Ylimääräinen ultra oli torstaina, hiukan hermostutti mitä se lääkäri sanoo tuon poikasen kasvusta kun joka taholta on peloteltu että raskausdiabetes (jota minulla käsittääkseni ei edes ole) aiheuttaa sikiölle lihavuutta. Sokerit ovat olleet alle annettujen raja-arvojen, ja niihin pariin satunnaiseen ylitykseen on löytynyt järjellinen syy. Olen silloin syönyt aivan liian harvoin, mutta mitenkäs syöt kun maha on täynnä vielä monta tuntia aterian jälkeen? Neuvolassa täti epäili ilmeisesti että syön ihan liian suuria annoksia. En todellakaan; normaalistikin pienet tai korkeintaan kohtuulliset annokset ovat pienentyneet, kiitos ylisuuren kohdunpohjankorkeuden. Vatsalaukku ja muut sisuskalut ovat olleet viikkoja yhtä ahtaalla kuin keskimäärin neljä-viisi viikkoa minua pidemmällä olevalla. Tätikin sitten totesi että "etpä kyllä taida pystyä kovin paljon syömään kerralla" kun mitta oli sama kuin keskimäärin viikolla 38, ja minulla oli viikkoja 31... Ei enää onneksi pelotellut isokokoisella lapsella, kun toisin on todistettu.
Ultrassa todettiin virkeä lapsukainen. Ensimmäinen, mitä lääkäri sai näkyviin kun päätä etsi, oli jalkapohja. Lapsi siis kelluskelee toistaiseksi pää ylöspäin. Sitä ennen se oli pitkään pää alaspäin ja kaiveli varpailla kylkiluihin. Mieluummin näin päin, kunhan tajuaa kääntyä ennen kuin tila loppuu kesken.
Kasvu oli kuulemma symmetristä ja painoarvio asettui sievästi ja tarkasti suoraan mediaanikäyrälle. Se onkin näköjään ainoa asia mikä menee käyrille ja normeille tässä raskaudessa... Poikanen oli oikein mallikelpoisen vilkkaalla tuulella, ja intoutui voimistelemaan niin että mahani hytkyi. Siinä kun se oikoi ja koukisteli jalkojaan, homma konkretisoitui minulle ihan toisella tavalla kuin ennen. Aikaisemmissa ultrissa jälkikasvu on enimmäkseen nukkunut, eikä se ruudulla näkynyt kuva ole kunnolla vakuuttanut siitä, että kyseessä on tosiaan minun mahassani oleva otus. Nyt homma tuntui paljon todemmalta, kun näki ne pienet potkivat jalat ja samanaikaisesti tunsi ne kyljessään. Siellä tosiaan on joku!
...Ja sen jonkun laskettuun aikaan on kahdeksan viikkoa, eikä minulla ole oikein vieläkään selkeää kuvaa siitä, mitä tarvitaan semmoista pientä varten. Vaatteita ja vaippaharsoja löytyy jonkin verran, samoin sänky, vaunut ja turvakaukalo, mutta luulen muutakin tarvittavan. Nyt olisi kova sana sellainen "vauvantarvikkeet for dummies" opas, jossa käytäisiin läpi ne välttämättömimmät tavarat. Pitääkö esimerkiksi olla tutti, ihan varalta vain?
Noh, kuukkeli auttaa meitä avuttomia, haeskelemalla satunnaisilla sanoilla löysin oikeastaan ihan pätevänoloisen listauksen.
Turhakkeitakin listalle varmasti mahtuu, mutta enköhän nyt sen verran osaa sitä perata että tarpeelliset jäävät.
---
Eilen illalla kuulin hurjia uutisia, kun paras ystävätär soitteli ja totesi yhtäkkiä kesken muiden aiheiden odottavansa lasta. Vitsinä heitti että olivat kuulemma ottaneet vinkistä vaarin ja laittaneet tilauksen vetämään, kun kerran nauroin että teidänkin pitää ryhtyä puuhiin ja laatia leikkikaveri tuolle meidän tulokkaallemme. Ja sitten illalla ihmettelin itsekseni, että mihin katosi se nainen, joka sanoi että lapset vasta kun on ikää kolmisenkymmentä ja elämäntilanne vakaa kera omakotitalon. Liekö ruvennut se kuuluisa biologinen kello tikittämään...?
Olipa syy mikä hyvänsä, mahtavaa. Esimerkillä on näköjään valtava voima, minä kun olen kaveripiirissäni ensimmäinen lapsenodottaja. Kukahan lie seuraava, yhden vauvakuumeen potijan tiedän ainakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti