, niin ostettiin sitten niitä. Onpahan ainakin mieluisa lahja."

Oli pikku(lego)inen urakka.

Pikkuveljellä on tasan kahdenlaisia leluja: legoja ja autoja. Ja noin 95% legoista on autosarjoja. Sitä ei vain kiinnosta muu. Se sai (kuten Isosiskokin) vanhalta mummulta synttärirahaa, josta pantiin puolet pankkiin ja puolet lupasin käyttörahaksi, jolla saa ostaa ihan mitä haluaa. Vietimme puoli tuntia leluhyllyjä katsellen. Ensimmäiset viisi minuuttia Pikkuveli katseli kaikkea muuta, mutta mikään ei puhutellut. Joku Plaston traktori oli kiva, mutta ei siitä sen enempää. Lego-hyllylle poika sitten jumitti ja osti jonkun poliisiautopaketin. Se muuten tietää mitä pakkauksia sillä on - en käsitä miten, koska minusta yksi poliisisarja ei paljon toisesta eroa, mutta hukkapätkällä onkin spesiaaliosaamista tällä alalla. Mikä tuli todistettua, kun etsin varmaan puoli tuntia tummanharmaata osaa tuohon isoon keltaiseen dumpperiin, ja viimein huokaisin turhautuneena että se on varmaan hukassa kun ei sitä löydy. Pikkuveli vilkaisi ohjetta sivusilmällä ja ilmoitti että se on muuten musta osa, ei harmaa. Ahaa...

Palikat viettävät suurimman osan ajasta muovilaatikossa, jossa niitä pyöritellään kun etsitään jotain tiettyä. Keksin tässä syksyllä, että olisipa kiva jos ne kaikki autot koottaisiin ja niistä saisi kuvan.
Tuumasta toimeen, ja ohjeet esille. Meni muutama viikko mutta nyt meillä on melkein kaikki mallit koottuna! Ja kuva todisteena! Kuvasta puuttuu ainakin yksi ritarisarja jonka kokoamiseen ei riittänyt mielenkiintoa (daa, siinä ei oo yhtään autoa!), yksi laatikollinen kisa-aiheisia autoja ja niiden lisähyödykkeitä, sekä mahdollisesti jotain muuta pientä, kuten litra ukkeleita. Oli sen verran haastavaa saada nämä autot pysymään koossa kuvanottoon saakka, että en enää ruvennut riskeeraamaan hommaa nillittämällä ukkeleista. Ja sitä kisasarjaa ei kuulemma saanut sekoittaa näihin, kun se oli Uusi. Nämä ovat Vanhoja. Tyhmä äiti! Logiikka! Yli jäi suunnilleen litran verran irtopalikoita, joihin ei kai ollut ohjetta ja joista osa oli ns. varaosia, paketeissahan on aina niitä yli jääviä palikoita.

Palikat ovat muovilaatikossa, ja laatikon vieressä hengaa pikkuveli. Se rakentelee erilaisia (hinaus)autoja tuntikausia, hyvä jos syömään malttaa poistua. Aamulla se siihen istahtaa ja illalla se siitä nousee, jos ei tyhmä äiti muuta pakota tekemään, kuten menemään päiväkotiin tai muuta tylsää. Onneksi päiväkodissa on legoja, ja joku ihana täti oli löytänyt myös ohjeet, kun Pikkuveljeä kovasti harmitti ohjeiden puute. Jonkun kerran on tullut mietittyä, että pitäisikö Pikkuveljen leikkiä jollain muullakin, mutta sitten olen todennut että mikäs sen kehittävämpää kuin näpertää noiden pienten palikoiden kanssa. Siinä kehittyy mielikuvitus, sorminäppäryys ja keskittymiskyky, kolmiulotteisesta hahmottamisesta ja silmä-käsi-yhteistyöstä nyt puhumattakaan. Ja äidillä kiroilun hillintä kun legoukkeli jalkaholvin alle jää.

--
*Har du redan redan-redan ja silleen.

La belle epoque - not!

"Jag är halvåret av mörker i landet som gud glömde"*. Tack, Jocke! Sinäpä sen sanoit.

Minusta ei saa syysihmistä, ei tekemälläkään. Tiedän monia, joiden mielestä syksy on ihanaa aikaa, kun tulee (liian aikaisin!) hämärtyviä iltoja, raikkaita aamuja (pidän kyllä enemmän lämpimistä aamuista!) ja saa käpertyä takkatulen ääreen (joo, on meilläkin takka, ja sitä on pakko lämmittää jos meinaa torpassa tareta - ei kuulkaa oo sähkölämmitystä tai muuta tasalämpöä). En ole koskaan pitänyt syksystä, varsinkaan koska se on talven edeskäypä ja talvea jos jotain minä inhoan. Sydämen pohjasta saakka. Olen inhonnut aina, mutta aikuisiällä erityisesti. Ja joulua inhoan oikein raskaimman kautta, vaikkakin lasten myötä sitä inhoa on joutunut vähän piilottamaan. Pysyttelen niukin naukin elossa talven, ja tokenen vasta maaliskuussa. Luultavasti poden pahaa kaamosmasennusta - voisin ainakin tehdä amatööridiagnoosin koska valon määrä vaikuttaa selvästi yleiseen innostuneisuuteen. Talven mittaan minua ei kiinnosta oikeastaan mikään, odotan vain kevättä. 

Olen kevät- ja kesäihminen. Tyylipuhtaasti ja täydellisesti. Herään taas kunnolla eloon puolen vuoden päästä, maaliskuussa. Virkistyn kun tiedän että päivät tästä pitenevät - ei väliä sillä vaikka hitaastikin, koska ne joka tapauksessa pitenevät. Syntymäpäivälläni ja kevätpäiväntasauksella ei ole montaa päivää eroa, joten tämän voinee laittaa sen piikkiin. Olen syntynyt kevääseen, kasvavan valon päiviin, miksi minun siis pitäisikään pitää pimenevästä?

Talvi on sitä pahempi, mitä enemmän on lunta ja pakkasta. Viime talvena ei ollut oikein kumpaakaan, mikä ei näille leveysasteille ole tyypillistä, ja jotenkin kieroutuneesti selvisin sen takia talvesta suhteellisen pienin vaurioin. Loppiaiseen mennessä oli satanut kertaalleen runsaammin lunta (lokakuussa, arvatkaa vain säikäyttikö!) ja sen jälkeen lumi tuli ja meni, tuli ja meni. Jouluna taisi olla mustaa, päätellen siitä miltä näytti loppiaisena. 

Osa pihamaasta 6.1.2014.

Voitaisiinko vain mennä talviunille tässä syyspäiväntasauksen korvilla, ja herättäisiin sitten kun taas alkaa tulla valoisaa? Tai voitaisiinko edes tehdä niin, että antitalvi-ihmiset saisivat vapauden toimia vajaalla teholla kevääseen saakka, ja nostaa työtehoa sitten kun valoa taas on?

(*Alun lainaus on Kentin kappaleesta La belle epoque)

Kakaroiden hommaa

Meillekin jaettiin joskus elokuussa paikallisen kansalaisopiston esite. Yleensä siellä ei ole mitään minulle - en syty kahvipussien uusista tuulista tai zumbasta, tölkkinipsujen virkkauksesta tai atk:n alkeista nyt puhumattakaan. En kai kuulu kansalaisopistotarjonnan keskimääräiseen kohderyhmään. Selasin esitteen puolihuolimattomasti läpi, mutta keksin jostain syystä perehtyä tarkemmin kuvataidetarjontaan. Mangan piirtäminen - ei nyt oikein... mutta hei, täällähän olisi kuvataidetta aikuisille. Pitäisiköhän... Pääsin vielä viimeiselle paikalle, kun tänä eilen illalla innostuin katsomaan jo ilmoittautumistakin.

En olisi kolme vuotta sitten uskonut moiselle kurssille ilmoittautuvani.

Kun aloitin artesaanin opinnot, järkytyin siitä miten paljon opinnoissa oli kuvallista ilmaisua - oli esitystekniikoita ja piirtämistä ja maalaamista. Koska luonteelleni on tyypillistä luovuttaminen jo pitkälti ennen haasteiden kohdalle osumista, suhtauduin hommaan haist huilu -asenteella. Enhän minä osaa piirtää, jostain hiivatin maalaamisesta nyt puhumattakaan! Viimeksi olin piirtänyt yhtään mitään (jos nyt lapsille tehtyjä tuherruksia ei lasketa) joskus viisitoista vuotta sitten. Että hei haloo, jotain piirtämistä vai? Ei muuten tule kauppoja...

Menin tunneille joka kerta samalla ihanalla asenteella, oikein fiksuna ja kypsänä. Ai tussitekniikka? No terve! Ai kollaasia? Ei hitto, en kyllä liimaa ja leikkaa, se on kakaroiden hommaa se. Jupisin itsekseni, joka ikinen kerta samat jupinat. Sen verran olin kuitenkin fiksu ja kypsä, että jupisin vain itsekseni - ja ryhdyin jupinan säestyksellä töihin. Joka ikinen kerta. Ja joka ikinen kerta olin ensimmäisen tunnin jälkeen ihan fiiliksissä, kun se olikin niin kivaa! Minähän osasin! Sain positiivista palautetta myös opettajalta, kiitettäviä arvosanoja. Ehkä en sittenkään ollut se luokan huonoin, vaikken käyttänytkään kaikkea luppoaikaa (ja vähän myös muutakin, kuten työaikaa) mangan piirtelyyn kuten ryhmäni japania-tartunnan saanut teiniosasto...

Kuvallinen ilmaisu olikin siis yllättäen positiivinen kokemus. Toivottavasti sama hyvä fiilis jatkuu kuvataidekurssillakin, ainakin odotan sitä innolla.

Elämäni ensimmäinen kollaasi. Hame on kolmiulotteinen mutta "latistui" valokuvatessa.

Löysin kurssilla myös suuren rakkauden, tussitekniikan. Sivellin ja nestemäistä tussia, se sopi oikein hyvin minulle. Samaa olen kokeillut vesiväreillä, mutta siihen ei oikein saa sitä samaa henkeä mikä tussilla syntyy. Ja ei, minä en ymmärrä näistä tekniikoista tai niiden hienouksista sen enempää kuin miltä ne käsissä tuntuivat...

Tussitekniikkaa vesivärein... 

Tanssijatar on siis tehty tussitekniikalla. Apuna käytin Googlella löytämääni tanssijan kuvaa, mutta onnistuin kerrankin selättämään tyhjän paperin kauhuni ja maalasin suoraan, ilman luonnostelua. (Minulla oli tapana hokea itselleni "se on vain paperia, se on vain paperia" noin viiden minuutin ajan ennen kuin aloitin. Herätin kanssapiirtäjissä hilpeyttä.)

Ei soi

Pari viikkoa sitten huomasin, että nappikuulokkeideni toinen nappi oli mykkä. Ei soinut enää. Epäilin jatkojohtoa, koska se osoitti keväällä jakautumisen merkkejä. Sillä oli ilmeisesti kevättä rinnassa kun se päätti ratketa liitoksistaan. Teippasin sen silloin kasaan, mutta ei se jesarikaan ikuisuutta kestä.
Kokeilin sitten kaikelta varalta varakuulokkeiden kanssa. Toimi. Pinkkien nappien palvelusaika oli siis tullut täyteen.

Viritys. Huomaa päheä, katu-uskottava HelloKitty-riiputin!

Kuvan kombinaatio takasi työrauhan kahden vuoden ajan. Taustameteli katkoo keskittymisen, mutta jos taustalta tulee tasaisella syötöllä musiikkia, keskityn loistavasti. Puhelimeen musiikkia täyteen ladattu micro-SD (minulla on kyllä Spotify mutta kännykkäliittymässä ei ole nettiä), kuulokkeisiin liitäntäjohto jolla ne saa tuohon Samsungin esihistorialliseen liittimeen ja ei kun töihin. Kolmea metriä hipova johtohässäkkä piti kieputtaa teipin ja nauhan avulla nippuun, ettei se takertunut joka paikkaan. Kuulokkeissa oli alun perin pinkit pehmikkeet, jotka olivat niin kovat että minun piti ostaa halpissarjan kuulokkeet ja ottaa niistä nuo korvaosat, siksi ne ovat mustat.

RIP ja kevyet mullat. Meillä oli antoisat kaksi vuotta!